Miten totuus liittyy politiikkaan ja demokratiaan?

Totuuden käsite politiikassa on monimutkainen ja filosofisesti haastava, sillä se edellyttää pohdintaa siitä, onko totuutta ylipäätään olemassa ja miten se liittyy ihmisen tietoisuuteen ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Filosofit kautta historian ovat tutkineet totuuden olemusta, sen ymmärrettävyyttä ja sen merkitystä ihmistiedolle, erityisesti silloin kun totuus asetetaan poliittisen toiminnan ja demokratian kontekstiin.

Antiikin filosofiasta aina moderniin filosofiaan, mukaan lukien Platon ja Kant, on kehittynyt ajatus siitä, että objektiivinen totuus ja ihmisen subjektiivinen kokemus todellisuudesta voivat olla eri asioita. Kant esimerkiksi siirsi painopistettä tutkimuksessaan pois ulkoisesta objektiivisesta todellisuudesta kohti ihmisen järkeä, moraalia ja arvostelukykyä – tarkastellen miten ihmiset hahmottavat itsensä ja ympäröivän maailman.

Nykyfilosofiassa ja poliittisessa teoriassa totuuden ja politiikan suhde jakautuu kahteen päälinjaan. Toiset teoreetikot, kuten Antonella Besussi, ovat kuvanneet eron totuuden ja politiikan suhteessa dramatisoivien ja banalisoivien näkemysten välillä. Ensimmäisen ryhmän mukaan objektiivista totuutta ei ole, vaan kaikki on subjektiivisia tulkintoja todellisuudesta. Tässä näkemyksessä totuuden attribuutti annetaan tulkinnoille käytännöllisten seurausten perusteella eikä totuuden olemuksen vuoksi.

Toinen ryhmä korostaa totuuden ja politiikan välisen yhteensopimattomuuden dramaattisuutta. Tässä tarkastelussa todetaan, että vaikka objektiivisia tosiasioita on olemassa, ne eivät välttämättä sovi demokraattisen politiikan kentälle. Politiikassa korostuvat arvot ja neuvottelu, eivät objektiiviset faktat. Politiikan tehtävänä on päättää, mitkä arvot ja periaatteet ovat yhteiskunnassa etusijalla, eikä totuus sellaisenaan määritä poliittista toimintaa. Tässä yhteydessä Norberto Bobbion ajatus politiikasta näyttäytyy selkeästi: politiikan kentällä kilpaillaan eri arvojen ja periaatteiden hyväksyttävyydestä, ei totuuden lopullisuudesta.

Hannah Arendtin näkökulma liittyy läheisesti John Rawlsin arvoihin perustuvaan totuuskäsitykseen. Arendt tunnustaa totuuden rajoitetun aseman demokratiassa ja suhtautuu siihen kriittisesti autoritaarisuutta vastaan. Rawlsin mukaan oikeudenmukaisuuden periaatteet ovat päteviä, koska ne saavutetaan ideaalitilanteessa yksilöiden keskinäisessä sopimuksessa, eivät siksi, että ne olisivat absoluuttisia totuuksia. Tämä tekee politiikasta kompromisseihin perustuvan toiminnan, jossa totuudella ei ole ehdotonta valtaa.

Arendtin teoksissa, kuten Truth and Politics ja Lying in Politics, totuus ja valehtelu saavat erityisen keskeisen roolin. Hän erottaa tosiasiat (faktat, tapahtumat) rationaalisista totuuksista (matemaattiset, tieteelliset, filosofiset totuudet). Tosiasiat kuvaavat maailmassa tapahtuvia konkreettisia ilmiöitä, kuten sadepäivän olemassaoloa. Rationaaliset totuudet sen sijaan ovat kestäviä, objektiivisuuteen pyrkiviä väittämiä, jotka sisältävät pakottavan elementin – ne eivät ole neuvoteltavissa tai mielipidekysymyksiä, kuten vaikkapa matemaattiset kaavat tai filosofiset väitteet.

On tärkeää ymmärtää, että totuuden merkitys demokratiassa ei rajoitu pelkästään faktojen oikeellisuuden varmistamiseen, vaan liittyy myös siihen, miten totuus ja eri totuudet voivat olla ristiriidassa keskenään ja miten niitä tulisi käsitellä poliittisessa dialogissa. Totuuden ja politiikan jännite on jatkuva haaste, joka vaatii kriittistä ajattelua ja herkkyyttä arvostella sekä tiedon että vallan käytön muotoja.

Endtext

Mikä todella vaikuttaa äänestyspäätöksiin?

Perinteinen poliittisen sosiologian näkökulma nojaa käsitykseen siitä, että yksilöiden äänestyspäätöksiä muovaavat syvälle juurtuneet sosiaaliset sidokset. Tämä klassinen lähestymistapa, joka juontaa juurensa Lazarsfeldin, Berelsonin ja Gaudetin tutkimuksista 1940-luvulta, korostaa muun muassa uskonnon, luokan, etnisyyden, sukupuolen, alueellisen sijainnin ja sukupolven kaltaisten sosiodemografisten muuttujien merkitystä poliittisten preferenssien muodostumisessa ja vakiinnuttamisessa.

Psykologinen lähestymistapa tuo mukaan yksilöllisten kokemusten ja sosiaalistumisen vaikutukset – erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa omaksutut mallit, jotka määrittävät puolueidentifikaation, eräänlaisen kognitiivisen kartan, jonka kautta politiikkaa tulkitaan ja päätökset tehdään. Tällainen identifikaatio ei ole pelkkä hetken mielijohde, vaan monesti pitkäaikaisen sosiaalisen oppimisen seurausta.

Näiden kolmen pääsuuntauksen lisäksi äänestyskäyttäytymistä voidaan tarkastella kaksidimensionaalisessa viitekehyksessä, joka yhdistää makro- ja mikrotason analyysin sekä ajallisen ulottuvuuden. Rokkanin (1970) esittämä ja Belluccin ja Whiteleyn (2005) tarkentama kehikko jakaa äänestyspäätöksiin vaikuttavat tekijät neljään kvadranttiin: pitkäaikaiset rakenteelliset (makro-etäiset) tekijät, yksilölliset ja kulttuuriset taustat (mikro-etäiset), vaalikohtaiset kontekstit (makro-kontekstuaaliset) sekä yksittäisten äänestäjien käyttäytymiseen ja havaitsemiseen liittyvät mekanismit (mikro-kontekstuaaliset).

Makro-etäisellä tasolla vaikuttavat poliittisen järjestelmän rakenne, puoluejärjestelmän muoto ja institutionaaliset "pelisäännöt". Nämä asettavat raamit, joiden puitteissa kaikki poliittinen toiminta – myös äänestäminen – tapahtuu. Mikro-etäisellä tasolla taas sijaitsevat yksilön kulttuuriset ja sosioekonomiset piirteet, jotka suodattavat ja ohjaavat poliittista havainnointia ja käyttäytymistä.

Mikrotason konteksteissa taas yksittäiset valinnat ja kognitiiviset prosessit saavat merkityksensä: kuinka ihminen altistuu kampanjoinnille, miten hän keskustelee lähipiirinsä kanssa, millaisia tunteita poliittiset viestit herättävät. Median rooli – olipa kyseessä perinteinen tai sosiaalinen media – toimii tässä välittäjänä, mutta ei yksinään määrittävänä tekijänä. Informaalit verkostot, kuten perhe ja ystävät, voivat olla vähintään yhtä voimakkaita suodattimia.

Tässä monikerroksisessa kontekstissa valeuutisten vaikutus ei ole irrallinen ilmiö, vaan se kietoutuu tiiviisti näihin neljään ulottuvuuteen. Viime vuosien keskustelu valeuutisista on kuitenkin painottunut oikeanpuoleisiin kvadrantteihin – kontekstuaalisiin tekijöihin – jättäen huomiotta rakenteelliset ja sosiaaliset taustat. Hypoteesi äänestäjän "individualisoitumisesta" (Dalton 1996) – siitä, että ihmiset tekevät poliittiset päätöksensä yhä enemmän henkilökohtaisen harkinnan perusteella – saa tukea tästä näkökulmasta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että äänestäjät olisivat "tyhjiä tauluja", joihin mikä tahansa kampanjointi voi painaa haluamansa jäljen. Vaikka sosiaaliset identiteetit ja puolueuskollisuus ovat monin paikoin heikentyneet, se ei tarkoita, että ne olisivat kadonneet. Nykyään poliittinen osallistuminen on muuntunut – ei kadonnut. Vaalikampanjat eivät kohtaa irrallisia yksilöitä, vaan monikerroksisia subjekteja, joiden havaintoja, arvoja ja valintoja muokkaavat sekä yksilölliset että kollektiiviset kokemukset.

On olennaista ymmär

Miksi tieteellisiin todisteisiin kannattaa luottaa ja miten tiede voi vaikuttaa yhteiskuntaan?

Tiede on alati kehittyvä alue, jonka merkitys korostuu erityisesti kriisiaikoina, kuten COVID-19-pandemian aikana. Tieteellinen menetelmä on kehittynyt vuosisatojen varrella, mutta sen ydin on pysynyt samana: havaintojen tekeminen, niiden toistettavuuden arviointi, ja itsekriittinen tarkastelu ennen tieteellisen yhteisön arvioitavaksi tarjoamista. Vaikka tiede kehittyy, sen luotettavuus perustuu ensisijaisesti yhteisön kollektiiviseen viisauteen, ei yksittäisiin tutkijoihin. Tämän yhteisöllisen luonteen ansiosta tiede on vankka ja luotettava, sillä kaikki tieteelliset väitteet ovat avoimia tarkastelulle, ja vain ne, jotka kestävät tämän tarkastelun, jäävät paikoilleen.

Nykyisin tiede kohtaa kuitenkin haasteita, joita aiemmin ei ollut. Tiedettä käsittelevien asioiden julkinen keskustelu on polarisoitunut, ja esimerkiksi COVID-19-pandemia on tuonut esiin tiedon vääristämisen ja tiedonvälityksen ongelmat. Kriittisen ajattelun ja tieteellisen menetelmän ymmärtäminen ovat olennainen osa yksilön kykyä arvioida tieteellistä tietoa ja tehdä sen perusteella päätöksiä. Jos emme opeta ihmisille riittävästi siitä, miten tieteellistä tietoa voi arvioida, vaarana on, että luottamus tieteeseen ja tosiasioihin perustuvaan päätöksentekoon heikkenee, mikä voi johtaa huonompiin yhteiskunnallisiin tuloksiin.

Tieteellisten instituutioiden ja tutkijoiden rooli ei rajoitu vain tiedon tuottamiseen. Tieteelliset yhteisöt ovat avainasemassa myös väärän tiedon torjumisessa, erityisesti niin sanotussa infodemian aikakaudessa, jossa väärät väitteet voivat levitä nopeammin kuin oikea tieto. Erilaiset tutkimukset, kuten sosiaalisen median analyysit, auttavat kartoittamaan ja arvioimaan virheellistä tietoa, ja ne tarjoavat tärkeää tietoa siitä, mitä toimenpiteitä voidaan tehdä virheellisen tiedon leviämisen estämiseksi.

Tieteellisten instituutioiden ja tutkijoiden ei tule vain tuottaa tietoa, vaan myös aktiivisesti viestiä siitä. Tiedon jakaminen on yhtä tärkeää kuin itse tiedon tuottaminen. Tämä ei ole kuitenkaan yksinkertaista: tiede on monimutkainen ja erikoistunut alue, ja usein tiedon esittäminen voi johtaa virheellisiin tulkintoihin tai väärinymmärryksiin. Tiedottaminen ja viestintä eivät ole itsestään selviä prosesseja, ja väärinymmärrykset voivat vaikuttaa koko yhteiskuntaan. Esimerkiksi, jos tiedelehti julkaisee tutkimuksen ennen sen tieteellistä arviointia, se voi johtaa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin, jotka eivät perustu vahvaan tieteelliseen näyttöön.

On tärkeää ymmärtää, että tiede ei ole muuttumaton eikä aina täydellistä. Se on prosessi, joka kehittyy jatkuvasti uusien havaintojen ja todisteiden myötä. Tässä prosessissa jokaisella yhteiskunnan jäsenellä on rooli, ei vain tieteentekijöillä. Täten ei riitä, että vain tiedeyhteisö tekee töitä; on yhtä tärkeää, että yksilöt ja yhteiskunta tukevat ja vaalivat tieteen arvoja, koska tiede ei ole irrallinen ilmiö, vaan elävä ja dynaaminen osa yhteiskuntaa, joka vaikuttaa kaikkiin.

Miten post-truth-politiikka vaikuttaa demokratiaan ja informaatiokeskusteluun?

Post-truth-politiikka on ilmiö, joka on noussut keskiöön globaalissa keskustelussa, erityisesti sen jälkeen, kun se on alkanut vaikuttaa merkittävästi demokratian toimintaan ja julkiseen keskusteluun. Ilmiö ei ole vain yksittäinen poliittinen muutos, vaan se liittyy laajempaan informaation manipulaation ja vääristelyn prosessiin, joka on häilyttänyt totuuden ja valheen rajaa. Tässä kontekstissa tiedon manipulointi ei ole enää vain poliittinen väline, vaan se on muuttunut osaksi laajempaa, globaalin mittakaavan ilmiötä, joka uhkaa demokratiarakenteita ja julkista keskustelua.

Post-truth-politiikka, kuten sen ilmentymiä on nähty erityisesti Venäjän vaikutusvallan ja valeuutisten levittämisessä, on muodostunut yhtenäiseksi poliittiseksi strategiaksi, joka rikkoo totuuden ja politiikan perusperiaatteet. Venäjän kaltaisissa maissa, joissa hallituksella on vahva valta tiedon tuottamiseen ja jakamiseen, valheen ja totuuden raja on hämärtynyt systemaattisesti. Tämän seurauksena ihmisten kyky erottaa totta ja valehtelua on heikentynyt, mikä avaa oven manipuloinnille ja poliittisten agendojen levittämiselle ilman todellista tarkastelua.

Tämän ilmiön yksi keskeinen piirre on sen yhteys epäoikeudenmukaisuuksiin ja eriarvoisuuksiin, joita nyky-yhteiskunnissa esiintyy. Epäoikeudenmukaisuudet, kuten yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja tiedon jakautuminen, heikentävät demokratian perusrakenteita. Kun tiedonvälityksessä on jatkuva virheellisten ja manipuloitujen tietojen virta, se ei ainoastaan vie kansalaisia harhaan, vaan myös heikentää heidän kykyään osallistua tasavertaisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Erityisesti haavoittuvassa asemassa olevat ryhmät, kuten vähemmistöt ja marginaaliset yhteisöt, ovat alttiimpia tämänkaltaiselle tiedon manipuloinnille.

Tämä ei ole vain teoreettinen ongelma, vaan käytännön haaste, joka konkretisoituu poliittisissa päätöksissä. Esimerkiksi Brexitin äänestyksessä vuonna 2016, jossa valeuutisten ja disinformaation rooli oli keskeinen, voidaan nähdä kuinka post-truth-politiikka voi vaikuttaa kansalaisten päätöksentekoon. Valeuutiset eivät ole pelkästään yksittäisiä valheita, vaan ne ovat osa strategista emootiopeliä, joka jakaa yhteiskuntaa ja ruokkii poliittista polarisaatiota. Tämä puolestaan vaarantaa demokratian ydinarvot, kuten tiedon ja kansalaisosallistumisen yhteyden.

Post-truth-politiikkaa ei voida tarkastella vain yksittäisinä tapauksina, sillä se ilmenee monilla eri tasoilla. Se on monivaiheinen prosessi, joka kattaa tiedon luomisen, levittämisen ja havaitsemisen. Näiden vaiheiden ymmärtäminen on olennaista, jotta voidaan kehittää tehokkaita keinoja torjua manipulaatiota ja palauttaa totuuden ja tiedon arvostus demokraattisessa keskustelussa. Kuitenkin, vaikka valeuutisten leviämistä on tutkittu ja analysoitu paljon, on silti tärkeää huomioida, että valeuutisten vaikutus vaaleihin ja poliittisiin päätöksiin ei ole aina niin suora tai yksiselitteinen kuin usein kuvitellaan. Ihmiset yleensä kuluttavat uutisia, jotka vahvistavat heidän omia poliittisia näkemyksiään, mikä tarkoittaa, että vaikka valeuutiset voivat vaikuttaa yksittäisiin päätöksiin, niiden kokonaisvaikutus saattaa jäädä vähäisemmäksi.

Kuitenkin on myös muistettava, että post-truth-politiikan ilmiö ei ole vain kotimaan politiikkaa, vaan se voi olla osa kansainvälistä poliittista strategiaa, kuten Venäjän esimerkki osoittaa. Ulkomaisen disinformaation levittäminen on osa laajempaa geopoliittista peliä, jossa valheiden ja vääristelyjen avulla pyritään vaikuttamaan muiden maiden politiikkaan. Tämä haastaa kansalliset demokraattiset instituutiot, mutta samalla se tarjoaa myös mahdollisuuden tarkastella omia haavoittuvuuksiamme ja kehittää keinoja suojautua tällaisilta ulkoisilta vaikutuksilta.

Post-truth-politiikan vaikutukset eivät kuitenkaan ole vain valtion ja hallituksen tasolla, vaan ne ulottuvat myös yksittäisiin kansalaisiin ja heidän arkeensa. Esimerkiksi koronaviruspandemia on ollut ajankohtainen esimerkki siitä, kuinka tieteelliseen tietoon perustuva päätöksenteko voi joutua ristiriitaan valeuutisten ja disinformaation kanssa. Pandemian aikana tieteellisten faktojen ja suositusten vääristely on johtanut epäluottamukseen ja jakautumiseen yhteiskunnassa, mikä on entisestään vaikeuttanut tehokasta kriisinhallintaa. Tämä korostaa tiedon ja demokratian yhteyden tärkeyttä erityisesti globaalien kriisien aikana.

Kaiken kaikkiaan post-truth-politiikka ei ole vain median, poliitikkojen tai yksittäisten valheiden tuottajien ongelma. Se on osa laajempaa kulttuurista ja yhteiskunnallista prosessia, jossa totuuden ja tiedon merkitys on alkanut heiketä. Tämän ilmiön ymmärtäminen ja siihen puuttuminen vaatii laajaa yhteistyötä eri yhteiskunnan sektoreiden välillä – mukaan lukien koulutus, media, tiede ja poliittinen päätöksenteko – jotta voimme suojella demokratian perusperiaatteita ja palauttaa luottamus tiedon ja totuuden rooliin.