Jokainen asia, jonka ratkaisemista ajattelemme, tuntuu olevan jollain tavalla liitetty "irtonaisiin päihin" – huomiota herättäviin, epäselviin ja hämmentäviin yksityiskohtiin, jotka pyörivät mielessämme eikä koskaan pääse täysin järjestykseen. Irtonaiset päät eivät ole vain huolia, vaan niitä on yllättävän vaikea yhdistää johonkin loogiseen ja järkevään kuvioon. Niiden käsittely vaatii terävää älyä ja syvällistä ajattelua, mutta mikään ei tunnu täysin riittävän, sillä juuri kun yksi päätös on ratkaistu, toinen nousee esiin.

Näitä irtonaisia päitä käsitellään kirjaimellisesti koko ajan – niitä on yhteensä kaksikymmentäyksi, ja jokainen niistä ilmestyy tavalla tai toisella päähenkilön ajatusprosessiin. Tämän prosessin tarkoitus ei ole vain löytää ratkaisuja, vaan myös luoda tunne siitä, että jokin suurempi salaisuus on käsillä. Tämä on se jatkuva jännite, joka pitää lukijan mielenkiinnon yllä ja tekee tarinasta niin kiehtovan.

Irtonaiset päät itsessään voivat olla pieniä, jopa täysin merkityksettömiä yksityiskohtia – mutta juuri ne ovat se voimavara, joka voi paljastaa jotain huomattavasti suurempaa ja vaarallisempaa. Esimerkiksi taivaalla näkyvä pommi, joka on piilotettu pilviin. Sen ei pitäisi näkyä lainkaan, mutta silti se on olemassa ja se on saattanut olla näkyvissä koko ajan. Tätä epäselvyyttä syvennetään entisestään, kun toinen henkilö ehdottaa, että tämä voi olla vain visuaalinen ansa – eräänlainen harha, joka hämmentää ja harhaanjohtaa. Mikä tässä on todellista ja mikä on huijausta? Kysymys siitä, kuka on vastuussa ja miksi, tuntuu jäävän avoimeksi.

Parachuutti, joka käskee käyttää itseään – miksi Grishwell antoi tällaisen ohjeen? Miksi tämä ohje tuntuu olevan niin tärkeä, mutta samalla täysin arvoituksellinen? Tämä on juuri sitä, mitä on vaikea ymmärtää. Se voi olla huijaus, mutta se voi myös olla jotain paljon syvempää ja merkityksellisempää. Tässä yhteydessä se ei ole pelkästään esine, vaan se on symboli kaikelle sille, mitä emme pysty hallitsemaan.

Erityisesti huomiota herättävät hahmot, jotka toimivat kulissien takana, kuten ohjaaja, joka ei ole vain ohjaaja, vaan mahdollisesti myös illuusion mestari – luomassa keinotekoisia maailmanrakenne-elementtejä. Tämä luo kokonaisen maailman, jossa ei ole enää väliä, mikä on aitoa ja mikä ei, sillä kaikki on osa jotain suurempaa tarinaa.

Tämä ilmiö toistuu myös "neuvostohenkilöissä" – erityisesti Inquisitorissa ja viidennen tunnin miehessä, jotka molemmat ovat enimmäkseen hiljaisia ja omalaatuisia hahmoja. He eivät ole vain juonittelijoita, vaan myös kuvitteellisia olemuksia, jotka eivät ole täysin ihmismäisiä. He voivat olla kuvia, joilla on oma tarkoituksensa, mutta samalla he edustavat niitä asioita, joita emme voi täysin ymmärtää tai hallita. He edustavat hämäriä salaisuuksia, joita ei voida ratkaista yksinkertaisella logiikalla, sillä he ovat osa monimutkaisempaa rakennetta, jossa sääntöjä ei ole.

Tällaisessa maailmassa mikään ei ole niin kuin miltä näyttää. Kaikki on mahdollista ja kaikella on syvempi merkitys, johon ei ole helppoa päästä käsiksi. Huijaus ei ole vain yksittäinen temppu, vaan se on elämänmuoto, jossa paljastetaan jatkuvasti uusia tasoja ja mahdollisuuksia. Jokainen "irtonainen pää" on kuin palapelin palanen, jota ei voi koskaan täydellisesti yhdistää toiseen.

On tärkeää ymmärtää, että tämä maailma, jossa huijaukset ja harhat pyörivät, ei ole vain irrationaalisten sattumusten vyöry. Pikemminkin se on syvällinen ilmentymä siitä, kuinka ihmiset kokevat ympäröivän maailman – kuinka he pelkäävät olla ohjattavissa ja kuinka heiltä riistetään kyky kokea elämänsä hallittuna ja ymmärrettävänä. Huijausten ja harhojen keskellä on kuitenkin myös arkea, jossa tunteet ja ilmiöt ovat hämärtyneet ja muuttuneet osaksi yksilön henkilökohtaista maailmankuvaa. Tämä on se alue, jossa ei ole enää oikeita vastauksia, mutta jossa voidaan löytää tarkkoja viitteitä siitä, mikä on oikeaa ja mikä ei.

Mikä on laventelivarjon illuusio ja miten se muuttaa todellisuutta?

Se on pelkkä silmänräpäys, kun illuusio siirtyy ihmisestä toiseen, kuin varjo joka vaihtaa kantajaa. Ajatus siitä, että joku voi olla Amelia Lilac ilman lilansävyistä auraansa, muuttaa käsityksen identiteetistä – kuka todella on kukin, ja kuinka pitkälle voi mennä ilman että oma olemus paljastuu? Jokainen ympärillä voi olla sama hahmo eri asussa, jokainen ääni voi olla saman lähteen kaiku, mutta eri peittein. Illuusio ei ole vain naamio, vaan myös voima, joka pitää muut sidottuina ja toimintakyvyttöminä, vaikka he luulevat olevansa vapaita.

Amelian ja hänen seuralaistensa puheessa paljastuu logiikka, joka ei ole logiikkaa, vaan järjestelmä. He puhuvat viihdyttämisestä ja pitämisestä lähellä, mutta tosiasiassa he kahlitsevat ja hallitsevat. Heidän käsissään todellisuus on kahdennettu ja peilattu, niin että totuus ei enää ole totuus vaan valittu versio siitä. Illuusio toimii yhtä aikaa verhona ja herättäjänä; se peittää raa’an työn ja mahdollistaa sen, mitä ei muuten voisi tehdä. Se myös elävöittää, antaa sävyn, joka itsessään luo houkutuksen ja vaaran.

Varjo-illuusion avulla voidaan kontrolloida toisen ajatuksia, ohjata niiden kulkua niin että ne hajaantuvat ennen kuin saavuttavat vaarallisen muodon. Tämä on todellinen vangitsemisen muoto: ei vain fyysinen kahle, vaan psyykkinen sokkelo, jossa oma päättely kääntyy itseään vastaan. On mahdollista, että hulluus, joka välähtelee kasvoilla, ei ole henkilön omaa, vaan pelkkää varjoa – illuusion tartuntaa.

Tällainen mekanismi nostaa kysymyksen: kuinka laajaksi tämä varjo voidaan venyttää? Jos se ulottuisi kolmesataa mailia, mitä kaikkea se voisi kätkeä ja muuttaa tuntemattomaksi? Tämä ajatus paljastaa illuusion todellisen mittakaavan: se ei ole vain henkilökohtainen suoja, vaan myös väline suurten operaatioiden, sopimusten ja rikosten naamioimiseen. Se on järjestelmä, jossa Interpolin kaltainen organisaatio voidaan päästää sisään näennäisesti, mutta todellisuudessa neutraloida sen toiminta täysin.

Amelian paljastus siitä, että hän on ollut koko ajan sama hahmo eri muodoissa, on ytimeltään uhka ja lupaus yhtä aikaa. Hän on ollut se, joka on pitänyt elossa, mutta samalla se, joka on sitonut ja estänyt. Hän tietää, kuinka illuusio toimii, sillä hän on sen ruumiillistuma. Hänen äänensä ja olemuksensa muuttuvat ilman varjoa, mutta hänen tahtonsa pysyy samana: hallinta, kokeilu ja viihdyttäminen.

Tämä teksti on enemmän kuin pelkkä kertomus; se on varoitus. Illuusio ei ole vain verho, vaan myös väline: sillä voidaan hallita havaintoja, identiteettejä ja tekoja. Se antaa kantajalleen mahdollisuuden elää monessa muodossa yhtä aikaa ja samalla häivyttää vastuun. Se näyttää kauneuden, mutta sisältää pistimet, jotka lamauttavat ja tekevät nöyräksi.

Lukijan on ymmärrettävä, että tällaisen illuusion voima ei rajoitu tarinaan. Se on kuvaus mekanismista, joka on aina ollut olemassa: narratiivien ja naamioiden hallinta on vallankäytön muoto. Jokainen illuusio voi kätkeä jotain raaempaa ja karkeampaa, ja sen tarkoitus onkin usein viivyttää paljastusta juuri niin kauan, että sen tekijä ehtii hyötyä siitä. On vaarallista aliarvioida sitä, sillä silloin aliarvioi myös sen kantajan kyvyn muokata todellisuutta.

Miksi Enniscorthy Sweenyn unet uhkaavat maailmaa?

Kylmä, varhainen aamu. Pavut ja olut loppuvat pöydältä, hatut haetaan, päällystakit vedetään syliin. Kolme miestä valmistautuu lähtemään esidawnin aikaan tappamaan Enniscorthy Sweenyn – uneksijan, jonka visiot voivat tuhota maailman. Mutta ennen kuin he ehtivät nousta, kuuluu ääni, kuin pikkuraketti olisi räjähtänyt huoneen perällä. Wimbish McDearmott hoputtaa Alistaria: aika on tullut. Mutta Alistar puhuu samealla äänellä – ääni oli pistoolin laukaus. Nainen, jonka kanssa hän vielä äsken kulki, on ampunut hänet. Nyt hän on kuollut, istuen pöydässä, puhumassa kuoleman viimeisiä sanoja. “Se tappoi minut,” hän sanoo. Ja kuolema on kuin osa yhtälöä, jonka lopputulos on jo kirjoitettu: “Protect-Their-Own” -korollaari on astunut voimaan. Epäinhimillinen Ystävien Katastrofien organisaatio on iskenyt estääkseen pientä ryhmää estämästä Sweenyn näkemysten toteutumista.

Kuolema on odotettu, implisiittinen “Erityisessä Yhtälössä”. Sweenyn unet, hänen luomansa “Ensimmäinen Versio” tapahtumista, ovat alkaneet täyttää todellisuutta kuin painajainen, joka ottaa muodon. McDearmott ja Elton Quartermas jäävät henkiin, peloissaan ja hämmentyneinä, mutta tietoisina siitä mitä heidän on tehtävä: heidän on surmattava uneksija ennen kuin hänen unensa muuttuvat maailmanlopuksi.

Vuonna 1916, Wienissä, Burgtheaterin kulisseissa, toinen aikataso avautuu. Keisari Franz Ferdinand, joka on jäänyt eloon painajaistensa varoituksesta, keskustelee Enniscorthy Sweenyn kanssa, amerikkalaisen oopperatekijän, jonka libretto Armageddon I – osa Tyrrheenistä Triptyykkiä – näyttää peilaavan keisarin omia painajaisia. Oopperan teksti on täynnä yksityisiä hysteerisiä kuvia, joita kukaan ei voi tietää, mutta jotka Sweeny on kuitenkin kirjoittanut. Keisari puhuu itsestään “Toisen Version Keisarina”, varjossa “Vanhan Keisarin” mausoleumin ja oman unelmansa varjojen. Hän on laillinen hallitsija mutta kokee olevansa vain väliaikainen, kuin prototyyppi, joka on jo toisen version varjo.

Keisari kysyy, kuinka Sweeny on voinut asettaa hänen omat painajaisensa koomisen oopperan muotoon, hänen kuolemansa Bosniassa, hänen yksityiset hysteriansa. “Luetko sinä mieleni? Onko sinulla ikkuna sisään minun hysteerioihini?” hän kysyy. Sweeny kieltäytyy vastaamasta. Hän on vain “köyhä mies, joka säveltää köyhiä oopperoita”, mutta hänen “Ensimmäinen Versionsa” on jo alkanut miehittää alankoja monien mielissä.

Keskustelussa on kuitenkin käänne. Keisari väittää, että nämä asiat eivät voi tapahtua, että vastuulliset ihmiset estävät ne. Hän yrittää antaa käskyn todellisuudelle: “Nämä asiat eivät voi tapahtua.” Mutta Sweeny muistuttaa: “Elät, mutta olet sairas. Kuka sinä olet, Keisari, sanoaksesi että tie kulkee vain yhteen suuntaan?” Hän vihjaa, että näyttämön aika voi kulkea taaksepäin, ja että Burgtheaterin lavalla nähtävä ei ole vain esitys, vaan ehkä juuri keisarin oma maailma.

Tässä kirjeessä, jossa Sweeny kertoo ystävälleen – tunnistamattomalle “Tahratulle Ystävälle” – kohtaamisesta keisarin kanssa, yhdistyvät aikatasot ja todellisuudet. Sweenyn opera ei ole pelkkää musiikkia, vaan arkkityyppisten painajaisten manifestaatio. Se on todiste siitä, että unilla ja tarinoilla on valta ennakoida ja ehkä jopa synnyttää todellisuuksia.

On tärkeää ymmärtää, että tässä ei ole kyse vain historiallisesta leikistä tai satiirista. Teksti viittaa syvempään ajatukseen: unet ja taide voivat olla “Ensimmäinen Versio” maailmasta, jonka jälkeen todellisuus seuraa. Se kysyy, onko historia sarja prototyyppejä, joissa ideat ja painajaiset testaavat maailmaa ennen sen lopullista versiota. Se vihjaa myös, että ihmisten pyrkimys estää katastrofi voi olla itse osa katastrofia, että organisaatiot, jotka “suojaavat omiaan”, saattavat vain vahvistaa kohtalon linjaa. Lukijan on syytä pohtia, missä määrin tarinat, jotka kerromme, alkavat elää omaa elämäänsä – ja mitä se tarkoittaa, kun uneksijan on kuoltava, jotta hänen unensa eivät toteutuisi.

Mikä on sodan merkitys nykypäivän maailmassa ja miksi se jatkuu?

Jos sodassa ei enää ole iloa, miksi sitten käydä sotia? Tämä kysymys on tullut yhä ajankohtaisemmaksi, kun sota on muuttunut eräänlaiseksi itsestäänselvyydeksi – draakonin häntäksi, joka heiluttaa koko olentoa. Armageddon I:n aikaan sanottiin, että sota tarjoaa murhan ja tuhon nautintoja hintaan, jonka lähes kaikki voivat maksaa. Tuolloin ajattelin, että tämä havainto oli virheellinen, mutta Armageddon II osoittaa sen virheellisyyden. Nämä oopperat eivät tarjoa murhan ja sodan nautintoja lainkaan. Ne tarjoavat nämä hirveyksien muodot, mutta niistä on jopa kaikki kovimmat ilot poistettu. Selviytyneiden kasvoilta voi lukea sanoman: "Ei puhtaita iloja. Ei saastaisia ilojakaan. Vain saastaisuus ilman nautintoa, nyt ja ikuisesti. Tämä on se, mihin olemme sitoutuneet." Ja niin ihmiset ovatkin sitoutuneet, tylsästi ja kurjasti, taskuissaan lahjuksia.

Olen ollut musiikkikriitikko neljäkymmentä vuotta. En ollut aikonut lopettaa vielä viiteen vuoteen. Mutta eräänä iltana katsottuani Armageddon II:n tunsin, että meistä oli tullut lopullisesti ohi. Menin peilin eteen nähdäkseni, millainen ihminen minä olin. Näin Sweenyn kasvot omieni päällä. Joten lopetin. En aio olla musiikkikriitikko enää, koska minulle ei anneta enää mahdollisuutta olla ihminen.

Jotkut ovat sanoneet, että Sweeny-Armageddon-oopperat ovat ennennäkemättömiä ja ilman luokkaa. Tämä on väärin. Ne kuuluvat vanhaan kategoriaan. Ne ovat "Lauluja Yhdeksikoista". Jokainen niistä on yhdeksän kertaa voimakkaampi kuin edellinen. Mutta maailma ei kestä Armageddon III:a, jos se on yhdeksän kertaa voimakkaampi kuin Armageddon II.

On tullut aika antaa neliöpäinen vastaus joihinkin neliöpäisiin kysymyksiin: Onko meillä ollut kaksi maailmansotaa tällä vuosisadalla, vai ei? Ja olemmeko menossa kohti kolmatta maailmansotaa, joka yleisten arvioiden mukaan päättää maailman? Ensimmäinen todiste on kielteinen, ja se on massiivinen todiste. Se on yli neljän miljardin maailman asukkaan todistus. Nämä yli neljä miljardia, joista vähemmän kuin yksi prosentti on eri mieltä, eivät yksinkertaisesti usko, että meillä on ollut näitä sotiä. Tärkeämpää on, että he toimivat kuin eivät olisi koskaan kuulleet tällaisista asioista. Ja ei ole oikeastaan muuta numeerista ja merkittävää todistusaineistoa, joka voisi kumota heidän todistuksensa. Tämä on koko ensimmäisen luokan todistusaineiston ydin, ja se vastaa "ei".

Toiseksi, osa todisteista on hyvin vakuuttavaa, eikä niitä voi kiistää sanallisesti tai argumentoida vastaan. Mutta niitä voidaan peittää. Itse asiassa tavallisen väestön kiinnostuksen puute näitä sotia ja tuhoja kohtaan osoittaa, etteivät ne ole päteviä, vaikka emme osaa tarkalleen selittää, miksi ne eivät ole.

Otetaan esimerkiksi sosiologinen ja psykologinen näkökulma. Psykologit ovat huomanneet, että kollektiivisessa alitajunnassa sodan symbolit ovat yhä läsnä: mammutti, behemoth ja leviathan – nämä ovat kaikki sotaeläimiä, jotka nauttivat väkivallasta ja saavat siitä omanlaistaan tyydytystä. Alitajunta puhuu sodan symbolikielellä, ja ihmiset palvovat näitä symbolisia hirviöitä, tarjoten niille uhrinsa, olivatpa ne sitten tiettyjä kansanryhmiä, kuten ukrainalaisia ja armenialaisia tai nykyään jopa syntymättömiä lapsia ja elävän kuolleita. Mutta nämä uhrilahjat eivät koskaan tyydytä hirviöitä. Sen sijaan ne tuottavat ainoastaan tilapäistä mielihyvää alitajunnassa.

Psykologit ovat myös huomanneet, että vaikka tietoisuus ei ole kiinnostunut sodasta, syvässä alitajunnassa se edelleen muistaa sen, mitä oli, ja antaa sodalle uuden merkityksen ja paikan kollektiivisessa muistissa. Tällöin kaikki nämä sodan muistot muuttuvat osaksi päivittäistä elämää ja jatkuvat, vaikka ne eivät oikeastaan koskaan olleetkaan "todellisia" meidän nykyisessä ajassamme.

Jos otamme esiin kaikki nämä eri todisteet ja näkökulmat, huomataan, että sodan merkitys ei ole enää pelkästään väline käytännön tai vallan tavoitteluun, vaan se on syvälle juurtunut ihmisten psyykeeseen ja kollektiiviseen muistijärjestelmään. Se on muuttunut osaksi identiteettiämme – ja on vaikea sanoa, kuinka elämme ilman sitä, vaikka tiedämme sen tuhoisuuden.

Kaikki tämä heijastaa sodan perimmäistä luonteenpiirrettä: se on tullut väistämättömäksi, lähes kiinteäksi osaksi kulttuurista ja yhteiskunnallista kudosta. Sen vaikutukset ovat syvällä alitajunnassa, ja vaikka osa meistä yrittäisi irtautua siitä, meitä sitoo vanha kollektiivinen muisti, joka ei anna meidän päästä siitä täysin irti.

Miten valita ja sijoittaa kylpyamme nykyaikaisessa kylpyhuoneessa?
Miten Zadehin laajennusperiaate yhdistää klassiset ja epäselvät funktiot?
Membraanien kehitys ja niiden käyttö suolanpoistossa: materiaalit ja valmistustekniikat
Miten narratiivisuus vaikuttaa valtaan ja aikakäsitykseemme?
Miten oikeudenmukaisuuden ja etuoikeutuksen kokemus muovaa käyttäytymistä ja yhteiskunnallisia suhteita?