Työpaikkojen autoritaarisuus on läpäissyt Yhdysvaltain yhteiskunnan monella tasolla, vaikka työntekijöiden tyytymättömyys on ollut ilmeistä. Kuitenkin poliitikot ovat tarjonneet ratkaisuja työntekijöiden tyytymättömyyteen, jotka ovat selkeästi neoliberaaleja. Vaihtoehdot ovat olleet yksinkertaisia: voi lähteä työpaikalta, etsiä omaa ”intohimoaan” tai tulla omaksi pomokseen. Näiden ratkaisujen mukaisena kuvauksena oli myös suosittu televisiosarja The Apprentice, joka edusti ajattelutapaa, jossa työtä joko rakastettiin tai se hylättiin. Elokuvissa ja tv-sarjoissa, kuten vuonna 1999 ilmestyneessä kulttiklassikossa Office Space, joka satiirisoi yrityskulttuuria, ei nähty yhteisöllistä työtaistelua, vaan päähenkilöt onnistuivat vapautumaan työpaikastaan toimistorakennuksen tuhouduttua. Fredric Jamesonin toteamus, että amerikkalaiset voivat kuvitella maailmanlopun, mutta eivät kapitalismin loppua, voi johdattaa ajatukseen, että vaikka amerikkalaiset voivat unelmoida työn lopusta, harva pystyy kuvittelemaan demokraattisesti organisoituja ja ammattiliittojen tukemia työpaikkoja.

  1. vuosisadan alussa uudenlainen Lochner-aika alkoi vakiintua, ja työpaikkojen autoritaarisuus tuli normaaliksi osaksi amerikkalaista elämää. Tämä kehitys jätti miljoonat amerikkalaiset työntekijät tuntemaan itsensä petetyiksi ja voimattomiksi, jolloin he olivat alttiita Trumpin houkutuksille. Trump puolestaan hyödynsi tätä kulttuurista aaltoa, luoden itselleen kuvan hyväntahtoisesta pomosta ja menestyksen ikonista—kuva, joka peitti alleen hänen uraansa määrittäneen epäkompetenssin ja autoritaarisuuden.

Reaganin vallankumous loi sosioekonomiset olosuhteet, jotka mahdollistivat työpaikkojen autoritaarisuuden nousun, samalla haastamalla New Dealin ja sen työväenluokkaiset arvot. Uusi aikakausi arvosti kulutusta, itsekkyyttä ja voittoa—arvoja, joita Trump alkoi edustaa urallaan. Hän muovasi itselleen kultaisen imagon, jossa hän oli hyväntahtoinen pomo vain uskollisille alaisilleen, mutta myös tarpeeksi ovela välttelemään epäeettisiä tekoja. Trump ylpeili usein menestyksellään, mutta tutkimukset hänen liiketoiminnastaan paljastivat toisenlaista totuutta. Trump sai maineen yritysmaailmassa epäpätevyydestään ja hankaluudestaan, ja hänen lukuisat liiketoimintaflopit ja konkurssit olivat suorassa ristiriidassa hänen itsekehuistaan neuvottelutaituruudestaan.

Vaikka Trumpin työtekijöiden kohtelu herätti kysymyksiä, erityisesti hänen väitetyt maksamattomat palkkionsa ja kiistellyt yrityskäytännöt, ei tämä estänyt hänen konservatiivisten työntekijätukijoidensa tukea. Erilaiset tekijät, kuten Trumpin hyökkäykset mediaa vastaan, Hillary Clintonin korruptiokuvauksen kilpailu ja äänestäjien polarisoituminen, saivat monet katsomaan Trumpin epäonnistumisia läpi sormien. Trumpin imago hyväntahtoisena pomona peitti alleen kaiken epäilyttävän julkisuuden.

Trumpin ”The Apprentice” -ohjelma, joka esitti hänen liiketoimintaansa kilpailun ja draaman keinoin, antoi hänelle mahdollisuuden elvyttää mainettaan ja myydä autoritaarista työpaikkakulttuuria amerikkalaiselle yleisölle. Ohjelma oli täynnä kilpailua, jossa osallistujat pettivät toisiaan Trumpin hyväksynnän ja kiitoksen toivossa. Ohjelma oli ulospäin kevyt ja viihteellinen, mutta sen taustalla piili työpaikka, jossa työntekijät kilpailivat keskenään pomon suosion ja arvostuksen vuoksi.

Trumpin presidenttikampanja käytti tätä imagoa hyväksyäkseen työntekijöiden pettymykset ja tarjoamalla illuusion siitä, että hän voisi tuoda hallitukseen liiketoimintaosaamisensa ja ratkaista Amerikan talouden ongelmat. Trumpin lupaama työpaikkojen palauttaminen Yhdysvaltoihin ei kuitenkaan ollut niin suoraviivaista kuin hän antoi ymmärtää. Esimerkiksi Carrier Air Conditionerin kanssa käyty neuvottelu, jossa yritys lupasi pitää 800 työpaikkaa Indianapolisissa, jäi monilta osin huomiotta: Trump ei maininnut valtavia verotukia, joita yritys sai, eikä sitä, että samanaikaisesti yritys ulkoisti tuhansia työpaikkoja Meksikoon.

Trumpin toiminta presidenttinä seurasi tätä samaa kaavaa: hän lupasi palauttaa työpaikkoja, mutta hänen poliittiset toimenpiteensä usein eivät auttaneet tavallisia työntekijöitä. Esimerkiksi hänen vetäytymisensä Trans-Pacific Partnershipistä ja NAFTA-sopimuksen uudistaminen eivät merkittävästi muuttaneet vapaakauppasopimusten suuntaa. Näin ollen Trumpin hallinto ei kyennyt toteuttamaan niitä lupauksia, joita hän oli antanut työpaikkojen palauttamiseksi.

Työntekijöiden todelliset olosuhteet ja heidän elämänlaatunsa eivät saaneet juuri huomiota. Sen sijaan poliittinen keskustelu keskittyi useimmiten Trumpin mediahyökkäyksiin ja hänen luomaansa kuviteltuun kuvan muotoiluun. Tässä ympäristössä Trump onnistui saamaan kannatusta, vaikka hän ei tarjonnut työntekijöille mitään konkreettista apua taloudellisiin vaikeuksiin.

Tässä kontekstissa on tärkeää ymmärtää, että vaikka Trump onnistui luomaan itselleen kuvan hyvän pomon roolissa, todellisuus oli usein päinvastainen. Hänen valtavasta taloudellisesta menestyksestään huolimatta hänen työntekijöidensä kohtelu ja yrityksensä liiketoiminta käytännöt osoittivat syvän ristiriidan hänen puheidensa ja todellisuuden välillä. Onkin tärkeää kyseenalaistaa, miten työpaikkojen autoritaarisuus on kietoutunut sekä yritysmaailman käytäntöihin että politiikkaan, ja kuinka se edelleen vaikuttaa työntekijöiden kokemuksiin ja yhteiskunnan kehitykseen laajemmin.

Miten Trumpin polarisaatiopolitiikka vaikuttaa rotu- ja luokkaepätasa-arvoon Yhdysvalloissa?

Trumpin kauden poliittinen polarisaatio on saanut paljon huomiota, ja se on syventänyt rotu- ja luokkaepätasa-arvoa Yhdysvalloissa. Politiikan tutkijat ovat dokumentoineet tämän polarisaation monilla mittareilla. Itse asiassa poliittinen polarisaatio on nykyisin Yhdysvalloissa suurempaa kuin yli vuosisataan, heti sisällissodan jälkeen. Yksi keskeinen tekijä on rotu- ja sukupuoliasioiden välinen jakautuminen, joka on tullut niin voimakkaaksi, että poliittinen tiedemies Alan Abramowitz (2018) kutsuu sitä negatiiviseksi puoluekiintymyksellisyydeksi. Tällöin vastapuoleen kohdistuva antipatia on niin suurta, että ihmiset, jotka voisivat olla samaa mieltä tietyistä kysymyksistä, eristäytyvät täysin toisistaan pelkästään puolueidentiteettinsä takia. Politiikan vastustus muuttuu itseisarvoksi, ja taistelun tavoitteeksi muodostuu “voittaja vie kaiken” -ajattelu, riippumatta siitä, mistä asiasta on kyse. Tässä kiivaassa vallan kamppailussa negatiivinen puoluekiintymys ei ainoastaan ole syventänyt poliittista jakautumista, vaan se on myös luonut sosiaalista eripuraa, kiistoja ja kansannousuja — puhumattakaan mahdollisista väkivaltaisista ilmiöistä.

Trumpin ja hänen kannattajiensa illiberaliteetti on muuttanut negatiivisen puoluekiintymyksen joksikin paljon laajemmaksi kuin pelkkää poliittista polarisaatiota. Se on luonut ja oikeuttanut ennakkoluuloja, syrjintää, vihapuhetta ja väkivallan hyväksymistä. Tämän polarisaation syvemmät juuret eivät ole vaikeasti löydettävissä: erityisesti ei-eliittiset valkoiset miehet kokevat yhä enemmän uhkaa mustien, latinalaisamerikkalaisten, muiden ei-valkoisten väestöryhmien ja naisten kasvavasta vaikutusvallasta Yhdysvalloissa. Tämä uhkakuvan tunne on kiistatta yksi tärkeimmistä tekijöistä nykyisen poliittisen polarisaation taustalla. Se on myös tärkein syy siihen, miksi Trumpin korruptio on ollut niin tehokasta hänen poliittisen tukensa kokoamisessa. Yhdysvalloista ennustetaan vuonna 2050 suurta enemmistöä ei-valkoisista kansalaisista, ja jo vuonna 2032 vähemmistöt, kuten mustat ja latinalaisamerikkalaiset, muodostavat enemmistön työväenluokassa. Trumpin valkoinen poliittinen tukijoukko on suuresti uhattuna tästä tulevaisuudesta, ja hän on strategisesti ruokkinnut heidän pelkojaan riippumatta siitä, ovatko he köyhiä työväenluokan valkoisia, keskiluokkaisia valkoisia vai rikkaita valkoisia.

Trump on onnistunut nostattamaan entistä räikeämpiä rotuvihaa, seksismiä ja muukalaispelkoa, ei ainoastaan vääristellen aiempia arvoja, jotka olivat estäneet tällaisten ennakkoluulojen avoimen ilmaisun, vaan myös käyttämällä näitä pelkoja poliittisen hyödyn tavoitteluun. Hän on luonut valkoisten liittouman luokkarajoista huolimatta, joka hyödyttää erityisesti erittäin rikkaita. Vaikka Trumpin politiikka saattaa vaikuttaa taistelulta väistämättömiä demografisia ja poliittisia muutoksia vastaan, hän on laajentanut jakautumista rotujen ja kulttuurien välillä, tehden siitä syvempää ja monisyisempää kuin pelkkä mustien ja valkoisten välinen ero.

Trumpin hallinnon aikana Yhdysvaltain yliopistot kävivät kiivasta keskustelua rasismista ja sen torjumisesta. Nämä väittelyt loivat mahdollisuuden Trumpismille kiihdyttää jakautumista jopa niissä ryhmissä, jotka voisivat muuten yhdistyä vastustamaan häntä. Tällainen jakautuminen on ilmennyt esimerkiksi vuonna 2020 The Economistissa julkaistussa artikkelissa, joka käsitteli vasemmistolaisten ”rodun ideologiaa” ja sen vaikutuksia. Trump ei ole yksin rotuvihan pelin peluussa; Ronald Reaganin ajasta lähtien valkoisten pelko on ollut keskeinen elementti republikaanien poliittisessa strategiatyössä. Mutta toisin kuin aiemmat republikaanit, Trump ei ole yrittänyt peitellä rasistisia kannanottojaan, vaan on omaksunut ne avoimesti. Hän on jopa tukenut väkivaltaisten valkoisten tarkkailijoiden, kuten Kyle Rittenhousen, toimintaa.

Trumpin rasismi on usein yhdistetty myös seksismiin ja muukalaispelkoon. Hänen kampanjassaan naisille annettiin herjaavia nimityksiä, ja hän käytti erityisesti alatyylisiä ilmaisuja, kuten ”lihavat siat” ja ”sikoja”, ja hän viittasi siihen, että hän voisi ”ottaa heidät kiinni emättimestä”, jos haluaisi. Trumpin poliittinen ilmaisutapa on ollut äärimmäisen provokatiivinen ja suorasukainen, mutta se on resonoinut monilla valkoisilla miehillä, jotka kokevat uhkaa yhteiskunnallisista ja demografisista muutoksista.

Trumpin politiikassa on siis kyse paljon muustakin kuin pelkästään rodullisesta erottelusta; kyseessä on laajempi kulttuurinen ja yhteiskunnallinen jakautuminen, joka voi vaikuttaa Yhdysvaltojen tulevaisuuteen. Rotu, sukupuoli ja luokka limittyvät toisiinsa, ja tämä polarisaatio ilmenee yhä useammissa elämäntavoissa ja yhteiskunnallisissa ilmiöissä, joihin liittyy suurta turhautumista ja pelkoa. Kuitenkin, mitä enemmän jakautumista on, sitä vaikeampi on löytää yhteisiä nimittäjiä, ja tästä Trump on saanut poliittista valtaa.

Mikä on varjoeliittien toiminta ja miten se vaikuttaa nyky-yhteiskuntaan?

Varjoeliittien määritelmä ei perustu perinteisiin hierarkioihin, kuten perheeseen, luokkaan, varallisuuteen tai viralliseen asemaan, vaan heidän toimintatapoihinsa ja organisaatioon. Varjoeliitit ovat joukko vaikuttajia, jotka toimivat usein epävirallisesti, mutta heidän toiminnallaan on huomattavaa vaikutusta poliittisiin ja taloudellisiin päätöksiin. Tämän uudenlaiset eliittien syntyyn on vaikuttanut useiden globaalien kehityskulkujen yhteisvaikutus viimeisten vuosikymmenten aikana. Näihin kuuluvat muun muassa 1980-luvun alussa alkanut yksityistämis- ja sääntelyn purkamisen aikakausi, kylmän sodan päättyminen ja sen myötä syntynyt maailmanlaajuinen valvonnan hajautuminen, internetin nopea nousu sekä finanssikapitalismin vahvistuminen, joka on lisännyt väliin tulevien välittäjäroolien määrää ja heikentänyt perinteisten johtajien asemaa.

Nämä muutosprosessit ovat luoneet tilaa varjoeliiteille, jotka tekevät yhteistyötä muun muassa kansainvälisten verkostojen, ajatushautomoiden ja kansalaisjärjestöjen kanssa. Varjoeliitit eivät ole synonyymejä perinteisten vallanpitäjien, kuten hallitusmiesten, armeijan johtajien tai suuryrityksien johtajien kanssa, mutta heidän toimintatavat ja verkostot eroavat selvästi aikaisemmista eliiteistä. Jos perinteiset eliitit, kuten C. Wright Mills kuvasi 1950-luvulla, rakentuvat virallisten organisaatioiden ja byrokratialla hallittujen hierarkioiden varaan, niin varjoeliitit toimivat yhä enemmän verkostojen ja epävirallisten yhteyksien kautta. Heidän vaikutusvaltansa ei perustu niinkään virallisiin asemiin vaan kykyyn liikkua monilla eri kentillä – hallituksessa, yrityksissä ja kansalaisjärjestöissä – ilman, että heidän toimintaansa on helppo havaita.

Varjoeliittien toimintatavat poikkeavat merkittävästi perinteisten vallanpitäjien tavoista. Heidän toimintansa on joustavaa, ja he liikkuvat helposti eri sektoreilla ja organisaatioissa, eikä heillä ole pysyvää sidettä mihinkään tiettyyn organisaatioon tai toimialaan. Tämän lisäksi varjoeliitit hyödyntävät eri instituutioita, kuten konsulttiyrityksiä, ajatushautomoita ja kansalaisjärjestöjä, omiin etuihinsa. He ovat erinomaisia verkottujia ja toimivat linkkinä hallituksen, yritysmaailman ja kansalaisjärjestöjen välillä. Tämä kyky luoda ja ylläpitää verkostoja tekee heidän vaikutusvaltansa entistä voimakkaammaksi ja vaikeammin havaittavaksi.

Varjoeliittien organisoituminen ja toimintatavat tekevät heistä tehokkaampia kuin perinteiset vallanpitäjät saavuttaessaan omia tavoitteitaan. He pystyvät edistämään omia agendojaan vähemmällä näkyvyydellä ja vastuulla, mikä tekee heistä vaarallisia demokraattisten järjestelmien kannalta. Varjoeliittien toimintaa leimaa informaalisuus, joustavuus ja kyky toimia monilla eri kentillä ilman, että heidän toimintaansa olisi helppo jäljittää.

Esimerkkinä tästä informaalista toiminnasta on niin sanottu "varjo-lobbauksen" nousu Yhdysvalloissa. Varjo-lobbarit ovat henkilöitä, jotka vaikuttavat poliittisiin päätöksiin ja virallisiin prosesseihin ilman, että he rekisteröityvät lobbauksesta vastuullisiksi toimijoiksi. He voivat toimia konsultteina, julkisten suhteiden asiantuntijoina tai muina epävirallisina rooleina, mutta heidän toiminnallaan on silti suuri vaikutus lainsäädäntöön ja poliittisiin päätöksiin. Tämä on vastaus lainsäädännön tiukentamiseen, kuten vuonna 2007 voimaan tulleeseen "Honest Leadership and Open Government Act" -lakiin, joka pyrki lisäämään läpinäkyvyyttä ja hillitsemään pyöröovieffectiä. Vaikka varjo-lobbauksen määrä on kasvanut, on se huomattavasti vaikeampaa havaita ja valvoa kuin perinteinen lobbauksen muoto.

Varjoeliittien toiminnan merkitys ei rajoitu pelkästään lobbaukseen, vaan se ulottuu moniin muihin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin alueisiin. Heidän toimintansa voi vaikuttaa muun muassa terveydenhuoltopolitiikkaan, rahoitusalaan, ulkopolitiikkaan ja muihin globaaleihin kysymyksiin. Tällaisten epävirallisten ja vähemmän valvottujen toimijoiden vaikutusvalta on kasvanut ja on yksi syy siihen, miksi nykyään on entistä vaikeampaa sanoa, kenelle poliittiset päätökset lopulta hyödyttävät ja kuinka paljon ne palvelevat yhteiskunnan yleistä etua.

Tämä tilanne tuo mukanaan kysymyksiä demokratiasta, vastuullisuudesta ja läpinäkyvyydestä. Varjoeliittien olemassaolo ei tarkoita pelkästään sitä, että yhteiskunta on menettänyt osan perinteisestä valvonnasta, vaan se myös heikentää kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekoon ja estää oikeudenmukaisen ja avoimen hallinnon syntymistä.

Miten Trumpin iskulauseet kytkeytyvät valkoiseen ylivaltaan?

Trump kiisti yhteydet valkoisen ylivaltaideologian ja hänen iskulauseidensa, kuten "Make America Great Again", "America First" ja "Keep America Great", välillä. Huolimatta laajasta julkisesta rasismistaan, Trump jatkoi väitettä, että hän on "vähiten rasistinen henkilö, jonka olette koskaan tavanneet" (Lopez 2020). Tämän takana piili kuitenkin laajempi poliittinen todellisuus: Trumpin liittoutuminen valtavirran konservatiivisen ajattelutavan kanssa, joka kätki sisäänsä valkoisen ylivaltaideologioita ja tuki rasistisia yhteiskunnallisia rakenteita. Tämä oli totta, vaikka konservatiivit väittivät haluavansa tarjota aitoja taloudellisia mahdollisuuksia "ahkerille" amerikkalaisille maailmantalouden muuttuvassa kentässä, jossa monet matalapalkkaiset työpaikat olivat siirtyneet ulkomaille (ks. Hunter-Pazzara, tämä kokoelma). Trump lupasi hallintonsa "tuovan nämä työpaikat takaisin" (Rampell 2020). Tässä mielessä hän oli samanlainen kuin toisen maailmansodan jälkeiset amerikkalaiset konservatiivit, jotka olivat peittäneet rasisminsa politiikoilla ja diskursseilla, jotka korostivat kovaa työtä ja yksilön vastuuta (Thurber 2013). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki konservatiivit olisivat valkoisia ylivaltasuuntauksia kannattavia. Kuitenkin ne, jotka olivat omaksuneet äärioikeistolaisen näkemyksen, eivät juuri koskaan epäröineet julkisesti omaksua valkoista ylivaltaa, ja monet hyödynsivät sitä tarkoituksellisesti. Tämä kävi ilmi, kun republikaaniset poliitikot käyttivät Etelän strategiaa rajoittaakseen Jim Crow -lakien purkamista 1950- ja 1960-luvuilla, kohdaten valkoisia äänestäjiä, jotka olivat aiemmin katsoneet itseään demokraateiksi, mutta tunsivat itsensä voimattomiksi uusien, rodullista tasa-arvoa vaativien poliittisten liikkeiden edessä. Tämä strategia, jonka Goldwaterin presidenttikampanja omaksui vuonna 1964, määritti republikaanisen puolueen uudelleen ja loi suoran yhteyden poliittisen konservatismiin ja valkoiseen ylivaltaan (Powell 2013). Trumpin vuoden 2016 kampanjan alussa tämä yhteys poliittisen konservatismin ja valkoisen ylivaltaan välillä oli edelleen olemassa, mutta se oli muuttunut puolueen sisäpiirin keskuudessa julkiseksi poliittiseksi salaisuudeksi. Carl J. Friedrichin (1901–1984) mukaan poliittinen salaisuus on "prosessi, jossa piilotetaan tietoa poliittisista entiteeteistä, erityisesti silloin, kun sillä tiedolla on merkittäviä seurauksia kilpailijoille ja yleisölle" (Friedrich 1972: 176). Trumpin ensimmäisessä presidenttikampanjassa tämä salaisuus liittyi tiiviisti korruptioon ja toimi kahdella tasolla. Ensinnäkin Trumpin kampanja pystyi hyödyntämään poliittisen konservatismin ja valkoisen ylivaltaan liittyvää salaisuutta kiistääkseen nykyisin esiintyvän rasismin ja vihaisuuden läsnäolon kampanjassaan. Toiseksi Trump käytti tätä salaisuutta esteenä, joka erotti hänen kampanjansa fasistisista ja konfederaattilaisista ideologioista, joita se nostatti.

Jotta ymmärtäisimme tämän väitteen paremmin, on tärkeää tutkia semiotiikan ja mytologian käsitteitä, sillä ne voivat valaista äärioikeistolaisia ja konfederaattilaisia ideologioita, jotka piiloutuvat Trumpin kampanjan iskulauseisiin. Semiotiikka kiinnittää huomiota kulttuuriseen kontekstiin, jossa merkitys syntyy. Sveitsiläinen lingvisti Ferdinand de Saussure (1857–1913), yksi modernin semiotiikan perustajista, määritteli semiotiikan "merkkien ja merkkiä käyttävän käyttäytymisen tutkimukseksi" (2007: 16). Saussure väitti, että merkit voivat olla mitä tahansa, joka välittää merkityksiä, ja että jokainen merkki koostuu kahdesta osasta: merkitsijästä ja merkityksestä. Merkitsijä on se, joka välittää merkityksen, ja se voi olla mitä tahansa – kuva, sana, ele. Merkitys on se, mitä merkitsijä herättää. Semiotiikka kehottaa meitä pohtimaan suhdetta merkin ja sen merkitsemän asian välillä, ja se mahdollistaa sanan (kuvan, eleen) ja merkityksen irrottamisen toisistaan. Tämä irrottaminen viittaa siihen, että merkitys ei ole luonnollista tai annettua, vaan se on historiallista ja kulttuurista. Näin ollen semiotiikka ei vain auta meitä kysymään, mitkä kulttuuriset ideologiat muovaavat merkityksiä, vaan se myös kannustaa meitä ottamaan huomioon historiallisen ja kulttuurisen kentän, jossa merkit liikkuvat.

Kun tarkastelemme iskulauseen "America First" ja sen historiassa merkityksellisiä tunteita (anti-saksalaisuus, anti-italialaisuus, anti-musta, anti-meksikolaisuus, anti-semitismi, anti-islamismi), voimme jäljittää polun, jonka kautta 2000-luvun konservatiivinen poliittinen diskurssi on pystynyt ylläpitämään post-rasistista asennetta samalla, kun se salaa itsensä liittoutuvan rasististen äärioikeistolaisten ideologioiden kanssa. Semiotiikassa merkkien ja ideologioiden välistä yhteyttä käsitellään usein mytologioiden analyysin kautta. Roland Barthes (1957) kuvasi myyttiä viestintäjärjestelmänä, joka määritellään maailman sosiaalisten tai kulttuuristen merkityksien kautta suhteessa sen kansalaisiin, erityisesti historiallisessa kontekstissa. Barthesin mukaan kaikki kantavat mahdollisuuden myyttiin, sillä jokainen merkki voi kantaa monia merkityksiä. Jotkut merkitykset vaikuttavat olevan luonnollisia tai itsestäänselviä, koska ne ovat syvästi juurtuneita kulttuurisiin ideologioihin, joita yhteiskuntamme instituutiot, kuten perheet, kirkot ja koulut, ovat ylläpitäneet. Koska meillä on taipumus hyväksyä nämä merkitykset itsestäänselvinä, voidaan sanoa, että olemme itse institutionaalisten rakenteiden heijastuksia. Barthes osoittaa tämän analysoimalla kuvaa nuoresta mustasta lapsesta, joka on pukeutunut sotilaaksi ja tervehtii keskellä elettä; kuva ilmestyi ranskalaisen Paris Match -lehden kannessa vuonna 1955. Barthesin mukaan kuvan osilla ei ole itsestäänselvää merkitystä. Kuitenkin kuva välittää useita merkityksiä samanaikaisesti, ja nämä merkitykset riippuvat siitä, minkälaista kulttuurista ja historiallista tietoa merkkiä tulkitseva katsoja tuo tullessaan. Barthes huomauttaa kuitenkin, että jotkin merkitykset voivat saada syvästi poliittisia vaikutuksia: ne voivat esimerkiksi sortaa ja riistää kulttuuria, luoda vääränlaista rodullista tasa-arvoa tai vahvistaa valheellista käsitystä tasa-arvosta, vaikka ne tekevät sen tahattomasti.

Semiotiikka on erityisen relevantti menetelmä poliittisten salaisuuksien tutkimiseen, koska se nostaa esiin ja korostaa yhteisen merkityksen tärkeyttä ja herättää kysymyksen, "kuka on salaisuuden tietäjä?" Semiotiikan tehtävä on siksi kaivaa esiin ja valottaa merkin moninaiset merkitykset sekä tutkia näiden merkityksien takana olevia ideologioita, jopa silloin, kun merkki esittää itsensä ahistoriaalisena, post-rasistisena ja syyttömänä.

Mikä rooli aivokemialla on kivun aistimisessa ja käsittelyssä?
Kuinka patologinen narsismi voi vaikuttaa johtajiin ja yhteiskuntaan?
Reaganin koalition uudelleenrakentaminen ja konservatiivinen agenda
Miksi ja miten käyttää middlewarea ja webhookeja FastAPI-sovelluksissa?