Kivun kokemus on monivaiheinen prosessi, joka ei rajoitu pelkästään aistimuksiin tai kudosvaurioiden tunnistamiseen. Se on monen aivojen alueen yhteistyön tulos, jossa sekä tiedostamaton että tietoisen tason prosessit vaikuttavat merkittävästi siihen, miten kipu koetaan ja käsitellään. Aivojen rooli kivun käsittelyssä on paljon aktiivisempi ja monivivahteisempi kuin aiemmin on uskottu, ja nykyaikaiset aivokuvantamistutkimukset ovat osoittaneet, kuinka laaja ja monimuotoinen kivun aistiminen on.

Kivun käsittely alkaa, kun kudoksiin kohdistuu vahingollinen ärsyke, joka aktivoittaa kipuherkkiä reseptoreita ja laukaisee niin sanotun noisi-ception, eli kivun synnyn. Tämä prosessi, joka käsittää vaiheita kuten ärsykkeen vastaanoton, sen kuljetuksen selkäytimen kautta ja sen edelleen välittämisen aivoihin, ei kuitenkaan vielä tarkoita kipua sellaisenaan. Kipu, kuten sen tunnetaan, syntyy vasta, kun aivot prosessoivat ja tulkitsevat nämä signaalit.

Kivun aistiminen ja prosessointi aivoissa eivät ole kuitenkaan pelkästään aisti-informaation käsittelyä. Kivun havaitseminen ei ole lineaarinen prosessi, joka seuraa yksinkertaisia syy-seuraussuhteita, vaan siihen vaikuttavat moninaiset tekijät. Kivun kokemus on sidoksissa aivojen monimutkaisiin alueisiin, jotka osallistuvat erilaisten aistien, tunteiden ja kognitiivisten prosessien yhdistämiseen. Nykytutkimus on tuonut esille, että kivun kokemukseen osallistuu laaja verkosto aivojen alueita, jotka tekevät yhteistyötä monivaiheisten, kehittyneiden prosessien kautta.

Keskeinen osa tätä prosessia on tietyt aivojen alueet, kuten talamus, limbinen järjestelmä ja etuotsalohko. Talamus, joka sijaitsee väli-aivoissa, on tärkeässä roolissa kivun tiedonsiirrossa. Se vastaanottaa noxiaalisten ärsykkeiden signaaleja selkäytimestä ja välittää niitä eteenpäin eri osiin aivoja. Talamuksen rooli ei kuitenkaan rajoitu pelkästään tuntemusten aistimiseen, vaan se jakautuu kahteen pääosaan: lateraaliseen ja mediaaliseen talamukseen, jotka käsittelevät kivun eri ulottuvuuksia. Lateraalinen talamus siirtää kipusignaaleja somatosensoriselle aivokuorelle, joka vastaa kivun tunnistamisesta ja määrittämisestä, kun taas mediaalinen talamus liittyy tunteiden ja autonomisten reaktioiden, kuten pelon, käsittelyyn. Tämä jakautuminen korostaa kivun monivivahteista luonteenpiirrettä.

Limbinen järjestelmä, johon kuuluvat muun muassa etumainen cingulaari-korteksi (ACC) ja amygdala, ovat keskeisiä tunteen ja kivun subjektiivisten ulottuvuuksien käsittelyssä. ACC on erityisen tärkeä kivun emotionaalisten ja motivaatio-keskeisten ulottuvuuksien käsittelyssä, ja se on keskeinen alue kivun "epämiellyttävyyden" tuntemuksessa. Amygdala puolestaan on vastuussa tunteiden, erityisesti pelon, käsittelystä. Se aktivoituu voimakkaasti kivun yhteydessä, erityisesti pelon ja ahdistuksen tunteiden ilmetessä kivun aikana.

Näiden aivojen rakenteiden välinen yhteistyö luo kivun kokemuksen, joka ei ole pelkästään kehon kudosvaurion seuraus, vaan se on syvällinen ja subjektiivinen kokemus, jossa kehon ja mielen tekijät yhdistyvät. Tämä kokemus voi vaihdella suuresti henkilöstä toiseen, riippuen muun muassa yksilöllisistä eroista aivojen prosessoinnissa ja kivun tulkinnassa.

Aivokuvantamistutkimusten edistyminen on antanut uutta tietoa kivun aivojen käsittelyn monimutkaisuudesta ja sen dynamiikasta. Tämän tiedon myötä voimme ymmärtää paremmin, miksi kipu ei aina ole suoraan verrannollinen kudosvaurion laajuuteen ja miksi samat kivun ärsykkeet voivat aiheuttaa hyvin erilaisia kokemuksia eri ihmisillä. Tämä korostaa kivun henkilökohtaisuutta ja sitä, kuinka tärkeää on ottaa huomioon yksilön kokemus kivusta, ei pelkästään sen fysiologiset tekijät.

Lisäksi, on tärkeää muistaa, että kivun prosessointi ei ole staattinen. Se voi muuttua ajan myötä, erityisesti kroonisen kivun yhteydessä, jolloin aivojen prosessointitavat voivat muuttua ja kipukokemus voi saada uusia ulottuvuuksia. Tämä tekee kivun hoidosta haastavaa ja vaatii kokonaisvaltaista lähestymistapaa, joka huomioi paitsi fysiologiset, myös psykologiset ja kognitiiviset tekijät.

Onko liikkumisrajoitteilla todellinen yhteys kipuun ja loukkaantumisiin?

GIRD (Glenohumeral Internal Rotation Deficit) ei voi olla suoraan sidottu riskitekijäksi, sillä ensinnäkin oireettomilla urheilijoilla voi olla GIRD, ja toisekseen oireilevissa urheilijoissa havaittu liikkuvuuden rajoittuminen voi olla myös kipuun liittyvä seuraus. GIRD ei siis voi itsessään olla kivun aiheuttaja. Jos tutkimuksessa ei oteta huomioon tulevaisuudessa tapahtuvaa seurantaa, vaan rajoitutaan retrospektiivisiin tai poikittaistutkimuksiin, meta-analyysit olisivat suositeltavampia. Esimerkiksi meta-analyysi, jossa tarkasteltiin 2195 urheilijaa ja kysyttiin, ovatko olkapään liikkuvuuden rajoitukset riskitekijä olkapään vammoille, ei saavuttanut tilastollista merkitystä (Keller et al., 2018). Ehkäpä GIRD ei olekaan puute, vaan biopositiivinen sopeutuminen lajin vaatimuksiin. Tämän väitteen tukee se, että urheilijat, joilla on GIRD, osoittavat korkeampaa ulkokiertäjien voimantuottoa. Toisin sanoen suuremmat GIRD-arvot korreloivat suurempien voimatasojen kanssa (Vigolvino et al., 2020). GIRD ei tietenkään ole voimantuoton syy, mutta nämä kaksi tekijää ovat yhteydessä toisiinsa ja saattavat olla sopeutumisen merkkejä sille rasitukselle, johon dominoiva käsi joutuu.

Lisäksi kivun lievittämismenetelmät, kuten olkapään erityiset harjoitukset, eivät todista aiemmin oletetusta kivun syystä. Harjoittelu ei esimerkiksi keskitä olkaluun päätä ventralisaatiosta eikä lisää tilaa akromionin ja supraspinatus-jänteen välille (Lin & Karduna, 2016). Sen sijaan kivuliaita rakenteita ja liikkeitä desensibilisoidaan ja niiden kuormituskestävyyttä lisätään. Lisäksi on viitteitä siitä, että liikkeet luokitellaan poikkeaviksi ja puutteellisiksi silloin, kun terapeutti tietää, että potilaalla on kipua. Eräässä tutkimuksessa terapeutit saivat tarkastella osallistujien asentoa ja kinematiikkaa, mutta heille kerrottiin etukäteen, oliko potilaalla kipua vai ei (Plummer et al., 2017). Vaikka lapaluun asento ja kinematiikka olivat objektiivisesti samat molemmissa ryhmissä, terapeuttien subjektiivinen tarkastelu paljasti enemmän oletettuja asento- ja liikepuutteita oireilevassa ryhmässä kuin oireettomassa ryhmässä. Tämä korostaa terapeutin ennakko-odotusten ja -asenteiden vaikutusta tutkimustuloksiin.

Lääkärikäytännöissä elää myös myytti selkärangan terveellisestä kaarevuudesta ja huonosta nostotekniikasta. Pyöristynyt asento nostettaessa (kuva 4.7) nähdään riskitekijänä kivulle tai jopa välilevyn pullistumalle (Rialet-Micoulau et al., 2022), koska se yhdistetään suurempaan kuormitukseen. Itse asiassa paine-ero suoralla ja pyöristyneellä selällä nostettaessa on vain 4 % (Dreischarf et al., 2016). Ja vaikka se olisikin 40 %, onko suurempi rasitus automaattisesti huono asia? Suuret kuormat liittyvät suurempaan vaurioriskiin. Esimerkiksi tutkimukset osoittavat, että harjoittelukuormat lisäävät painetta välikohtalevyissä (Schäfer et al., 2023). Se, onko paineen nousu kivun riskitekijä, on kuitenkin kysymys, johon ei voida vastata tällä, erityisesti koska välikohtalevyt voivat erittäin hyvin sopeutua niihin kohdistuviin kuormiin (Ruffilli et al., 2023). Esimerkiksi välikohtalevyt vahvistuvat ja muuttuvat kestävämmiksi sitä mukaa, kun ne kokevat suurempaa kuormitusta, kuten juoksun tai pyöräilyn (Belavy et al., 2020), jalkapallon tai koripallon (Owen et al., 2021) tai voimaharjoittelun ja raskaan nostamisen myötä (Granhed et al., 1987).

Suuret kuormat itsessään eivät siis ole vaurion tai kivun riskitekijä. Sen sijaan riskitekijänä näyttäisi olevan suuri kuormitustiheys ja volyymi ilman riittävää palautumista (Steele et al., 2015). On myös viitteitä siitä, että äkillinen liikunnan lisääminen voi nostaa välikohtalevyn rappeutumisen riskiä (Adams & Dolan, 1997). Käytännön tasolla tämä tarkoittaa kuormitustason hallintaa, ei kuormien poistamista tai välttelemistä. Liian vähäinen kuormitus voi myös olla rappeutumisen riskitekijä (Belavy et al., 2016). Lisäksi nostotekniikalla on erityinen rooli lääkinnässä ja potilaskoulutuksessa. Tieteellinen näyttö on kuitenkin yksimielinen siitä, että pyöristyneellä alaselällä nostaminen ei lisää kivun tai loukkaantumisen riskiä (Saraceni et al., 2020; Washmuth et al., 2022); vaikka suoran selän nostamiseen liittyy suurempia leikkausvoimia verrattuna kyykkyasennosta nostamiseen (von Arx et al., 2021). Erityisesti, koska selkäystävällinen tekniikan korjaus ei vähennä kipua eikä estä sitä (Clemes et al., 2010).

Tutkimuksessa noin kolme neljäsosaa tulevaisuuden fysioterapeuteista väitti, että pyöristyneellä selällä nostaminen tulisi välttää (Bassimtabar & Alfuth, 2024). Tämä ajatus siirtyy potilaille ja voi johtaa pelkoon nostamisesta pyöristyneellä selällä, jolloin taivutus vältetään kokonaan ja nostaminen tapahtuu vain neutraalilla lannerangan kulmalla. Itse asiassa oireettomat henkilöt, jotka nostavat suoralla selällä, osoittavat enemmän pelkoa ja välttelevät käytöstä kuin pyöristyneellä selällä nostavat henkilöt (Knechtle et al., 2021). Tämä on linjassa muiden tutkimustulosten kanssa, joissa on havaittu, että suoran selän nostamisen puolestapuhujilla on enemmän negatiivisia uskomuksia omasta selästään (Nolan et al., 2018) ja suurempaa kinesiofobiaa (Brox, 2018). Lisäksi haurauden tunne on vahva indikaattori huonolle ennusteelle selkäkivussa (Darlow et al., 2014), joten välttelystrategioita ei tulisi suositella. Pelko ei ole suotuisa psykologinen edellytys kivuttomalle ja liikkumisrikkaalle elämälle.

Vaikka selkärangan virheellinen tai epäsymmetrinen liike voi tuntua huolestuttavalta, on tärkeää ymmärtää, että luonnossa ei ole täydellistä symmetriaa. Todellisuus on epäsymmetrinen, eikä liikkumisrajoitteet ole suoraan yhteydessä kipuun tai loukkaantumisiin. Jatkuva liikkumisen monimuotoisuus ja liikkeiden sopeutuminen kehon tarpeisiin on avainasemassa niin kivun ehkäisemisessä kuin liikuntakyvyn ylläpitämisessä.

Miten liikunta ja harjoittelu vaikuttavat kroonisen kivun hoitoon?

Liikunta ja harjoittelu ovat keskeisiä osia akuutin ja kroonisen kivun hoidossa. Erilaisia tehokkaita liikunta- ja harjoittelumuotoja on kehitetty, ja ne ovat osoittautuneet hyödyllisiksi kivun lievittämisessä. Yksi tärkeimmistä tavoitteista on kivun hallinnan parantaminen sekä fyysisen toimintakyvyn palauttaminen ja ylläpitäminen.

Krooninen kipu ei ole pelkästään fysiologinen ilmiö, vaan siihen liittyy myös psykologisia ja neurobiologisia tekijöitä. Liikunta voi edistää kivun lievitystä ja parantaa elämänlaatua vähentämällä kipua ja siihen liittyvää ahdistusta. Se voi myös parantaa kehon sopeutumista kipuun ja edistää pitkäaikaisia sopeutumisstrategioita. Liikunnan ja harjoittelun vaikutus perustuu osittain neuroplastisuuden periaatteisiin, eli aivojen kykyyn muovautua ja sopeutua uusien kokemusten ja ärsykkeiden mukaan.

Erityisesti lihaskuntoharjoittelu ja aerobinen liikunta ovat osoittautuneet hyödyllisiksi kroonisen kivun hoidossa. Lihaskuntoharjoittelu voi lievittää kipua, vähentää toimintakyvyn rajoitteita ja parantaa elämänlaatua. Aerobinen liikunta puolestaan vaikuttaa positiivisesti verenkiertoon ja metaboliaan, mikä voi lievittää kipua ja parantaa kehon yleistä hyvinvointia.

Liikunnan vaikutukset kipuun eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään fysiologisiin tekijöihin. Psykologiset näkökohdat, kuten kipuun liittyvä pelko, ahdistus ja katastrofiajattelu, voivat vaikuttaa kipukokemukseen ja kivun hallintaan. Liikunta voi auttaa lievittämään näitä psykologisia tekijöitä, erityisesti silloin, kun harjoitteluun yhdistetään kognitiivisia tai käyttäytymisterapeuttisia lähestymistapoja. Esimerkiksi hyväksymis- ja omistautumisterapia (ACT) ja mindfulness-harjoitukset voivat olla tehokkaita yhdistelmiä liikunnan kanssa kivun hallinnan tukemiseksi.

Erityisesti on huomattava, että liikunnan teho kivun hoidossa voi vaihdella yksilöllisesti. Jotkut voivat kokea liikunnan tehokkaaksi kivun lievittäjäksi, kun taas toiset saattavat kokea lisääntynyttä kipua liiallisen rasituksen vuoksi. Siksi on tärkeää, että liikunta- ja harjoitusohjelmat räätälöidään yksilöllisesti, ottaen huomioon potilaan kipukokemus, fyysinen kunto ja psykologiset tekijät.

On myös tärkeää, että potilaat saavat asianmukaista ohjausta ja tukea liikuntaohjelmien aikana. Ilman oikeanlaista ohjausta ja tukea liikunnan harjoittaminen voi jopa lisätä kipua ja vahvistaa negatiivisia tunteita kipua kohtaan. Siksi liikunnan ohjaajat ja terapeutit voivat auttaa potilaita löytämään tasapainon ja kehittämään henkilökohtaisia strategioita kivun hallintaan liikunnan avulla.

Kun puhutaan liikunnan roolista kroonisen kivun hoidossa, on tärkeää ymmärtää, että vaikka liikunta on erittäin hyödyllistä, se ei ole ainoa hoitomuoto. Liikunta tulisi nähdä osana kokonaisvaltaista hoitosuunnitelmaa, johon voivat kuulua muun muassa lääkehoidot, fysioterapia, psykologiset interventiot ja muut tukitoimet. Kivun hallinta on monivaiheinen prosessi, ja sen onnistuminen edellyttää eri lähestymistapojen yhdistämistä potilaan tarpeiden mukaan.

Krooninen kipu on monimutkainen ja yksilöllinen ilmiö, joka vaatii holistista lähestymistapaa hoitoon. Kivun hallinta ei rajoitu vain kivun lievitykseen, vaan siihen liittyy myös potilaan emotionaalinen ja psykologinen hyvinvointi. Tämän vuoksi liikunnan yhdistäminen muihin hoitomuotoihin, kuten kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan tai mindfulness-harjoituksiin, voi tuottaa parhaat tulokset pitkäaikaisessa kivunhallinnassa.

Kivun hoidon suunnittelussa on siis tärkeää huomioida sekä fysiologiset että psykologiset tekijät ja lähestyä hoitoa yksilöllisesti ja monivaiheisesti. Liikunta on tehokas ja tärkeä työkalu kivun lievittämisessä, mutta sen teho voi lisääntyä merkittävästi, kun se yhdistetään muihin kivunhallintastrategioihin.

Miten valmistaa terveellisiä herkkuja kotona?
Nanoteknologian rooli veden tutkimuksessa ja ympäristön suojelussa
Kuinka optimoida sähköajoneuvojen latausasemia ja suunnitteluprosesseja?
Mikä ero on ilmaantuvuudella ja vallitsevuudella, ja miksi ne ovat keskeisiä väestön terveysarvioinnissa?
Miten Teollisuus 5.0 Muuttaa Laadunvalvontaa ja Tuotannon Seurantaa Reaaliajassa?