Projektin taloudellisten hyötyjen ja kustannusten arviointi on monivaiheinen prosessi, jossa otetaan huomioon niin taloudelliset kuin riskitekijät. Erityisesti pääomahankkeiden arvioinnissa on keskeistä määritellä, miten riskit vaikuttavat tuottojen ja kustannusten odotusarvoihin. Yksi yleisesti käytetyistä menetelmistä on niin sanottu varmuusvastine (certainty equivalent), joka muuntaa epävarmat tulevat hyödyt ja kustannukset varmuusvastineeksi, joka edustaa niiden nykyarvoa riskittömässä ympäristössä.

Tässä menetelmässä huomioidaan kaksi päätekijää: ennakoidut hyödyt ja kustannukset, sekä riskikertoimet, jotka määrittelevät, kuinka epävarmoiksi tulevaisuuden hyödyt ja kustannukset koetaan. Riskikertoimen arvo vaihtelee välillä 0 ja 1. Mitä korkeampi arvo, sitä vähemmän riskistä päätöksentekijät pitävät ja sitä enemmän he ovat valmiita hyväksymään tulevaisuuden tulokset varmoina. Esimerkiksi arvo 1 tarkoittaa, että päätöksentekijät eivät näe riskiä tulevissa tuotoissa ja kustannuksissa, ja ovat siksi valmiita hyväksymään ne varmoina. Toisaalta riskittömänä pidettävä korko, kuten valtion velkakirjakorko (esim. T-Bills), toimii normaalina diskonttokorkona riskittömässä arvioinnissa.

Oletetaan, että hallitus aikoo rakentaa lasten huvipuiston, joka maksaa 1 miljoona dollaria. Tämän projektin odotetut tuotot ovat 275 000 dollaria ensimmäisenä vuonna, 300 000 dollaria toisena vuonna ja niin edelleen viiden vuoden ajan. Tämän projektin riskikertoimet ovat seuraavat: 0,95 ensimmäisenä vuonna, 0,90 toisena vuonna, ja niin edelleen. Oletetaan, että riskittömänä korkona käytetään 5 prosentin korkoa. Tällöin projektin nettonykyarvo (NPV) voidaan laskea ja se osoittaa, että projekti on taloudellisesti kannattava, koska NPV on positiivinen.

Riskikertoimet pienenevät ajan myötä, koska projektin alussa hyödyt ja kustannukset voidaan ennustaa tarkemmin, kun taas myöhemmin vuosina ennusteiden epävarmuus kasvaa. Tämä ilmiö johtuu siitä, että pidemmällä aikavälillä on vaikeampi arvioida projektin tuottoja ja kustannuksia luotettavasti. Näin ollen riskin kasvu tarkoittaa, että myöhemmät hyödyt ja kustannukset saavat pienemmän varmuusvastineen, mikä laskee niiden nykyarvoa.

Riskin arviointiin käytetään myös toista menetelmää, nimeltään riskikorjattu diskonttokorko (risk-adjusted discount rate). Tässä menetelmässä arvioidaan projektin tuottojen hajontaa ja arvioidaan, kuinka paljon riskinen projekti poikkeaa riskittömästä vaihtoehdosta. Jos projektilla on suuri tuottojen hajonta eli korkea riskitaso, se diskontataan korkeammalla korolla kuin matalariskinen projekti. Tällöin riskikorjattu diskonttokorko on suurempi kuin riskittömän projektin korko.

Esimerkkinä voidaan käyttää huvipuiston projektia, jossa hyödyt voivat vaihdella riippuen siitä, kuinka todennäköisiä ne ovat tietyllä aikavälillä. Oletetaan, että tulevien vuosien tuotot jakautuvat seuraavasti: ensimmäisenä vuonna 10 prosenttia, toisena vuonna 20 prosenttia, kolmantena vuonna 30 prosenttia, ja niin edelleen. Tässä tapauksessa riskikorjattu nettonykyarvo voidaan laskea riskikorjatulla diskonttokorolla, joka on esimerkiksi 6 prosenttia. Jos lasketaan projektin NPV tällä riskikorjatulla diskonttokorolla, saadaan arvo, joka osoittaa, että projekti on myös kannattava, mutta sen riski on suurempi kuin alkuperäisen varmuusvastinemenetelmän arvioissa.

Riskikorjatun diskonttokoron etuna on, että se ottaa huomioon projektin riskitasot ja tarjoaa näin realistisemman kuvan projektin taloudellisesta arvosta. Kuitenkin sen heikkoutena on, että se olettaa riskin pysyvän tasaisena koko projektin ajan, vaikka todellisuudessa projektin riski voi vaihdella eri vuosina. Toisin sanoen, riskin määrittäminen voi olla subjektiivista ja virhelähteet voivat vaikuttaa arvioiden tarkkuuteen.

On myös tärkeää huomioida, että projektin taloudellista arviointia ei voida tehdä vain yksinkertaisella laskennalla. Riskit, aikahorisontti ja tulevaisuuden epävarmuudet vaikuttavat kaikki siihen, kuinka tarkasti voimme ennustaa projektin tuottoja ja kustannuksia. Tämä tekee projektin arvioinnista haastavaa, mutta samalla myös tärkeää taloudellista päätöksentekoa.

Hyödyllinen lisäys arviointiprosessiin olisi ottaa huomioon myös projektin käyttöarvo ja jäljelle jäävä arvo, eli niin sanottu jäännösarvo (salvage value). Pääomahankkeilla on usein pitkä käyttöikä, ja niiden arvon väheneminen ajan myötä vaikuttaa projektin kokonaistaloudelliseen arvioon. Arvon aleneminen voi johtua esimerkiksi kulumisesta tai teknologisista muutoksista, jotka tekevät laitteista tai infrastruktuurista vähemmän tehokkaita tai vanhentuneita. Teknologiset muutokset voivat vaikuttaa erityisesti sellaisiin projekteihin, joissa laitteet vanhenevat nopeasti, kuten tietotekniikka ja lääketieteelliset laitteet. Siksi arvioidessa projektin elinkaaren aikaisia kustannuksia on tärkeää ottaa huomioon myös tämän tyyppinen arvon aleneminen.

Mikä on elastisuus ja miten se liittyy julkisten tulojen analyysiin?

Elastisuus kuvaa taloudellista herkkyyttä, eli kuinka paljon jokin muuttuja reagoi toisen muuttujan muutokseen. Julkisten tulojen näkökulmasta elastisuus mittaa, miten verotulot muuttuvat suhteessa verokannan tai taloudellisen aktiviteetin muutoksiin. Elastisuus voi olla joustava (elastic), yksikköelastinen (unit elastic) tai joustamaton (inelastic). Jousto tarkoittaa, että tulot reagoivat suhteellisesti enemmän kuin verokanta muuttuu; yksikköelastisuudessa muutos on suoraan verrannollinen; joustamattomuudessa tulot reagoivat vähemmän.

Tämä käsite on keskeinen valtiolle tai kunnalle, sillä veropolitiikan suunnittelussa on olennaista ymmärtää, millä tavalla muutokset veroissa vaikuttavat tuloihin. Useiden erilaisten elastisuuksien tarkastelu auttaa arvioimaan kokonaisvaikutusta eri veromuodoissa ja eri talouden sektoreilla. Näin voidaan optimoida verotus niin, että saavutetaan mahdollisimman tehokkaat tulot ilman haitallisia talousvaikutuksia.

Verotulojen joustavuus (elastic revenue) kuvaa tulojen herkkyyttä verokannan muutokselle. Verotuottojen yksikköelastisuus tarkoittaa, että verokannan 1 %:n muutos aiheuttaa 1 %:n muutoksen verotuotoissa. Tämä on erityisen tärkeää veropolitiikan vakauden ja ennustettavuuden kannalta.

Verotulojen joustavuuden rinnalla on verojen bujavuus (tax buoyancy), joka mittaa verotulojen kokonaismuutosta suhteessa talouskasvuun ilman, että verokantoja muutetaan. Toisin sanoen bujavuus katsoo, miten verotulot kehittyvät automaattisesti talouskasvun mukana. Esimerkiksi jos BKT kasvaa 3 % ja verotulot kasvavat 4 %, bujavuus on yli 1, mikä tarkoittaa, että verotulot kasvavat talouskasvua nopeammin. Tämä eroaa elastisuudesta, joka liittyy verokannan muutoksiin. Vertailtaessa näitä lukuja voidaan arvioida, kuinka paljon tulot kasvavat talouden automaattisen kehityksen myötä ja kuinka paljon veropolitiikan muutokset vaikuttavat tuloihin.

Tulokapasiteetti ja tulovaranto ovat myös tärkeitä käsitteitä julkisten talouksien analyysissa. Tulokapasiteetti kuvaa teoreettista maksimaalista tulotasoa, jonka hallinto pystyy saavuttamaan tiettyjen taloudellisten olosuhteiden vallitessa, kuten esimerkiksi kiinteistöveron osalta se voi tarkoittaa verotuottojen potentiaalista maksimitasoa alueella. Tulovaranto puolestaan tarkoittaa erotusta todellisten tulojen ja tulokapasiteetin välillä. Se kuvastaa, kuinka paljon tuloja on vielä kerättävissä ilman verokantojen nostamista tai taloudellisen kasvun lisäämistä.

Tulokapasiteetin arviointi voi perustua esimerkiksi regressiomalleihin, joissa otetaan huomioon useita tekijöitä kuten per capita -tulot, eri verolähteiden tuotto ja niiden painot. Tämä mahdollistaa tulojen ennustamisen ja vertailun eri hallintojen välillä, sekä auttaa hahmottamaan verotuksen tehokkuutta.

Kulujen kiinteys eli fixity of expenditure on toinen merkittävä käsite. Se kuvaa sitä, kuinka paljon julkiset menot muuttuvat suhteessa talouden muutoksiin. Korkea kulujen kiinteys tarkoittaa, että menot eivät juuri reagoi talouden vaihteluihin, mikä voi rajoittaa hallinnon joustavuutta budjetin suunnittelussa. Trendi-analyysi auttaa tunnistamaan, mitkä menot ovat kiinteitä ja mitkä muuttuvia, mikä puolestaan ohjaa talousarvion ja verotuksen suunnittelua.

Hintaindeksin merkitys julkisten tulojen ja menojen analyysissä on olennainen. Se mahdollistaa nimellisten lukujen korjaamisen inflaation vaikutuksesta, jolloin voidaan arvioida todellista ostovoimaa ja taloudellista kehitystä ajan kuluessa. Perusvuosi toimii vertailukohtana indeksin muodostamisessa ja sen valinta vaikuttaa indeksin tulkintaan.

Taloudellinen perusta eli economic base määrittää alueen taloudellisen kasvun lähteet. Perustoiminnat ovat niitä, jotka tuovat tuloja alueelle ulkopuolelta, kuten vienti tai ulkopuolinen kulutus, ja ne ovat keskeisiä alueen kasvun kannalta. Ei-perustoiminnot puolestaan palvelevat alueen sisäistä kysyntää eivätkä kasvata aluetaloutta samalla tavalla.

Taloudellisen perustan kertoimet, kuten multiplier, location quotient ja shift-share-analyysi, auttavat ymmärtämään alueen taloudellista rakennetta ja kilpailukykyä. Peruskertoimet mittaavat, miten muutokset perustoiminnoissa vaikuttavat koko talouteen. Location quotient puolestaan vertaa alueen toimialojen merkitystä kansalliseen tasoon, ja arvojen tulkinta kertoo, onko toimiala alueella yliedustettuna (LQ > 1), normaali (LQ = 1) vai aliedustettuna (LQ < 1). Shift-share-analyysi tarjoaa dynaamisen näkemyksen alueen taloudellisesta kilpailukyvystä erottamalla kansalliset, toimialakohtaiset ja aluekohtaiset vaikutukset.

Input-output-analyysi täydentää näitä menetelmiä tarkastelemalla talouden sektoreiden välistä riippuvuutta ja lopullisen kysynnän vaikutusta. Tekninen kerroin kertoo, kuinka paljon tuotantoa tarvitaan syötteenä muilta sektoreilta, ja sen ymmärtäminen on olennaista taloudellisen suunnittelun ja ennusteiden laatimisessa.

Kaiken kaikkiaan julkisen talouden analyysissä on tärkeää ymmärtää, että taloudelliset ilmiöt eivät ole yksiselitteisiä, vaan monitasoisia ja kytkeytyneitä toisiinsa. Elastisuudet, bujavuudet, kapasiteetit ja kiinteydet muodostavat kokonaisuuden, joka auttaa hallintoja tekemään kestäviä ja tehokkaita päätöksiä verotuksesta ja menoista. Lisäksi talouden perusrakenteen ja alueellisen kilpailukyvyn tarkastelu antaa syvempää ymmärrystä siitä, miten julkiset tulot ja menot ovat sidoksissa laajempiin taloudellisiin prosesseihin.

Miten lasketaan julkisen talouden rajoitukset ja arvioidaan kiinteistöveron tasa-arvo?

Nykyisen vuoden budjettirajoituksen laskemiseen voidaan käyttää yksinkertaista kaavaa, jossa otetaan huomioon edellisen vuoden rajoitus, väestönkasvun ja elinkustannusten muutokset. Tämän rajoituksen (CYL) laskemiseksi käytetään kaavaa, jossa kerrotaan edellisen vuoden rajoitus (LYL) väestönkasvua vastaavalla kertoimella (PR) sekä henkeä kohden laskettujen elinkustannusten kasvukertoimella (PCCLR). Väestönkasvun osalta kerroin PR määritellään kaavalla ((PGP + 100) / 100), missä PGP on väestönkasvun ennuste prosentteina. Vastaavasti elinkustannusten kasvu PCCLR lasketaan ((PGI + 100) / 100), missä PGI kuvaa inflaation ennustettua kasvua. Näiden kertoimien tulo antaa korjatun kasvutekijän, joka kertoo edellisen vuoden rajoituksen suuruuden tämän vuoden budjettirajaksi. Esimerkissä, jossa edellisen vuoden rajoitus on 150 miljoonaa dollaria, väestönkasvun ennuste 2,5 % ja inflaation 3,5 %, tämän vuoden rajoitus on noin 150,09 miljoonaa dollaria eli 0,06 % korkeampi kuin viime vuonna. Tämä luku kuvastaa valtion käytettävissä olevaa lisäkapasiteettia suhteessa budjettirajoitukseen.

Verotuksen tasa-arvon näkökulmasta kiinteistöarvioinnin epätasa-arvo on merkittävä ongelma, joka vaikuttaa suoraan veron oikeudenmukaisuuteen. Vaikka arviointikäytännöt ovat parantuneet, arvioinnin epätasaisuus johtuu usein yhtenäisyyden puutteesta, mikä herättää epäilyksiä arviointiprosessin pätevyydestä. Epätasa-arvon mittaamiseen ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa, mutta käytännössä tilastolliset mittarit, kuten dispersio- eli hajontakerroin (CD), tarjoavat hyödyllisen työkalun. Hajontakerroin lasketaan arviointisuhteiden (arvioitu arvo ja markkina-arvo) poikkeamien avulla. Mitä pienempi hajontakerroin, sitä yhtenäisempää ja laadukkaampaa arviointi on. Käytännön ohjeena pidetään, että hajontakertoimen tulisi olla alle 10 %, jolloin arvioinnin katsotaan olevan hyvää laatua. Joissain tapauksissa hyväksyttävä taso voi olla 15–20 % riippuen alueen ominaisuuksista. Monissa osavaltioissa on valvontatahoja, kuten Tax Equalization Board, jotka seuraavat tätä epätasa-arvon tasoa ja tekevät tarvittavat korjaukset.

Toinen arvioinnin tasa-arvon mittari on arviointiharha (BIA), joka ilmaisee, onko arvioinnissa systemaattista vinoutta. Se lasketaan vertaamalla keskimääräistä arviointisuhdetta (mean assessment ratio) suhteessa koko arvioidun ja markkina-arvon summien suhteeseen. Arviointiharhan arvo voi vaihdella nollasta yhteen, missä arvo 1 tarkoittaa, ettei arviointiharhaa ole ja arvo 0 täydellistä vinoumaa. Esimerkin tapauksessa BIA on hieman yli yhden, mikä viittaa arviointiharhan puuttumiseen. Tämä tulos tukee hajontakertoimen havaintoa, että arviointi on suhteellisen tasaista.

Kiinteistöveron regressiivisyys on myös usein esillä oleva huoli. Tutkimukset osoittavat, että kiinteistövero voi olla regressiivinen, erityisesti verrattuna tuloveroon, mikä tarkoittaa, että pienituloiset maksavat tuloihinsa nähden suhteellisesti enemmän veroa. Tämä johtuu siitä, että kiinteistövero toimii eräänlaisena kulutusverona, jossa veron osuus tulosta on suurempi pienituloisilla. Toisaalta, jos kiinteistövero nähdään pääomaverona, jonka kantajina ovat pääoman omistajat, veron regressiivisyys voidaan kyseenalaistaa, koska pääoma on epätasaisesti jakautunut eri tuloluokkien kesken. Tällöin kiinteistövero vastaa enemmänkin veroa voitosta tai maanvuokrasta, mikä vähentää regressiivisyysväitteen painoarvoa.

On tärkeää ymmärtää, että nämä mittarit ja tulokset eivät ole absoluuttisia totuuksia vaan tarjoavat viitekehyksen arvioinnin laadun ja oikeudenmukaisuuden arvioimiseen. Niiden avulla voidaan tunnistaa mahdollisia ongelmakohtia ja ohjata verotuksen kehittämistä oikeudenmukaisempaan suuntaan. Samalla on huomioitava, että kiinteistöveron ja muiden verojen regressiivisyyttä ja oikeudenmukaisuutta arvioitaessa on tarkasteltava koko verojärjestelmän kokonaisvaikutusta, ei vain yksittäistä veroa erillään. Verotuksen suunnittelussa tulisi siis huomioida sekä taloudelliset realiteetit että yhteiskunnalliset oikeudenmukaisuuden periaatteet.

Miten valtion budjetin valmisteluprosessi toimii?

Budjetin valmistelu alkaa yleensä ylimpien virkamiesten, kuten pääjohtajan, budjettivirkailijan ja talousjohtajan, kanssa, jotka perusteluivat omat pyyntönsä ja ehdotuksensa. Kuulemisten jälkeen virastot voivat joutua muokkaamaan ja esittämään pyynnöt uudelleen, kunnes ne saadaan hyväksytyksi. Prosessi jatkuu, kunnes pyynnöt on hyväksytty ja budjetti, jota kutsutaan ehdotetuksi budjetiksi, on valmis toimitettavaksi lainsäätäjille. Yhdysvaltain liittovaltion budjetin valmistelu alkaa vähintään yhdeksän kuukautta ennen budjetin toimittamista kongressille ja noin 18 kuukautta ennen talousarvion alkamista. Työ alkaa, kun virastot saavat ohjeet OMB:ltä (Office of Management and Budget) valmistella budjettipyynnöt. Virastot saavat budjettiehdotuksilleen budjettitarkastajia, jotka opastavat niitä budjetin valmistelussa ja toimivat yhteyshenkilöinä OMB:n ja virastojen välillä. Valmistellut pyynnöt toimitetaan OMB:lle kesän tai alkusyksyn aikana.

Virastojen pyynnöt tarkastetaan OMB:n ja sen henkilöstön toimesta yhteistyössä presidentin ja hänen avustajiensa kanssa. Vuoden 1921 budjetti- ja kirjanpitolaki velvoittaa presidentin laatimaan budjetin mahdollisimman tarkasti, vaikka vuosien saatossa budjetin sisältö ja selittävät materiaalit ovat kasvaneet huomattavasti budjetin koon kasvaessa. Presidentin budjetti sisältää pääasiassa hallituksen poliittiset ehdotukset ja yksittäisten ministeriöiden prioriteetit, myös ehdotuksia budjettiprosessin ja verolainsäädännön muutoksista. Budjetti sisältää myös arvion maan talousnäkymistä ja monivuotisen verotuloarvion. Budjetin muoto on vakioitu ja seuraa menettelyohjeita. On tärkeää muistaa, että pyynnöt ovat arvioita, jotka voivat muuttua, kun budjetti käy läpi sisäisen tarkastelun ja tavallisen hyväksymisprosessin.

Jotta kaikki toimet saataisiin valmiiksi ajallaan, virastojen ja OMB:n odotetaan noudattavan budjetin aikarajaa. Yhdysvaltain liittovaltion budjetin aikaraja on esitetty taulukossa 5.1. Budjetointiprosessi on hyvin samanlainen myös osavaltioissa ja paikallisella tasolla. Esimerkiksi osavaltioiden perustuslait sallivat kuvernöörien laatia ja toimittaa budjettiehdotukset lainsäätäjälle. Budjetin valmisteluun menee aikaa 12-18 kuukautta hallituksen koosta riippuen. Prosessi alkaa, kun keskitetty budjettivirasto, jota kutsutaan usein kuvernöörin budjettitoimistoksi tai hallintobudjettitoimistoksi, antaa ohjeet eri ministeriöille ja virastoille valmistella budjettipyynnöt. Ohjeet sisältävät oletuksia tulojen muutoksista, taloudellisista säädöksistä ja valtiollisista tuloista. Ohjeet sisältävät myös ohjeistuksen kunkin ministeriön kulutuksen valmisteluun. Kuten liittovaltion budjetissa, ministeriöt toimittavat budjettiehdotuksensa keskitettyyn budjettitoimistoon määräaikaan mennessä.

Osavaltioiden budjettivirkailijat tekevät alustavat budjettisuositukset kuvernööreille henkilökunnan arvioiden ja rahoitusehdotusten perusteella. Budjetin valmistelun aikana osavaltioissa pidetään tulon arviointikokouksia, joissa pyritään ratkaisemaan erimielisyydet ja luomaan yhteisymmärrys tuloarvioista tulevalle budjettivuodelle, joka tunnetaan myös nimellä konsensusennuste. Kokouksen suositukset tarkistetaan lisäämällä arviointeja ja sisäisiä kuulemisia uusien tietojen tullessa esiin, seuraten tulon arviointia. Kuvernöörit tekevät lopullisen budjettipäätöksen ennen kuin budjetti toimitetaan osavaltion lainsäätäjälle.

Paikallishallinnoissa budjetin valmistelu alkaa yleensä kuudesta kahdeksaan kuukautta ennen talousarvion alkamista. Tämän jälkeen osastot saavat ohjeet budjetin valmisteluun, ja pääasiallinen hallintovirkailija yhdessä budjettivirkailijan kanssa, yhteistyössä pormestarin kanssa, esittelee tulon arviointien ja budjetin prioriteetit. Kun budjettipyynnöt on valmisteltu ja toimitettu, alkaa sisäiset kuulemiset budjettivirkailijan ja pääasiallisen hallintovirkailijan kanssa. Tällöin pidetään myös julkinen kuuleminen, jossa kansalaisilla on mahdollisuus esittää kysymyksiä ehdotetusta budjetista, veropäätöksistä, toimintakulutuksesta, pääomasijoituksista ja velkarahoituksesta. Useimmissa tapauksissa kuulemiset tuottavat budjetin tarkistuksia, jotka sitten koottiin ja hyväksytään ehdotetuksi budjetiksi, joka esitetään paikalliselle valtuustolle tai komissiolle. Erillinen pääomasijoitusbudjetti valmistellaan myös samanaikaisesti ja käy läpi samanlaisen prosessin.

Pääomasijoitusbudjetin valmistelu poikkeaa toiminnallisesta budjetista, koska se käsittelee kertaluonteisia menoja, jotka koskevat kalliita projekteja ja ohjelmia, joilla on pitkäaikainen elinikä ja jotka usein vaativat rahoitusmenetelmiä, jotka eroavat tavallisesta toiminnallisesta budjetista. Budjetin valmisteluun liittyy usein useita virastoja, jopa eri alueita, sekä teknistä osaamista, mikä tekee siitä aikaa vievän prosessin. Tämän vuoksi pyynnöjen valmistelu ja sisäiset tarkastelut eivät aina mene päällekkäin toimintabudjetin valmistelun aikarajoitusten kanssa.

Budjetin kehittäminen on kaksisuuntainen prosessi: tulo- ja menopuoli täytyy ottaa huomioon samanaikaisesti budjetin lopullista valmistelua varten. Tulojen budjetti käsittelee yksityiskohtaisen luettelon tulojen lähteistä, niin veroista kuin verottomista tuloista, joita hallitus aikoo kerätä rahoittaakseen menoaktiviteetteja. Menojen budjetti taas käsittelee yksityiskohtaista luetteloa niistä menoista, joita hallitus aikoo toteuttaa, mukaan lukien toiminnallinen ja pääomasijoitusbudjetti: toiminnallinen budjetti valmistellaan tyypillisesti seuraavalle tilikaudelle, ja pääomasijoitusbudjetti valmistellaan seuraaville useille vuosille, yleensä viideksi vuodeksi.

Miten parantaa veden ja suolan virtausta paine-ryöstetty osmoosi (PRO) -järjestelmissä energian tuotannon optimoimiseksi?
Miten Kongressin ja toimeenpanovallan välinen valvontaongelma kehittyi ja mitä se tarkoittaa nykyään?
Miksi paljain jaloin juokseminen on tärkeää ja miten se voi parantaa suorituskykyäsi?
Miten Trumpin ympäristö houkutteli sääntöjä rikkovia?