Yhdysvaltojen rooli globaalina johtajana on ollut keskeinen toisesta maailmansodasta lähtien. Sen taloudellinen voima ja sotilaallinen ylivoima loivat pohjan nykyiselle kansainväliselle järjestelmälle, jossa Washingtonilla oli merkittävä vaikutusvalta. Tämä johtoasema ei kuitenkaan ole enää itsestäänselvyys. Vaikka monet maat ovat edelleen riippuvaisia Yhdysvalloista, on yhä selvempää, että maailmalla on muitakin vastuullisia ja uskottavia toimijoita, jotka haluavat siirtyä pois liiallisesta riippuvuudesta Yhdysvaltojen roolista globaalina turvaverkkona.

Yhdysvaltojen politiikka, erityisesti sen ulkomaanstrategia, on pitkään perustunut ajatukseen, että maa voi hallita maailmaa sekä taloudellisesti että sotilaallisesti. Aikoinaan tämä tasapaino oli suurelta osin olemassa: Yhdysvallat tarjosi taloudellista apua (kuten Marshall-apu Euroopalle) ja turvallisuutta (kuten Naton kautta Euroopan maille), mutta samalla se piti huolen omista etuistaan, kuten taloudellisista alaveroista ja maataloustuotteiden suojauksista. Näin ollen kansainvälinen järjestelmä oli tasapainossa, vaikka Yhdysvallat toisinaan toimiin, kuten salaisiin hallitusten kaatamisiin kehitysmaissa, jotka olivat sen etujen mukaisia.

Viime vuosina kuitenkin Yhdysvaltojen vaikutusvalta on rapistunut. Presidentti Trumpin kauden myötä Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on tullut epäjohdonmukaiseksi, ja se on entistä vähemmän sitoutunut liberaaleihin arvoihin, jotka aiemmin määrittivät lännen ulkopolitiikan. Tämä on johtanut siihen, että monet perinteiset liittolaiset ovat alkaneet kyseenalaistaa Washingtonin johtajuuden ja sen kyvyn ylläpitää globaalin turvallisuuden järjestelmiä. Maat kuten Ranska ja Saksa ovat alkaneet suunnitella itsenäisempää puolustuspolitiikkaa, ja Euroopan unioni on ajanut ajatusta yhteisestä puolustusvoimasta, joka toimisi riippumatta Yhdysvalloista.

Vaikka Trumpin toimintatavat ovat olleet erityisen herkästi kritisoituja, taustalla on laajempi huoli Yhdysvaltojen kyvystä toimia globaalina johtajana. Monet maat ovat turhautuneita Yhdysvaltojen taipumukseen aloittaa konflikteja ja odottaa sitten muiden auttavan jälkien siivoamisessa. Tämä on johtanut siihen, että monet maat haluavat ottaa enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan ja omista suhteistaan muihin valtioihin. Tällöin Yhdysvallat ei ole enää itsekseen ainoa voima, joka pystyy määräämään sääntöjä.

Rajoituksen periaatteet, jotka vähemmän korostavat Yhdysvaltojen roolia maailman ainoana voimana, tarjoavat vaihtoehdon nykyiselle politiikalle. Rajoitettu politiikka tarkoittaa sitä, että Yhdysvallat ei pakota itselleen liian suurta roolia kansainvälisissä kysymyksissä, vaan antaa muiden valtioiden hoitaa omia alueellisia ongelmiaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita Yhdysvaltojen vetäytymistä globaalista turvallisuudesta, vaan pikemminkin sitä, että Yhdysvallat tunnistaa muiden maiden kyvyn hoitaa omia etujaan ja ratkaista ongelmia, jotka voivat kehittyä suuriksi kriiseiksi.

Rajoituksen ajatus pohjautuu siihen, että yhä useammat valtiot ovat tulleet ymmärtämään, että rauha on hyödyllisempää kuin sota. Steven Pinker on tutkinut väkivallan vähenemistä viimeisten 500 vuoden aikana, ja hän toteaa, että ihmiset ovat nykyään haluttomampia käymään sotia kuin aikaisemmin. Tämä maailmanlaajuinen rauhanhalu, samoin kuin kansainvälisen talouden vastavuoroinen riippuvuus ja kulttuurinen vaihto, ovat kaikki tekijöitä, jotka voivat tukea Yhdysvaltojen päätöstä siirtyä kohti rajoitetumpaa globaalin politiikan roolia.

Kriittinen kysymys on, kuinka tämä uusi ajattelutapa voi muuttaa kansainvälistä järjestystä. Vaikka Yhdysvaltojen rooli maailmanpoliisina on ollut keskeinen, se ei ole ainoa mahdollisuus globaaliin turvallisuuteen. Muiden valtioiden kyky kantaa vastuuta omista alueistaan ja päättää omista turvallisuusratkaisuistaan voi itse asiassa tuoda lisää vakautta ja välttää liiallista militarisointia.

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että tämä muutos ei ole pelkästään Yhdysvaltojen ongelma. Useat maat, erityisesti liittolaiset, jotka ovat olleet pitkään riippuvaisia Yhdysvalloista, ovat yhä valmiimpia etsimään omia ratkaisujaan. Tämä ei tarkoita, että kansainvälinen yhteistyö olisi vähenemässä, vaan että se voisi saada uudenlaisen muodon, jossa useampi valtio ottaa aktiivisemman roolin globaalin turvallisuuden ylläpitämisessä. Yhdysvallat ei enää voi yksin määrittää sitä, mikä on globaalia turvallisuutta.

Mikä rooli Saudi-Arabialla on ollut Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa ja sen vaikutukset alueellisiin jännitteisiin?

Israelin pääministerin Benjamin Netanyahun huhtikuussa 2019 tekemä ilmoitus Israelin laittomien siirtokuntien liittämisestä miehitettyyn Lännenrannikkoon, mikä käytännössä tukahduttaisi kahden valtion ratkaisun mahdollisuuden, on yksi merkittävimmistä käännekohdista Lähi-idän poliittisessa kentässä. Samalla Yhdysvaltojen lähestymistapa Saudi-Arabiaan on jäänyt lähes orjuuttavasti alistuvaksi. Washingtonin ja Saudi-Arabian välinen suhde juontaa juurensa vuoteen 1945, jolloin presidentti Franklin D. Roosevelt tapasi kuningas Abdul Aziz Ibn Saudin Egyptissä, Great Bitter Lakessa. Tämän suhteet rakentuivat Saudi-Arabian asemalle öljyjättinä, joka myönsi Riyadhille valtavat taloudelliset ja geopoliittiset vaikutusvalta. Kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian yhteistyö syveni, kun Washington pyrki estämään Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua tässä strategisesti tärkeässä alueessa.

Saudi-Arabian ja Yhdysvaltojen välinen yhteistyö saavutti huippunsa vuonna 1990–1991, jolloin Saudi-Arabia kutsui Yhdysvallat rakentamaan suuren sotilastukikohdan Dhahraniin tukeakseen operaatiota, jonka tarkoituksena oli karkottaa Irakin joukot Kuwaitista. Desert Stormin menestyksekäs päättyminen, kylmän sodan loppu ja suotuisat muutokset kansainvälisillä öljymarkkinoilla olisivat voineet vähentää Saudi-Arabian merkitystä Yhdysvaltojen intresseille. Yhdysvaltain armeija ei kuitenkaan vetäytynyt Saudi-Arabiasta. Sen sijaan Dhahranin ilmatukikohdasta, samoin kuin muista Kuwaitissa ja Bahrainissa perustetuista tukikohdista, tuli osa Yhdysvaltain pysyvää ja laajentunutta sotilaallista läsnäoloa Lähi-idässä.

Vaikka yhteistyöllä oli pitkä historia, Yhdysvaltain armeijan läsnäolo Saudi-Arabiassa alkoi pian muodostua ongelmaksi. Osama bin Ladenin kauhu Yhdysvaltain läsnäolosta Saudi-Arabiassa johti siihen, että al-Qaidan strategia alkoi kohdistua Yhdysvaltoihin, mikä lopulta johti vuoden 1998 Yhdysvaltain suurlähetystöjen hyökkäyksiin Kenyassa ja Tansaniassa, USS Cole -hyökkäykseen Jemenissä vuonna 2000 ja syyskuun 11. päivän iskuihin vuonna 2001. Riyadhin ja Washingtonin välinen jännite kasvoi myös syyskuun 11. päivän jälkimainingeissa. Useimmat kaappaajat olivat Saudi-Arabiasta, ja monet asiantuntijat uskovat, että valtakunta on rahoittanut äärijärjestöjen ja anti-amerikkalaisten militanttiryhmien levittämistä jo vuosikymmenien ajan. Hillary Clintonin, silloin ulkoministerinä toimivan, mukaan "Saudi-Arabiasta tulevat lahjoittajat ovat merkittävin rahoituslähde sunnilaisille terroristiryhmille ympäri maailmaa."

Tavallisessa tilanteessa nämä tosiasiat olisivat saattaneet vakavasti heikentää Yhdysvaltain ja Saudi-Arabian välistä kumppanuutta. Mutta vuoden 2003 Yhdysvaltain Irakin invasio lisäsi Iranin vaikutusvaltaa Lähi-idässä, mikä herätti uusia huolia sekä Washingtonissa että Riyadhissa alueen vakauden ja Iranin uhkien suhteen. Tämän seurauksena Yhdysvallat on entistä lähempänä Sauditin kuningasperhettä. Esimerkiksi presidentti Trump perisi Obaman hallinnon politiikan tarjota sotilaallista, tiedustelullista ja diplomaattista tukea Saudi-Arabian sotatoimille Yemenissä, köyhässä naapurimaassa etelässä. Saudi-led koalitio aloitti pommitukset ja saartoivat Jemenin vuoden 2015 sisällissodan ja autoritaarisen presidentin Abd-Rabbu Mansour Hadin kukistamisen jälkeen.

Yemenin sota on ollut yksi 2000-luvun suurimmista humanitaarisista kriiseistä. Saudien suorittamat pommitukset sairaaloihin, hääjuhliin ja asuinalueille, joissa siviiliuhrit kasvoivat, sekä saarto, joka johti valtavaan nälänhätään, ovat nousseet vakaviksi sodan rikoksiksi. Tämä on ollut osa Yhdysvaltain tukea Saudi-Arabian operaatioille, jotka ovat johtaneet kymmenien tuhansien siviilien kuolemaan ja 8,4 miljoonan ihmisen nälänhädän partaalle.

Obama hallituksen oikeutus tukea sotaa oli osittain halu miellyttää Saudi-Arabiaa, joka oli huolissaan Iranin ydinaseohjelmasta. Trump oli vaalikampanjassa luvannut vetäytyä Iranin ydinaseohjelmasopimuksesta, ja presidenttinä hän täytti tämän lupauksen huolimatta vastustuksesta omalta kabinetiltaan, sotilasjohtoaan ja tiedusteluyhteisöltä. Tämä oli ristiriidassa kansainvälisen yhteisön, kuten Euroopan unionin, Venäjän ja Kiinan, kanssa, jotka olivat vahvasti sitoutuneet sopimukseen.

Trumpin hallinto pyrki vakuuttamaan Iranin toimivan väärin sopimuksen kanssa, vaikka kansainvälinen atomienergiajärjestö oli useaan otteeseen vahvistanut Iranin täydellisen noudattavan sopimusta. Tällaisella lähestymistavalla Yhdysvallat eristäytyi entisestään, ja sillä oli vakavia seurauksia maailmanlaajuisille suhteille.

Trumpin virallisen linjan mukaan Iran oli uhka, jonka oli muutettava käyttäytymistään, mutta näitä puheita oli vaikea oikeuttaa, koska Iran oli täyttänyt sopimuksen vaatimukset eikä ollut osoittanut merkittäviä uhkia Yhdysvaltoja vastaan. Toimiminen sopimuksen hajoamiseksi ja Yhdysvaltojen talouspakotteiden uudelleensaataminen ei ollut vain ristiriidassa globaalien toimijoiden kanssa, vaan myös vaikeutti ydinaseiden leviämisen torjunnan ponnisteluja.

Tämän seurauksena Iran on ollut houkuteltu jatkamaan ydinohjelmaansa entistä vähemmän rajoitettuna ja yhä suuremmalla todennäköisyydellä, mikä voi lisätä alueellisia jännitteitä.

Miten nuoremman sukupolven suhtautuminen Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan on muuttunut?

Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa koskevat asenteet ovat kokeneet merkittäviä muutoksia, erityisesti nuorempien sukupolvien keskuudessa. Vaikka vanhemmat sukupolvet, kuten Baby Boomerit ja Silent Generation, ovat perinteisesti tukeneet Yhdysvaltojen voimakasta roolia maailmassa, nuoremmat sukupolvet, erityisesti millenniaalit, suhtautuvat yhä skeptisemmin maan ulkopoliittisiin toimiin. Tämä muutos heijastuu muun muassa siihen, kuinka Yhdysvallat lähestyy kansainvälisiä konflikteja ja ulkopoliittisia kysymyksiä, kuten kauppasotia, sotilaallista väliintuloa ja maahanmuuttoa.

Erityisesti nuoremmat amerikkalaiset ovat vähemmän kiinnostuneita Yhdysvaltojen globaalista aseman puolustamisesta. Vain puolet millenniaaleista pitää Yhdysvaltoja "maailman suurimpana maana", kun taas kolme neljästä vanhemmista sukupolvista jakaa tämän mielipiteen. Tämä muutos on osa laajempaa kulttuurista ja poliittista siirtymää, jossa amerikkalainen poikkeuksellisuus ei ole enää itsestäänselvyys. Yhä useammat nuoret amerikkalaiset pitävät ulkomaanpolitiikan aggressiivista lähestymistapaa epäluotettavana ja kyseenalaisena, eikä heillä ole luottamusta siihen, että sotilaallinen voima ratkaisee globaaleja ongelmia. Tämä saattaa johtua myös siitä, että monet nuoret eivät usko Yhdysvaltojen olevan poikkeuksellinen valtio maailmassa, eikä sen globaaliin johtajuuteen ole enää niin suurta luottamusta kuin aikaisemmin.

Trumpin aikakausi Yhdysvalloissa on myös antanut tilaa laajalle keskustelulle siitä, miten amerikkalaisten suhtautuminen ulkopolitiikkaan muuttuu. Vaikka Trumpin presidenttikautta leimasi vahva "America First" -ajattelu, sen vaikutukset ovat olleet ristiriitaisia. Yhtäältä Trumpin politiikka on lisännyt vastustusta perinteistä ulkopolitiikkaa kohtaan, mutta toisaalta se on myös herättänyt uudenlaista tukea kansainväliselle yhteistyölle. Esimerkiksi Yhdysvaltojen perinteinen suhtautuminen vapaakauppaan on muuttunut merkittävästi. Vuosina 2016–2018 useissa kyselyissä havaittiin historiallisen suurta tukea vapaakaupalle, vaikka Trumpin hallinto oli omaksunut kauppasodan Kiinaa vastaan ja asettanut tulleja liittolaisilleen, kuten Kanadalle.

Suurin osa amerikkalaisista ei myöskään jaa Trumpin kielteistä näkemystä maahanmuutosta. Vaikka Trump on pyrkinyt esittämään maahanmuuton uhkaksi, useimmat amerikkalaiset suhtautuvat maahanmuuttajiin myönteisesti. Gallupin kyselyt osoittavat, että 71 prosenttia amerikkalaisista pitää maahanmuuttoa positiivisena asiana. Erityisesti useimmat amerikkalaiset ovat sitä mieltä, että jopa laittomien maahanmuuttajien tulisi saada mahdollisuus jäädä maahan ja hakea kansalaisuutta.

Yksi Trumpin politiikan keskeisistä elementeistä oli myös Meksikon rajalle rakennettava muuri. Vaikka Trump on ollut itsepintainen tämän projektin puolustaja, amerikkalaisten tuki sille on jäänyt vaatimattomaksi. Useissa kyselyissä suurin osa kansalaisista on vastustanut muurin rakentamista. Kyselytutkimukset myös osoittavat, että useimmat amerikkalaiset ovat valmiita hyväksymään "unelmien" lasten oleskelun Yhdysvalloissa ja antamaan heille mahdollisuuden hakea kansalaisuutta.

Vaikka Trumpin ulkopolitiikka on saanut laajaa kritiikkiä, erityisesti hänen käsityksensä maahanmuutosta ja kansainvälisistä sopimuksista, monet amerikkalaiset kannattavat silti Yhdysvaltojen osallistumista kansainvälisiin sopimuksiin. Esimerkiksi TPP (Trans-Pacific Partnership) sai yllättävää tukea, vaikka Trump vetäytyi siitä heti presidentiksi tultuaan. Tämä osoittaa, että suuri osa kansasta uskoo, että kansainvälinen yhteistyö on tärkeää Yhdysvaltojen taloudelle ja globaalille asemalle.

On tärkeää ymmärtää, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikan muutokset eivät ole yksinkertaisesti reaktio Trumpin hallintoon, vaan osa syvempää muutosta amerikkalaisten arvoissa ja asenteissa. Nuoremmilla sukupolvilla on erilainen käsitys kansainvälisestä roolista ja ulkopolitiikan välineistä. Heidän suhtautumisensa Yhdysvaltojen sotilaalliseen ja taloudelliseen voimaan on vähemmän idealistinen ja enemmän pragmaattinen. Vaikka Yhdysvallat ei ole vetäytymässä maailmalta, sen lähestymistapa kansainvälisiin suhteisiin on väistämättä muuttumassa kohti enemmän yhteistyöhön ja diplomatiaan perustuvaa ulkopolitiikkaa.

Mikä on Donald Trumpin ulkopolitiikan perusta ja miten se vaikuttaa kansainvälisiin suhteisiin?

Donald Trumpin ulkopolitiikka on usein näyttäytynyt sekä epäselvänä että ristiriitaisena. Trump on ollut tunnettu siitä, että hänellä on kyky sekoittaa perinteiset käsitykset ja toimintatavat, jotka ovat olleet vakiintuneita Yhdysvaltain politiikassa jo vuosikymmeniä. Hänen johdollaan maa on kokenut suuria muutoksia ja käänteitä, jotka ovat vaikuttaneet globaalin politiikan kenttään.

Trumpin lähestymistapa ulkopolitiikkaan voidaan ymmärtää hänen oman maailmankuvansa kautta, joka on rakentunut hänen kokemuksistaan liikemaailmassa. Hänen ajattelussaan kauppasuhteet ja kansainväliset sopimukset nähdään nimenomaan taloudellisina suhteina, jotka voivat tuottaa konkreettisia etuja. Tämä lähestymistapa on ilmeinen muun muassa hänen aggressiivisessa kauppasodassaan Kiinan kanssa, jossa hän asetti tulleja ja vaati Kiinaa maksamaan Yhdysvalloille korvauksia kauppataseen epätasapainosta. Trumpin logiikka on yksinkertainen: Yhdysvallat ei saa jäädä alakynteen taloudellisesti, eikä kansainväliset suhteet saa olla pelkästään ideologisia tai diplomatian välineitä. Hän uskoi, että kauppasopimukset, jotka eivät ole Yhdysvaltain kannalta kannattavia, pitää purkaa.

Trumpin ulkopolitiikassa näkyy myös hänen henkilökohtainen pelkonsa ja epävarmuutensa. Usein hän on reagoinut voimakkaasti ja ilman harkintaa, jos koki, että hänen asemansa presidenttinä oli uhattuna tai jos hänen julkinen imagonsa kärsi. Tämä pelko menettää valtaa on ollut keskeinen tekijä hänen toimissaan, ja se on johtanut toimiin, jotka usein näyttäytyvät epäjohdonmukaisina. Kuten hänen ulkopolitiikassaan, myös monissa sisäpoliittisissa kysymyksissä on nähty suuri ero perinteisiin käytäntöihin verrattuna. Hänen viestinsä on ollut selkeä: hallinnon pitää olla tehokas, ja jos se ei ole, sen on joko muututtava tai sen pitää väistyä.

Yksi esimerkki Trumpin ulkopolitiikan ristiriitaisuudesta on hänen suhtautumisensa sotilaallisiin toimiin. Trump on useaan otteeseen ilmaissut halukkuutensa vähentää Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa maailmalla. Tämä on näkynyt muun muassa hänen pyrkimyksissään vähentää Yhdysvaltain roolia Syyriassa ja Afganistanissa. Toisaalta hän on myös osoittanut tukeaan aseellisten konfliktien voittamiseen, kuten hänen ilmaisemassaan halukkuudessaan tukea Saudi-Arabiaa, vaikka maalla on kyseenalaisia ihmisoikeuskäytäntöjä.

Trumpin ulkopolitiikkaan liittyy myös voimakas kyynisyys ja halu käyttää Yhdysvaltain voimavaroja oman etunsa ajamiseen. Hänen tapansa käsitellä liittolaisia ja vastustajia on hyvin kaupallinen: maat, jotka tekevät kauppaa Yhdysvaltojen kanssa, saavat etuja, mutta jos jollain tavalla heidän suhde Yhdysvaltoihin muuttuu epätasa-arvoiseksi, Trumpin hallinto on valmis muuttamaan suuntaa ja hakemaan parempia diilejä. Esimerkiksi Trumpin suhtautuminen Pohjois-Korean johtajaan Kim Jong-Uniin oli äärimmäisen henkilökohtainen ja lähti enemmänkin valtapelistä kuin ideologisesta puolueettomuudesta. Trump käytti suoraa vuoropuhelua Kim Jong-Unin kanssa ja oli valmis tekemään myönnytyksiä, jos se tarkoitti diplomatian etenemistä ja omaa imagoa.

Trumpin talouspoliittiset linjaukset heijastuvat myös hänen ulkopolitiikkaansa. Kauppasodat, kuten Kiinan kanssa käytävä kädenvääntö, ovat olleet keskiössä hänen hallintonsa aikana. Vaikka nämä toimet ovat aiheuttaneet valtavia taloudellisia menetyksiä, Trump uskoo niiden olevan välttämättömiä pitkän aikavälin taloudellisen voittamisen kannalta. Yhdysvaltain talouden veturina toimiessaan hän on yrittänyt asettaa ulkomaankauppaa ja investointeja Yhdysvaltain etujen mukaisiksi. Tämä on tarkoittanut muun muassa tulleja, kauppasopimuksia ja jopa kansainvälisten suhteiden muuttamista oman talouspolitiikan ehdoilla.

Kansainvälisellä areenalla Trumpin toimet ovat herättäneet paljon kysymyksiä ja epäilyksiä. Hänen ulkopolitiikkansa on ollut epäjohdonmukainen, eikä ole aina ollut selvää, mihin se on tähtäämässä. Erityisesti Trumpin suhde perinteisiin liittolaisiin, kuten Euroopan unioniin ja Natoon, on ollut jännitteinen. Hänen tapa suhtautua liittolaissuhteisiin on ollut enemmän hyötyyn perustuva kuin perinteinen liittolaisuus, ja tämä on aiheuttanut erimielisyyksiä ja epäluottamusta monilla alueilla.

Trumpin ulkopolitiikka ei ole kuitenkaan ollut täysin epäonnistunutta. Jotkut hänen toimenpiteistään, kuten Lähi-idän alueella tapahtuneet muutokset ja tiivistyneet suhteet Israelin ja Arabiemiraattien kanssa, ovat saaneet kiitosta. Kuitenkin yleinen epäjohdonmukaisuus ja epäsuhta perinteisiin diplomatian muotoihin ovat tehneet hänen politiikastaan arvaamatonta ja joskus jopa vaarallista globaalissa mittakaavassa.

Trumpin ulkopolitiikka on jäänyt historiankirjoihin kiistanalaisena ja voimakkaasti henkilökohtaisiin näkemyksiin perustuvana. Hänen tapansa toimia on ollut keskeinen tekijä, joka on määritellyt Yhdysvaltain roolia maailmassa. Olipa kyse talouspolitiikasta, sotilaallisista interventioista tai kansainvälisistä sopimuksista, Trumpin ulkopolitiikan juuret ovat vahvasti hänen henkilökohtaisessa maailmankuvassaan ja siinä, miten hän näkee Yhdysvallat globaalissa valtapolitiikassa.

Miksi Antarktis ja Grönlanti ovat avain maapallon jäätiköitymisen ymmärtämiseen?
Miten optiset волоконные технологии и их материалы могут улучшить работу дата-центров?
Trumpin vaikutus kouluihin ja yhteiskuntaan: Pelko, kiusaaminen ja eriarvoisuus