Miksi valitsemme narsisteja ja sosiopaatteja – ja kuinka voimme estää sen?

Bill Eddyn uusin kirja on tärkeä teos kaikille kansalaisille. Se tuo esiin raikkaan, älyllisesti virikkeitä tarjoavan näkökulman poliittisen polarisaation ja autoritaaristen johtajien nousun taustalla oleviin syihin. Kirjan pohjana on Eddyn käsite "korkean konfliktin henkilö" (HCP), jonka avulla hän laajentaa ymmärrystämme poliittisesti jakautuneiden yhteiskuntien dynamiikasta. Kirja tarjoaa hyvin tutkittuja historiallisia esimerkkejä siitä, kuinka autoritaariset johtajat, joiden persoonallisuudet sopivat HCP-malliin, ovat nousseet valtaan eri puolilla maailmaa. Eddy tuo esiin, kuinka tällaiset johtajat, riippumatta puoluekantaan liittyvistä eroista, ovat kyenneet manipuloimaan järjestelmää omaan etuunsa ja aiheuttamaan laajaa tuhoa yhteiskunnassa.

Kirjassaan Eddy ei pelkästään tarkastele tällaisten johtajien ominaisuuksia, vaan hän esittelee myös konkreettisia strategioita, joiden avulla voidaan estää heidän nousunsa valtaan ja estää heidän aiheuttamansa tuhoavat seuraukset. Tämä teos tarjoaa syvällisen käsityksen siitä, kuinka narsistit ja sosiopaatit voivat hyödyntää nykyaikaisia viestintävälineitä ja manipulointitekniikoita saavuttaakseen valtaa ja kuinka yhteiskunnan tulisi suhtautua tällaisten yksilöiden valtaannousuun.

Yhteiskunnassa vallitsee yhä enemmän tilanne, jossa yhä useammat ihmiset kokevat olevansa johtajiensa alaisia, joiden äärimmäiset ja usein perusteettomat käytösmallit eivät ole ainoastaan häiritseviä, vaan jopa vaarallisia. Tässä kontekstissa kirja tarkastelee, miksi ihmiset valitsevat ja tukevat henkilöitä, joiden käyttäytyminen on äärimmäistä ja haitallista yhteisölle. Tämä on tärkeä kysymys erityisesti politiikassa, mutta myös työpaikoilla ja muilla elämänalueilla.

Eddyn käsittelemä "Wannabe King" -ajatus on keskeinen. Se kuvaa niitä, jotka nousevat valtaan epäkelpoina ja usein kontrolloitavina yksilöinä, mutta silti heidät nostetaan johtoon. Tämä ilmiö ei ole rajoittunut vain poliittisiin piireihin, vaan se voi esiintyä myös monilla muilla yhteiskunnan alueilla, kuten työelämässä, missä he luovat kaaosta ja jakavat yhteisön. Tällaisilla henkilöillä on usein vahva kyky manipuloida ympäristönsä ja saada äänestäjät, kollegat ja alaiset uskomaan heidän olevansa ratkaisevassa asemassa – vaikka todellisuudessa heidän toimintansa voi olla täysin itsekkäistä ja haitallisia.

On myös tärkeää ymmärtää, että tämän tyyppiset johtajat eivät ole aina yksinomaan "pahiksia" tai "rikollisia", vaan heidän toimintatapansa voivat usein olla taitavasti naamioituja ja jopa houkuttelevia. He voivat puhua kansan kieltä ja tarjota ratkaisuja, jotka vaikuttavat oikeudenmukaisilta, mutta todellisuudessa heidän päätöksensä voivat johtaa vakaviin seurauksiin. He näkevät itsensä sankareina, mutta heidän tekonsa luovat usein enemmän ongelmia kuin ne ratkaisevat.

Lukija voi siis saada tästä kirjasta arvokasta tietoa, joka auttaa paitsi tunnistamaan nämä vaaralliset persoonallisuudet myös kehittämään kriittistä ajattelua, jotta ei jää manipulaation uhriksi. On myös tärkeää, että yhteiskunta ryhtyy toimiin tällaisen vallan väärinkäytön estämiseksi. Meidän ei pidä vain ymmärtää näiden johtajien toimintaa, vaan myös löytää tapoja estää heidät nousemasta valtaan ja luoda terveempi, tasapainoisempi poliittinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri.

Miksi McCarthy ja Nixon nousivat valtaan ja kuinka heidän käytöksensä vaikutti politiikkaan?

McCarthy oli aluksi hiljainen ja huomaamaton senaattori, mutta hän käytti hyväkseen aikakauden pelkoja ja epäluuloja. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa vallitsi voimakas pelko kommunismin leviämisestä. Tämä pelko sai voimakkaita sävyjä, erityisesti, kun Neuvostoliitto ja Kiina olivat kääntyneet kommunistiseen suuntaan. Vuonna 1950, kun Pohjois-Korea hyökkäsi Etelä-Koreaan, syntyi maailmansodasta uusi kylmä sota, joka antoi McCarthylle mahdollisuuden hyödyntää kansallista hysteriaa. Hänen valheelliset syytöksensä kommunisteista, jotka olivat kuulemma soluttautuneet hallitukseen ja Hollywoodiin, nousivat keskiöön.

McCarthy ei pystynyt esittämään todisteita väitteilleen, mutta hän riemuitsi kansallisen paniikin luomisesta. Hän väitti, että Yhdysvaltain hallituksessa oli satoja kommunisteja ja että ne olivat uskottomia maalleen. McCarthy käytti uuden ajan mediaa, televisiota, hyvin tehokkaasti. Televisioiden kotikatsomossa tuijottavat ihmiset saivat seurata senaatin kuulemisia, joissa McCarthy suoritti raakoja ja vääristyneitä kuulusteluja. Tähän hän oli hyvin valmistautunut ja osasi manipuloida mediaa niin, että hänestä tuli kansallinen hahmo.

Hänen käyttäytymisensä ja julkinen taktikoimisensa muistutti enemmän fantasian luomista kuin todellista politiikkaa. McCarthy ei vain esittänyt väitteitä, vaan hänestä tuli itsenäinen taistelija kommunismia vastaan. Hän oli valmis lytistämään maansa kansalaisia, saattamaan heidät kyseenalaiseen asemaan ja tuhoamaan elämää ja uria pelkästään oman vallanhimonsa takia. Vaikka hän ei pystynyt osoittamaan toteen ainoatakaan kommunistia, hän onnistui luomaan valtavan poliittisen voiman, joka sai ihmiset pelkäämään häntä ja tukemaan häntä.

Tässäkin mielessä McCarthy oli esimerkki "korkean konfliktin persoonasta", joka ei pelkästään levittänyt valheita vaan myös käytti hyväkseen ihmisten pelkoja ja epäilyksiä omien etujensa ajamiseksi. Hänen tekonsa, kuten muiden mustamaalaaminen ja heidän julkinen nöyryyttäminen, muistuttavat niitä piirteitä, jotka usein liittyvät narsistiseen käyttäytymiseen. Se, että hänellä ei ollut empatiaa ja hän oli valmis tuhoamaan muiden maineen, kuvastaa hyvin sitä, miten hän ei koskaan osoittanut katumusta omista toimistaan.

McCarthyn tarinan jälkeen poliittisessa kentässä alkoivat näkyä muutokset, kun hänen käytöksensä kääntyi lopulta itseään vastaan. Vuonna 1954 senaatti tuomitsi McCarthyn ja hän menetti poliittisen voimansa. Tätä seuraa kuitenkin mielenkiintoinen ilmiö: McCarthy ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen poliitikko, joka käytti äärimmäistä retoriikkaa pelon luomiseksi. Hänen toimintatapojaan oli helppo matkia, ja sama tyyli näkyy edelleen tänäkin päivänä.

McCarthyn käyttämä media oli uusi ja vallankumouksellinen keino, mutta se ei ollut ainut tapa, jolla hän pystyi saamaan kansan tukemaan itseään. McCarthyn suurimman vallan aikana lähes puolet amerikkalaisista tuki häntä, ja jopa hänen senaatin tuomionsa jälkeen hänen kannatuksensa oli vielä huomattava. McCarthy oli yksi ensimmäisistä, joka osasi käyttää televisiota manipuloidakseen kansan mieltä ja tehdä itsestään pelottavan auktoriteetin. Se, miten hän onnistui luomaan epävarmuutta ja jännitteitä, oli hänen suurin vahvuutensa – ja samalla myös hänen suurin heikkoutensa, kun hänen valheensa alkoivat paljastua.

Nixon, joka oli McCarthyn tukija ja liittyi hänen kampanjaansa, oli toinen esimerkki poliitikosta, joka käytti hyväkseen kansan pelkoa ja epävarmuutta. Nixon oli monella tapaa McCarthyn kaltainen, mutta hänen tapansa käyttää valtaa oli hieman hienovaraisempi. Nixon oli valmis meneväksi politiikassa ja sen myötä hän nousi presidentiksi. Hänen roolinsa Watergate-skandaalissa tuhosi hänen poliittisen uransa, mutta samalla se paljasti hänen todellisen luonteensa. Nixon kasvoi poliittisesti vaikeassa ympäristössä, jossa hän ei saanut riittävästi tukea perheeltään, mutta hänestä kehittyi kuitenkin kylmä ja laskelmoiva hahmo. Hänen tapansa käsitellä muita ja pyrkiä aina itse numero ykköseksi kuvastavat narsistista käyttäytymistä, joka oli luonteenomaista myös McCarthylle.

Tämä historia opettaa meille jotain syvällistä vallan ja politiikan mekanismeista. Se ei pelkästään ole kertomus yksittäisten poliitikkojen valheista ja manipulaatioista, vaan myös siitä, miten tärkeää on tarkastella, millä keinoin ihmiset voivat manipuloida kansan tunteita ja pelkoja. McCarthyn ja Nixonin kaltaiset poliitikot eivät pelkästään olleet osa poliittista kenttää, vaan he olivat itse luoneet oman fantasian, joka muokkasi ja hallitsi laajaa kansanjoukkoa. Tämä ei ole vain historian oppitunti, vaan se on myös varoitus nykypäivän politiikassa tapahtuvista samankaltaisista ilmiöistä.

Miten Yhdysvaltain poliittinen jakautuneisuus vaikuttaa vaaleihin ja yhteiskuntaan?

Vaikka monet taloustieteilijät ja poliitikot myönsivät, että Yhdysvalloilla oli ongelmia kauppasuhteissaan Kiinaan, Trumpin tapa käsitellä näitä kysymyksiä oli yksinkertainen ja mustavalkoinen. Hän ei suostunut hyväksymään monimutkaisempia todellisuuksia, kuten sitä, että kauppataseessa Kanadan kanssa Yhdysvallat itse asiassa sai enemmän tuloja palveluista kuin mitä se menetti tavaroissa. Silti Trump pakotti NAFTA-sopimuksen uusimisen, vaikka suuria muutoksia ei tapahtunutkaan. Hänen tavaramerkkinsä, suuret ja mahtipontiset voitot, olivat usein irtautuneet todellisuudesta, mutta ne riittivät tukemaan hänen kannatustaan kotimaassa.

Vaikka hän sai aikaan muutoksia sopimuksissa, todellinen haaste oli hänen politiikkansa laajempi vaikutus. Trumpin kampanjassa tärkeimmät viholliskuvat olivat Meksikon siirtolaiset, muslimit, journalistit, ja tietenkin Hillary Clinton. Hänen hyökkäyksensä näitä ryhmiä vastaan auttoivat häntä jakamaan kansan ja vahvistamaan omaa kannatustaan. Vaikka Clinton sai enemmän ääniä kuin Trump, vaaleja ratkaisivat osavaltiot, joissa pienemmillä väestöillä oli suurempi vaikutus, ja näin Trump voitti vaalit vaikkakin äänimäärällä jääden jälkeen.

Trumpin valtaannousu perustui yksinkertaistettuihin viholliskuvien luomisiin, joita hän käytti niin kauppasodissa kuin presidenttikampanjassaan. Hän oli taitava jakamaan kansan neljään ryhmään, joista kukin oli omalla tavallaan jakautunut ja reagoi häneen eri tavoin. Ensimmäinen ryhmä, “lojaalit” (Loyalists), olivat niitä, jotka kannattivat Trumpia kaikista hänen äärimmäisistä lausunnoistaan huolimatta. He näkivät Trumpin käsittelemän politiikan oikeana, vaikka se oli usein täynnä väitteitä ja yksinkertaistuksia. Toisessa ryhmässä olivat “kohtuulliset” (Moderates), jotka olivat vähemmän intohimoisia ja pidättäytyivät kannattamasta kumpaakaan puoluetta jyrkästi. Kohtuulliset äänestäjät eivät olleet erityisen kiinnostuneita poliittisesta konfliktista ja olivat valmiita valitsemaan ehdokkaan, joka heitä vähemmän ärsytti.

"Tupla-negatiiviset" äänestäjät (Double Negatives) olivat niitä, jotka pitivät molempia presidenttiehdokkaita yhtä huonoina ja kokivat, että kumpikaan ei ollut oikea valinta. Heidän puolestaan Trumpin jatkuva hyökkäys Clintonin sähköpostikohuun ja muiden skandaalien liioittelu teki hänen politiikastaan houkuttelevamman verrattuna Clintonin puolustautumiseen. Clinton ei saanut Trumpin kaltaista keskittymistä yhteen kohtaan ja jäi siksi häviölle. Trumpin taito käyttää tunteita hyväkseen ja jakaa kansaa erilleen oli osa hänen strategiaansa, joka toimi yllättävän hyvin poliittisessa kentässä.

Erityisesti itsenäiset äänestäjät, jotka muodostavat yhä suuremman osan äänestäjäkunnasta, olivat merkittävä osa vaalien lopputulosta. Nämä äänestäjät, jotka eivät tunteneet itseään kuuluviksi mihinkään puolueeseen, tunsivat itsensä vieraantuneiksi perinteisestä puoluepolitikoinnista ja kannattivat sen vuoksi kompromisseja ja tasapainoa. Vaikka monet itsenäiset äänestäjät lopulta päätyivät valitsemaan jomman kumman pääpuolueen ehdokkaista, suuri osa heistä ei äänestänyt ollenkaan tai kannatti kolmannen osapuolen ehdokkaita.

Trumpin vaalikampanja ja hänen tapansa jakaa kansa jyrkkiin leireihin paljastavat syvempiä yhteiskunnallisia jakolinjoja Yhdysvalloissa. Ne heijastavat eriytymistä, joka on tapahtunut muun muassa taloudellisessa ja kulttuurisessa mielessä, jossa monet kansalaiset kokevat olevansa jääneet syrjään kehityksestä ja poliittisesta keskustelusta. Trump käytti tätä eriarvoisuutta hyväkseen luodakseen mielikuvia "me vastaan he" -tilanteista ja oli taitava kääntämään tämän valtaansa.

Vaikka Trumpin politiikka vaikutti olevan pelkästään jakavaa ja ääri-ilmiöiden ruokkimaa, se oli myös osa laajempaa globaalia trendiä, jossa poliittinen polarisaatio kasvoi ja yhteiskunnat joutuivat yhä enemmän jakautumaan erilaisiin ryhmiin. Tämä ei ollut vain Yhdysvaltain ilmiö, vaan heijastui myös moniin muihin maihin, joissa populismi nousi tärkeäksi tekijäksi. Näin ollen Trumpin vaalikampanja oli paitsi hänen henkilökohtainen voittonsa myös osa maailmanlaajuista poliittista siirtymää, jossa perinteiset puolueet ja järjestelmät olivat hätkähtäneet.

Miten vastata korkeakonfliktisiin poliitikkoihin ja säilyttää rauhallisuus

Politiikassa esiintyy usein tilanteita, joissa vastustajat eivät keskittyvät asiallisiin keskusteluihin, vaan pikemminkin hyökkäävät henkilökohtaisesti ja levittävät väärää tietoa. Erityisesti korkean konfliktin poliitikoille (HCP) on tyypillistä, että he pyrkivät estämään järkevän keskustelun ja ajavat keskustelua tunnereaktioihin ja valheellisiin väittämiin. Näissä tilanteissa on tärkeää hallita oma reagointitapa ja säilyttää asiallisuus, sillä ainoastaan näin voidaan estää, ettei keskustelu mene vain tunteiden vietäväksi.

Esimerkiksi kaupunginjohtajan ja kaupungin lakimiehen välinen keskustelu voi kuvata, kuinka henkilökohtaiset hyökkäykset voivat muuttaa poliittista keskustelua. Kaupunginlakimies syyttää kaupunginjohtajaa petoksesta ja huonosti neuvotelluista eläkkeistä, mutta kaupunginjohtaja ei mene tunteisiin. Hän sen sijaan tarjoaa faktatietoa tilanteen taustalta ja osoittaa, että aiempien hallintojen tekemistä virheistä ei ole löytynyt lainvastaisuutta. Tällainen vastauksien antaminen, jossa ei keskitytä tunneperäisiin reaktioihin vaan faktoihin, voi estää tilanteen kärjistymisen ja antaa tilaa järkevälle keskustelulle.

Tällaisessa vuorovaikutuksessa on myös tärkeää muistaa, että kiusaajalla ei ole yleensä halua keskustella asiallisesti. Sen sijaan he pyrkivät herättämään voimakkaita reaktioita, jotta voivat väittää, että keskustelukumppani on hämmentynyt, vihainen tai epäluotettava. Jos annamme periksi ja reagoimme tunteella, voimme vahvistaa heidän väittämiään ja tuoda lisää polttoainetta heidän hyökkäyksilleen. Sen sijaan vastauksia tulisi antaa lyhyesti, informatiivisesti, ystävällisesti ja päättäväisesti. Päähuomion tulisi aina olla asian tosiasioissa, ei toisen osapuolen provokaatioissa.

Erityisesti poliittisessa kontekstissa, kuten vaalikampanjoissa, tällaiset hyökkäykset voivat muuttua vaarallisiksi, jos niihin ei vastata ajoissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuoden 2004 presidentinvaaleissa John Kerry ei reagoinut nopeasti niin kutsuttuun "Swiftboating"-hyökkäykseen, jossa hänen sotilaspalvelustaan väitettiin epäluotettavaksi ja epäpateettiseksi. Tämä hyökkäys jäi levittäytymään, kunnes sen oli lähes mahdoton oikaista ennen vaaleja. Tällaisessa tilanteessa pasifismi ja välinpitämättömyys voivat tehdä hallaa, sillä virheelliset väitteet saavat niin pitkälle levinneisyyttä, että niitä on hyvin vaikea oikaista.

Vaikka on houkuttelevaa olla reagoimatta ja jättää väitteet huomiotta, on kuitenkin tärkeää muistaa, että HCP-poliitikko ei koskaan lakkaa hyökkäämästä. Jos et reagoi, se saattaa näyttää siltä, että olet myöntänyt väitteet oikeiksi. Sen sijaan, kuin antaa periksi tai lähteä mukaan heidän tunteelliseen peliinsä, paras lähestymistapa on asenne, joka on yhtä päättäväinen ja voimakas kuin heidän hyökkäyksensä – mutta samalla järkevä, rauhallinen ja faktapohjainen.

Vastaukset, jotka sisältävät pelkästään tunteellisia reaktioita, voivat vain lisätä konflikteja ja estää mahdollisuuden järkevään keskusteluun. Sen sijaan, että annetaan periksi HCP:n manipuloinnille, ainoa keino on pysyä rauhallisena, informatiivisena ja päättäväisenä.

Endtext