Mielenterveysongelmat voivat olla monille kulttuuriryhmille suuri haaste, ei pelkästään oireiden hallinnan vaan myös hoitoon hakeutumisen ja hoidon vastaanottamisen suhteen. Hechanova ja Waedle esittävät, että mielenterveyspalvelujen alhainen käyttö kulttuurisesti monimuotoisissa yhteisöissä voi johtua monista tekijöistä, joista keskeisin on häpeän kokemus. Tämä voi ilmetä haluna suojella perheen mainetta ja omaa arvokkuutta, pelkona tulla nähdyksi "hulluna" tai yksinkertaisesti vastustuksena avautumiselle tuntemattomille henkilöille. Näin ollen häpeä voi estää monia hakeutumasta apuun ennen kuin ongelma on edennyt akuuttiin vaiheeseen. Tämä häpeäperustainen este on usein näkyvissä kulttuureissa, joissa yhteisön arvo ja perhesuhteet ovat keskiössä.

Mielenterveyspalvelujen käyttöön vaikuttavat myös kulttuuriset käsitykset siitä, mitä terapeuttinen keskustelu tarkoittaa ja miten sitä tulisi lähestyä. Monissa kulttuureissa, joissa ei ole perinteistä psykologista lähestymistapaa, puhuminen tuskallisista kokemuksista ei välttämättä koeta hyödylliseksi tai terapeuttiseksi. Esimerkiksi Yhdysvaltain kansallinen lapsitragedian stressiverkosto toteaa, että pakolaisille, joiden kulttuureissa psykologiset mallit eivät ole valtavirran osa, keskusteluhoito ei usein ole yhtä tehokas kuin liikkeisiin tai ilmaisukeinoihin perustuvat terapiat. Tällöin liike- ja ilmaisuterapiat tai verkkohoidot voivat tarjota paremman vaihtoehdon.

Stigman rooli mielenterveyskysymyksissä on kiistaton. Stigma voidaan nähdä häpeän, häpeällisyyden tai tuomion leimana, joka johtaa yksilön syrjintään, eristämiseen ja osallistumisen estämiseen yhteiskunnan moniin osa-alueisiin. Erityisesti masennuksen ja muiden mielenterveyden häiriöiden ympärillä esiintyvä stigma voi olla merkittävä este monien kulttuuriryhmien kohdalla palveluiden hyödyntämisessä. Tämä voi johtaa siihen, että yksilöt eivät hae apua ennen kuin ongelma on saavuttanut kriittisen tason, mikä pahentaa hoidon ennustetta.

Rasismi ja syrjintä ovat merkittäviä tekijöitä monien kulttuuriryhmien mielenterveyteen liittyvissä kokemuksissa. Rasismi ei enää perustu yksinomaan biologisiin rotueroihin, vaan nykyisin se on enemmän kulttuurisen ylpeyden ja alhaisuuden käsityksistä kumpuavaa syrjintää. Tämä syrjintä voi johtaa yhteiskunnalliseen eristäytymiseen, julkisten tilojen pelkoon ja palveluiden saannin rajoittumiseen, mikä puolestaan vaikuttaa negatiivisesti mielenterveyteen. Rasismin vaikutukset korostuvat erityisesti niillä, jotka kokevat erityistä institutionaalista ja henkilökohtaista syrjintää, kuten monet muslimit ja alkuperäiskansojen jäsenet. Syrjintä voi estää heitä saamasta tarvitsemiaan mielenterveyspalveluja, erityisesti jos nämä palvelut ovat vieraantuneita heidän kulttuuristaan.

Erityisesti länsimaisten terveysalan ammattilaisten tapa lähestyä kulttuurisesti monimuotoisia asiakkaita voi myös olla ongelmallista. Usein terapeuttiset mallit ja käsitykset normaalista ja epänormaalista käyttäytymisestä ovat lännen kulttuuristen rakennelmien läpitunkemia, eikä niitä voida yksinkertaisesti soveltaa muihin kulttuureihin. Tämä voi johtaa esimerkiksi siihen, että kulttuurisesti poikkeavilla ihmisillä diagnosoidaan vääriä sairauksia tai heitä ei ymmärretä oikein. Tämä näkyy erityisesti afrikkalais-amerikkalaisessa yhteisössä, jossa on esiintynyt skitsofrenian liiallista diagnosointia.

Stressin ja resilienssin käsitteet ovat myös tärkeitä kulttuurisen monimuotoisuuden ja mielenterveyden yhteydessä. Kulttuuriset ryhmät voivat kohdata hyvin erilaisia stressitekijöitä ja käsitellä niitä eri tavoin. Tietyissä kulttuureissa stressaavat tapahtumat voivat olla osa normaalia elämää, kuten aikuisuuteen siirtymisen rituaalit, kun taas toisissa kulttuureissa tällaiset tapahtumat voivat olla poikkeuksellisia ja niihin liittyy voimakkaampia tunteita ja paineita. Resilienssi, eli kyky selviytyä vastoinkäymisistä, on toisaalta vahvasti yhteydessä kulttuurisiin arvoihin, yhteisön tukeen ja kollektiiviseen identiteettiin. Näissä yhteisöissä resilienssi voi olla enemmän kollektiivinen ja kulttuurinen kuin yksilöllinen ominaisuus.

Perheen ja yhteisön rooli on erittäin tärkeä mielenterveyden tukemisessa monissa kulttuureissa. Perhesuhteet ja laajempien yhteisöjen tuki voivat toimia suojatekijöinä, mutta stigma ja perhesiteiden rikkoutuminen voivat olla merkittäviä riskitekijöitä. Näissä yhteisöissä kulttuurinen uudistuminen ja yhteisön ja perheen tuki voivat toimia voimakkaana hoitotekijänä, ja siksi interventiot, jotka sisältävät kulttuurista elpymistä ja yhteisön tukemista, voivat olla erityisen hyödyllisiä.

Miksi protektionismi nousee taas pintaan globaalissa kauppapolitiikassa?

Liike-elämän ja kaupankäynnin muutos on kiihtynyt merkittävästi viime vuosikymmeninä. Globalisaatio, teknologinen kehitys ja pääoman liikkuvuuden vapautuminen ovat yhdessä muokanneet työmarkkinoita ja elinkeinorakenteita tavalla, joka on tuonut sekä vaurautta että epätasa-arvoa. Erityisesti kehittyneissä maissa matalapalkkaisten alojen palkat ovat pysyneet paikallaan tai jopa laskeneet, samalla kun korkeasti koulutettujen työntekijöiden palkat ovat nousseet voimakkaasti. Myös monissa kehittyvissä maissa tuloerot ovat kasvaneet.

Tämä epätasainen kehitys ei ole vain tilastollinen ilmiö, vaan sillä on ollut konkreettisia poliittisia ja yhteiskunnallisia seurauksia. Epävarmuus tulevaisuudesta, erityisesti työväenluokan keskuudessa, on horjuttanut luottamusta taloudelliseen liberalismiin. Protektionismi – ajatus siitä, että valtiot voivat ja niiden tulisi suojella kotimaisia markkinoita ulkomaiselta kilpailulta – on saanut uutta jalansijaa. Tähän liittyy näkyviä esimerkkejä: Yhdistyneen kuningaskunnan Brexit-päätös vuonna 2016 sekä Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin asettamat tuontitullit muun muassa teräkselle ja alumiinille vuonna 2018.

Tullit – eli maahantuontiverot – ovat yksi keskeinen protektionismin väline. Ne voivat olla joko prosentuaalisia maksuja tuotteen arvosta tai kiinteitä maksuja tuoteyksikköä kohden. Tullien tavoitteena on suojella kotimaista tuotantoa halvemmilta tuontituotteilta, samalla kun ne voivat tuottaa valtiolle tuloja ja estää epäreiluksi koettuja kauppakäytäntöjä.

Kansainvälinen kauppajärjestelmä perustuu harmonisoituun tariffijärjestelmään, jossa on yli 5 000 yksittäistä tuoteluokitusta. Kukin maa voi soveltaa näihin tuotteisiin omia tullitasojaan. Harvoissa tapauksissa tulleja voidaan soveltaa myös vientituotteisiin, mikäli halutaan turvata kotimainen saatavuus.

Kauppaliitot, kuten tulliliitot ja vapaakauppa-alueet, tuovat oman kerroksensa kansainväliseen tullipolitiikkaan. Tulliliitossa jäsenmaat poistavat keskinäiset tullit ja soveltavat yhteisiä ulkotulleja muihin maihin. Euroopan unioni on tästä pisimmälle kehittynyt esimerkki. Vapaakauppa-alueella maat poistavat tullit keskenään, mutta voivat soveltaa erilaisia ulkotulleja muihin maihin.

Maailman kauppajärjestön (WTO) sääntöjen mukaan maat voivat tietyin ehdoin käyttää erityistulleja suojellakseen kotimaisia toimialoja. Jos esimerkiksi ulkomainen tuottaja myy tuotteita keinotekoisen alhaiseen hintaan (ns. dumppaus) tai jos ulkomaisia vientituotteita tuetaan julkisesti, tuontimaa voi tutkia tilanteen ja määrätä ns. polkumyynti- tai tasoitustulleja. Tarkoituksena ei ole rangaista, vaan korjata markkinahäiriö. Usein jo tutkimuksen uhka riittää hillitsemään väärinkäytökset.

Toinen WTO:n sallima poikkeus on ns. turvatoimenpide, jota voidaan käyttää, jos äkillinen tuontivyöry aiheuttaa vahinkoa kotimaiselle tuotannolle. Tällöin voidaan asettaa tilapäisiä tulleja tai tuontikiintiöitä tilanteen tasaamiseksi. Näidenkin toimien on kuitenkin oltava ajallisesti ja laajuudeltaan rajoitettuja.

Yhdysvaltojen viimeaikaiset toimet, kuten aurinkopaneelien ja pesukoneiden tullit, ovat esimerkkejä tällaisista erityistoimista. Trumpin hallinto käytti poikkeuksellista tulkintaa kansallisesta turvallisuudesta perusteena tullien määräämiselle teräksen ja alumiinin tuonnille. Tämä herätti laajaa kritiikkiä kansainvälisesti ja nostatti huolta mahdollisen kauppasodan syttymisestä – ilmiöstä, jossa maat ryhtyvät vastavuoroisesti korottamaan tullej

Onko kapitalismi kulttuurisen rappion syy vai vain sen peili?

Kapitalismin kriitikot syyttävät sitä usein sieluttomuudesta, moraalisesta tyhjiöstä ja yksilökeskeisyydestä, joka heijastuu modernin yhteiskunnan kulttuuriseen hajoamiseen. Kuitenkin on olennaista ymmärtää, että kapitalismi itsessään ei ole näiden ilmiöiden varsinainen lähde, vaan enemmänkin järjestelmä, joka voi levittää ja vahvistaa jo olemassa olevia älyllisiä ja hengellisiä kriisejä.

Radikaali yksilöllisyys, moraalinen relativismi ja ihmiskuvan sirpaloituminen kumpuavat syvemmistä filosofisista virtauksista – nominalismista, reduktionistisesta rationalismista ja valistuksen ajan skeptisismistä – jotka irrottavat ihmisen vapauden totuudesta ja järjen järjestyksestä. Markkinatalous voi tarjota alustan tällaiselle maailmankuvalle, mutta se ei synnytä sitä. Tältä pohjalta nousee väärä käsitys siitä, että kulutuskeskeinen elämäntapa, jossa yksilön identiteetti rakentuu ostettavien tuotteiden ympärille, olisi kapitalismin itsenäinen synnyttämä seuraus. Kyse ei ole pelkästä taloudellisesta järjestelmästä, vaan kulttuurisesta ja hengellisestä kriisistä, jonka juuret ovat syvällä länsimaisen modernismin historiassa.

Kulutuskeskeisyyden kritiikki ansaitsee erityistä huomiota. Se ei ilmene vain mainonnassa, joka kohdistuu lapsiin ja nuoriin, vaan myös siinä, kuinka ihmiset alkavat sulautua tuotteisiinsa, määrittävät itsensä brändien kautta ja korvaavat perheen, uskonnon ja yhteisön kulutustavaroilla. Tämä ilmiö ei ole vieras sosialistisille yhteiskunnillekaan – kulutuskulttuuri ei ole yksin kapitalismin tuote. Esimerkiksi Yhdysvaltojen siirtyminen tuottavasta, säästämiseen ja investointiin painottuvasta kapitalismista velalla kuluttavaan kulttuuriin ei johdu pelkästään markkinoista, vaan monimutkaisesta vuorovaikutuksesta kulttuuristen muutosten, koulutuksen, yksilöllistymisen ja valtion politiikan kanssa. Keynesiläinen rahapolitiikka ja sosiaalipoliittiset kannustimet ovat muovanneet kulutusta enemmän kuin vapaat markkinat itsessään.

Wilhelm Röpke huomautti osuvasti, että mikään ei kuihduta ihmisen sielua niin kuin tapa ajatella jatkuvasti rahaa ja sen tuomia mahdollisuuksia. Talousjärjestelmän kaikkiin ulottuvuuksiin tunkeutuva kaupallisuus myrkyttää henkistä elämää tavalla, jota ei voida korjata pelkillä talouspoliittisilla säädöksillä. Kulutusyhteiskunta on ennen kaikkea hengellinen sairaus, ei pelkkä taloudellinen ongelma.

Kysymys siitä, hallitseeko talous kulttuuria, on olennaisesti väärin asetettu. Kapitalismi ei ole kulttuurin ainoa muovaaja, eikä markkinatalous ole arvoneutraali koneisto, joka tuottaa pelkästään tehokkuutta ja vaurautta. Mutta sen demonisointi kulttuurisen rappion alkusyynä on harhaanjohtavaa. Taloudellinen determinismi – käsitys siitä, että talous määrittää kulttuuriset rakenteet – on jäämä nykyajassa, mutta sen jälkikaiku näkyy edelleen niin vasemmistolaisessa kuin perinteisessä konservatiivisessakin ajattelussa. On helpompaa syyttää kapitalismia kuin tarkastella syvälle juurtuneita modernin yhteiskunnan perustuksia: nominalistista vapauskäsitystä, valistuksen perintöä ja sekularismia, joka on muuttunut omaksi kulttisivistyksen muodokseen.

Tämän vuoksi kapitalismista on tullut myös poliittisesti turvallinen syntipukki. Harva uskaltaa avoimesti kyseenalaistaa tasa-arvon, demokratian tai hyvinvointivaltion kulttuurisia seurauksia, vaikka ne saattavat yhtä lailla kiihdyttää yksilökeskeisyyttä, mukavuuden tavoittelua ja sosiaalista atomisaatiota. Alexis de Tocqueville huomautti jo aikanaan, että tasa-arvon intohimo voi johtaa sellaiseen mukavuuden kaipuuseen, joka tuhoaa yhteiskunnallisen hengen. Mutta kuka nykyajan poliitikoista uskaltaisi kyseenalaistaa "liiallisen tasa-arvon" vaikutuksia kulttuurille? Kapitalismia on yksinkertaisesti helpompi kritisoida.

Markkinataloudella on kiistattomia vaikutuksia kulttuuriin, eikä se ole vailla seurauksia. Mutta sen syyttäminen kulttuurisen rappion alkusyyksi on virhe. Tarvitaan paljon enemmän kuin talouspoliittisia muutoksia: elinvoimainen kansalaisyhteiskunta, vahvat väli-instituutiot ja kulttuurinen juurtuneisuus, joka perustuu uskonnolliseen tai henkiseen moraaliperustaan. Kuten Christopher Dawson muistuttaa, kulttuurin todellinen liikkeellepaneva voima ei ole talous, vaan uskonto – kultus. Ilman tätä ymmärrystä, kaikki taloudellinen keskustelu jää pinnalliseksi ja riittämättömäksi.

Onko protektionismi kestävää talouspolitiikkaa globaalissa maailmassa?

Trumpin hallinnon aggressiivinen protektionistinen linja – veronalennukset, uhkaukset korkeista tuontitulleista ja halu purkaa monenvälisiä kauppasopimuksia – on sysännyt Yhdysvallat poispäin siitä vapaakaupan paradigmasta, jota se itse pitkään johti. Samalla tämä muutos on nostanut esiin syvemmän kysymyksen: voiko protektionismi enää toimia globaalisti integroituneessa maailmantaloudessa ilman merkittäviä kustannuksia? Kiina on ymmärtänyt tilanteen realiteetit tavalla, jota ei voida ohittaa.

Toisin kuin 1980-luvun Japani, joka pakotettiin asettamaan vapaaehtoisia vientirajoituksia, Kiina on valinnut älykkäämmän vastastrategian. Se ei ole ryhtynyt vastatoimiin suoran vastakkainasettelun muodossa, vaan pyrkii vähentämään jännitteitä lisäämällä tuontia ja avaamalla sisämarkkinoitaan. Presidentti Xi Jinpingin lupaus 8 biljoonan dollarin tavaratuonnista seuraavan viiden vuoden aikana ei ole vain diplomaattinen ele – se on osa laajempaa taloudellisen transformaation strategiaa, joka tähtää kysyntävetoisempaan ja teknologisesti kehittyneempään talousrakenteeseen.

Vuonna 2017 Kiinan kulutustavaroiden osuus tuonnista oli vain 8,8 %. Tämä on poikkeuksellisen alhainen osuus maassa, jonka nopeasti kasvava keskiluokka matkustaa ulkomaille tehdäkseen ostoksia, joita kotimaiset tullit ja sääntely estävät. Kiinalaisten kuluttajien ulkomaiset ostot vastaavat arvoltaan koko maan nykyistä kulutustavaroiden tuontia – ja tämäkin ilman jatkuvasti kasvavan verkkokaupan huomioimista. Siirtämällä nämä ostot takaisin kotimarkkinoille, Kiina voisi paitsi kohottaa kansalaistensa hyvinvointia, myös vauhdittaa siirtymää kohti kotimaisen kysynnän ohjaamaa talousmallia.

Tällainen sisämarkkinoiden avaaminen ei ole merkityksellistä vain kulutuksen näkökulmasta. Teknologisen kehityksen jatkuminen Kiinassa on riippuvainen ulkomaisista investoinneista ja teknologian siirrosta. Kiinan BKT voi lähestyä Yhdysvaltojen tasoa absoluuttisesti, mutta sen asukaskohtainen tulotaso on yhä vain neljännes Yhdysvaltojen vastaavasta.

Brachyspira ja muut bakteeri-infektiot marsuilla
Miten varmistaa optimaalinen juoksutekniikka paljain jaloin?
NeoReaktionaarisen Ajatuksen Kritiikki ja Liberalististen Instituutioiden Hegemonia