Miten Yhdysvallat ja Kiina voivat muokata globaalia järjestystä?

Toisen maailmansodan päätyttyä maailmanpolitiikka koki valtavan muutoksen. Voittajamaat – Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Iso-Britannia, Ranska ja Kiina – saivat itselleen ydinaseet ja vakiinnuttivat asemansa maailmanvaltoina. Yksi keskeinen kehityskulku oli Yhdistyneiden kansakuntien perustaminen, joka asetti perustaksi valtioiden suvereniteetin ja salli voiman käytön vain itsepuolustuksessa. Vaikka valtioiden välinen sota ei ole kokonaan poistunut, on kuitenkin nähtävissä, että suuret kansainväliset konfliktit ovat vähentyneet.

Kriisit, kuten Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin tai Yhdysvaltojen Irakin vallankaappaus, ovat saaneet kansainvälisen yhteisön kritisoimaan suurvaltojen toimia. Tällaiset toimet ovat kuitenkin poikkeuksia, jotka eivät ole johtaneet maailmanlaajuisiin sodankäynteihin, ja monilla valtioilla on selkeä intressi edistää ja säilyttää kansainvälinen rauha. Maailmankauppa on kasvanut merkittävästi kylmän sodan jälkeen, ja globalisaatio on nopeutunut erityisesti Berliinin muurin kaatumisen jälkeen. Valtioiden välinen taloudellinen yhteistyö ja riippuvuus ovat lisääntyneet, ja kaupankäynnin esteet ovat vähentyneet.

On kuitenkin tärkeää huomata, että maailmanlaajuisen kaupan ja talouden vakaus ei riipu vain Yhdysvaltojen sotilaallisesta voimasta, vaikka monilla onkin taipumus uskoa, että se on ratkaiseva tekijä. Yhdysvaltojen asevoimien nykyiset sitoumukset ovat kuitenkin monesti paljon suuremmat kuin mitä tarvitaan maailmanlaajuisen turvallisuuden takaamiseen kaupalle. Politiikan asiantuntijat Yhdysvalloissa näkevät maan voiman olevan keskeinen elementti globaaliin järjestykseen, mutta tästä huolimatta monilla valtioilla on voimakas halu säilyttää nykyinen rauhan ja vaurauden tila, sillä se tuottaa heille etuja.

Kylmän sodan aikainen Yhdysvaltain ulkopolitiikka, jossa suuri osa strategisista valinnoista perustui Neuvostoliiton torjumiseen, toimi kohtuullisen hyvin. Tällöin suurvaltasuhteet olivat selkeitä, ja toimintaperiaate, kuten "sisällissodan estäminen", auttoi pitämään kurissa liiallista sotilaallista sekaantumista. Kylmän sodan jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut, eikä Yhdysvaltain ulkopolitiikka ole enää yhtä johdonmukaista tai strategisesti jäsenneltyä.

Tällä hetkellä keskustelua Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta käydään useilla tahoilla. Oikeistolaiset konservatiivit ja vasemmiston edustajat kritisoivat Yhdysvaltojen yksipuolista lähestymistapaa, jota edusti Donald Trumpin hallinto. Kritiikki suuntautuu erityisesti Yhdysvaltojen kansainväliseen rooliin ja sen tarpeeseen johtaa maailmanlaajuisia turvallisuusratkaisuja. Vasemmiston keskuudessa puolestaan on kasvavaa keskustelua siitä, kuinka Yhdysvallat on käyttänyt liiallisesti sotilaallista voimaa ja kuinka tämän tulisi muuttua.

Kiina on noussut Yhdysvaltojen ulkopolitiikan keskiöön, ja yhä useampi asiantuntija ehdottaa, että Yhdysvaltojen tulisi palata kylmän sodan aikaisiin strategioihin, joissa tavoitteena olisi Kiinan rajoittaminen. Kiina on kuitenkin hyvin erilainen uhka verrattuna Neuvostoliittoon. Kiina ei ole ilmoittanut haluavansa tuhota Yhdysvaltoja tai kapitalismia, vaan sen tavoitteet näyttävät olevan pitkälti keskittyneet oman alueensa vahvistamiseen ja taloudelliseen kehitykseen. Kiinan nouseva taloudellinen ja sotilaallinen voima on merkittävä, mutta Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen suora turvallisuusuhka on hyvin epätodennäköinen. Kiina ei halua tuoda valtavaa sotilaallista uhkaa Yhdysvalloille, koska se todennäköisesti johtaisi epävakauteen ja taloudellisiin seurauksiin.

Kiinan kasvu herättää huolta erityisesti sen naapureissa, mutta Yhdysvaltojen ja Kiinan väliset suhteet ovat monimutkaisempia ja niihin liittyy taloudellisia, geopoliittisia ja ympäristöllisiä kysymyksiä, jotka eivät ole pelkästään sotilaallisen vastakkainasettelun ratkaistavissa. Kiinan kanssa käytävän taloudellisen yhteistyön ja kaupan rajoittaminen voi johtaa vastakkainasetteluun, joka vaikeuttaa muiden tärkeiden kansainvälisten kysymysten ratkaisua.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tulevaisuus ei tule olemaan pelkkää sotilaallista voimaa ja ylivallan säilyttämistä. Yhdysvaltojen tulisi siirtyä pois yksinvaltaisen maailmanjärjestyksen puolustamisesta ja kohti monenvälisten suhteiden vahvistamista. Tämä edellyttää, että Yhdysvallat tunnustaa, ettei sen voima ole rajaton, ja että todelliset globaaliin rauhaan ja turvallisuuteen liittyvät haasteet eivät ratkea pelkästään voima-asetelmalla.

Miten Yhdysvallat Määräsi Itseään Maailman Poliisin – Sotilaallinen Voima ja Sen Käyttö Post-Kylmän Sodan Aikana

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan linja post-kylmän sodan aikakaudella tuli entistä selvemmin esiin sen suhteen, kuinka sotilaallista voimaa käytettiin maailmanlaajuisesti. Vietnamin sodan jälkeinen aika oli yhdysvaltalaisille täynnä pohdintaa ja epävarmuutta. Operaatio Desert Stormin jälkeen nousi kuitenkin esiin ajattelutapa, joka lähes poikkeuksetta hyväksyi voimankäytön ja sotilaallisen intervention. Sodan ja muiden interventioiden jälkeen tilanne oli tämä: kun kaikilla oli valtava sotilaallinen kapasiteetti, miksi ei käyttää sitä hyväksi, jos mahdollisuus siihen tarjoutui?

Tämä ajattelutapa alkoi näkyä julkisesti Madeleine Albrightin ja Colin Powellin keskusteluissa. Albright, joka oli Yhdysvaltojen YK-lähettiläs, esitti jopa kysymyksen, joka oli enemmän kuin provokaatio: "Mikä on sen ideana, että meillä on tämä huipputason armeija, jos emme voi käyttää sitä?" Powell, joka oli tuolloin Yhdysvaltojen yhteisten päämajien puheenjohtaja, ei ollut yhtä vakuuttunut – hän näki amerikkalaisten sotilaiden roolin monimutkaisempana kuin vain välineenä geopoliittisessa pelissä.

Albrightin maailmankuva oli laajempi kuin pelkkä voima: hän näki Yhdysvaltojen velvollisuutena käyttää sotilaallista voimaansa maailman ongelmien ratkaisemiseksi. Hänen mielestään Yhdysvallat oli "korvaamaton kansakunta", ja juuri sen rooli kansainvälisen järjestyksen puolustajana oli selvä. Vaikka Albright uskoi vakaasti siihen, että Yhdysvallat voisi tehdä hyvää, hänellä oli myös kyky nähdä maailmankuvassaan se, mitä oli tapahtunut ennen: miten diktaattorit pystyivät valloittamaan alueita ilman kansainvälistä väliintuloa ja miten Yhdysvallat kykeni estämään tällaisia tapahtumia.

Toisaalta William Kristol ja Robert Kagan korostivat vuonna 1996, että Yhdysvaltojen ylivoimainen sotilaallinen voima oli ainoa luotettava puolustus kansainvälisen järjestyksen säilyttämiseksi. He hylkäsivät ajatuksen siitä, että Yhdysvallat voisi pysyä vain "vuorella" esimerkkinä muille maailman valtioille. He uskoivat, että Yhdysvaltojen oli otettava globaali vastuu ja estettävä maailman "hirviöitä" ennen kuin ne saavat kasvot.

Tämä poliittinen ilmapiiri kuitenkin muuttui ajan myötä. Vaikka Yhdysvallat oli saanut ylivoimaisen sotilaallisen aseman, sen interventiot eivät aina osoittaneet, että voima toimi kaikissa tilanteissa. Kun sotilaat lähtivät liikkeelle, jotkut sodat olivat epämiellyttäviä ja tuottivat vastustusta kansalaisten keskuudessa, kuten Korean ja Vietnamin sodat. Toisaalta useimmat Yhdysvaltojen onnistuneet interventiot, kuten Panaman ja Persianlahden sodan kaltaiset, loivat luottamusta – mutta myös ylimielisyyttä.

Yhdysvaltojen lähestymistapa Eurooppaan kylmän sodan päättymisen jälkeen kuvasti tätä ristiriitaa. Presidentti George H. W. Bush oli varovainen, mutta hänen näkemyksensä post-kylmän sodan Euroopasta oli selkeä: Yhdysvallat ei voinut luottaa siihen, että Eurooppa kykenisi huolehtimaan omasta turvallisuudestaan ilman Yhdysvaltojen valvontaa. Yhdysvaltojen vahva rooli Euroopassa ei ollut pelkästään demokratian tukemista, vaan myös sen varmistamista, että Euroopassa ei koskaan enää koettaisi sodan tuhoja.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Bill Clintonin hallinto seurasi pitkälti Bushin asettamaa linjaa, mutta keskittyi erityisesti laajentamaan NATOa. Vaikka Yhdysvallat oli aikaisemmin antanut lupauksen, ettei se laajentaisi NATOa itään, Clintonin hallinto halusi viedä lännen ja idän entiset viholliset yhteen demokraattisten ja markkinataloudellisten periaatteiden mukaisesti. Tällöin Yhdysvallat itse asiassa omaksui roolin, joka ylikorosti sen kykyä hallita alueen turvallisuutta ja tasapainoa.

Tässä ajassa on kuitenkin nähtävissä, että Yhdysvaltojen rooli ei ollut pelkästään sotilaallinen. Poliittiset liikkeet ja ajattelutavat muovasivat voimankäytön päätöksiä, mutta samalla Yhdysvallat pyrki myös edistämään vakaata kansainvälistä järjestystä. Yhdysvallat uskoi vakaasti omaan korvaamattomuuteensa, mutta samalla sen omat päätökset ja ulkopoliittinen toiminta saivat osakseen kasvavaa epäilyä ja kritiikkiä, erityisesti kun se kohtasi vastoinkäymisiä.

Jokaisen interventiopolitiikan taustalla piilee syvempi kysymys siitä, kuinka paljon voimaa kannattaa käyttää ja miksi. Yhdysvaltojen historia tässä suhteessa on monivaiheinen, ja vaikka se oli uskollinen omalle tehtävälleen maailman "poliisina", sen lähestymistavoissa ilmeni aina uusia haasteita ja epäonnistumisia, jotka pakottivat sen tarkastelemaan uudelleen omaa rooliaan maailmassa.