Miten rotuuhka ja kaupungin rappio kietoutuvat toisiinsa?

Kaupungin rappion ja rodullisen eriarvoisuuden väliset yhteydet eivät ole aina itsestään selviä akateemisessa keskustelussa. Usein kaupunkien heikkenemistä selitetään deindustrialisoinnilla ja sen jälkeisellä taloudellisella hauraudella. Toinen selitys korostaa korkeita veroja ja huonoja palveluja, jotka ajavat asukkaita ja pääomaa pois kaupungeista. Kolmas näkökulma painottaa asuntomarkkinoiden taloudellista geografiaa, erityisesti vanhenevien keskikaupunkien asuntojen ja esikaupunkialueilla rakennettujen uusien talojen välistä eroa. Useimmiten taloudelliset tekijät nähdään tärkeimpinä kaupungin rappeutumisen syinä, mutta rotu ja etnisyys ovat myös keskeisiä elementtejä, jotka vaikuttavat kaupunkien tilaan.

Erityisesti Yhdysvalloissa, esimerkiksi Detroitissa, Clevelandissa ja St. Louisissa, kaupunkien romahdus on ollut tiiviisti yhteydessä mustien väestöosuuden kasvuun ja valkoisten muuttovirtaan esikaupunkeihin. Tämän alueen historiallinen kehitys paljastaa, miten rotu on toiminut "uhkana" valkoiselle väestölle, ja se on muokannut kaupungin ja sen asukkaiden elämää. On huomattavaa, että kaupungit, joissa musta väestö on suuremmassa osassa, kokevat usein suurimmat taloudelliset ja sosiaaliset vaikeudet. Rappeutuneet kaupunginosat, joissa asuu eniten mustia, ovat usein myös niitä, joissa valkoiset asukkaat ovat eniten muuttaneet pois.

Tämä kehitys ei ole sattumaa. Sen taustalla on monivaiheinen ilmiö, jossa rotu ja luokka kietoutuvat toisiinsa. Mustien väestön kasvu kaupungeissa on usein johtanut epätasa-arvoiseen pääoman ja resurssien jakautumiseen. Samalla on syntynyt käsitys, että tietyt kaupungit ja alueet ovat "rosoisia" tai "vaarallisia" asua, erityisesti valkoisten näkökulmasta. Tämä on luonut itsensä toteuttavan ennusteen, jossa taloudellinen pääoma ja valkoinen väestö ovat siirtyneet pois keskikaupungeista ja siirtyneet uudempiin, vähemmän "saastuneisiin" esikaupunkialueisiin.

Tämä ei ole pelkästään taloudellista, vaan myös sosiaalista eristämistä, jossa rotu ja luokka nivoutuvat toisiinsa muodostaen esteitä, jotka estävät kaupungin kehitystä ja estävät asukkaita pääsemästä parempiin elinoloihin. Kaupungin rappio, joka usein liitetään mustien väestön keskittymiseen, ei ole yksinkertainen ilmiö, vaan monimutkainen kudelma, jossa historia, rotu, talous ja politiikka ovat kaikki kietoutuneet toisiinsa.

Tätä ilmiötä voidaan kuvata "kasautuneeksi kurjuudeksi", jossa mustien asuinalueilla kaupunkien kehitys estyy ja resursseja siirtyy pois. Tämä dynamiikka näkyy erityisesti suurissa teollisuusalueilla, kuten Rust Beltilla, missä taloudellinen huonontuminen on seurannut tiiviisti mustien väestön osuudelle. Väestömuutokset ja tulojen väheneminen seuraavat läheisesti näitä alueita, joissa mustat asukkaat muodostavat suuren osan väestöstä.

Kaupunkien rappion ja rodullisen rakenteen tutkimus ei voi olla pelkästään taloudellista. Rotu on olennainen osa tätä ilmiötä, sillä se on vaikuttanut siihen, miten kaupungit ovat kehittyneet ja miten ne on koettu. Ymmärtäminen siitä, miten rotu ja kaupunkien heikkeneminen kietoutuvat toisiinsa, on tärkeää, sillä se avaa paremmin mahdollisuuden pohtia, miten tulevaisuuden kehitystä voidaan muuttaa. Ymmärtämällä nämä syy-seuraus-suhteet, voimme paremmin arvioida, mitä politiikan ja yhteiskunnallisten toimenpiteiden tulisi olla, jotta voimme tukea heikompia alueita ja estää eriarvoisuuden syvenemistä.

Miten oikean kokoinen kehitys voi muokata kaupungin tulevaisuutta?

Oikean kokoinen kehitys on monivaiheinen prosessi, jossa otetaan huomioon kaupungin resurssit, asukkaiden tarpeet ja ympäristön tilanne. Tämä prosessi ei ole yksiselitteinen, ja se herättää useita kysymyksiä erityisesti silloin, kun se koskee köyhiä ja marginalisoituneita alueita. Esimerkiksi Youngstownin "oikean koon" lähestymistapa ei varsinaisesti puhu kohtuuhintaisen asuntotuotannon luomisesta purettujen naapurustojen tilalle, mutta se tunnustaa sen tärkeyden, mikäli asuinalueita kehitetään järkevin tavoin. Muiden kaupunkien suunnitelmissa kohtuuhintaiselle asuntotuotannolle ei ole vastaavaa selkeää sitoumusta, vaikka monet niistäkin avaavat mahdollisuuksia samanlaisiin ratkaisuihin. On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka on olemassa selkeämpiä suunnitelmia "kurjuuden poistamiseksi", asukkaiden säilyttäminen nykyisissä asuinalueissaan näyttää olevan paljon vähemmän varmaa, varsinkin kun huomioidaan kaupungin vanhat infrastruktuurit, kuten vesijohtoverkostot ja kadut.

On huomattava, että vaikka vihreä kehitys ja aloitteet, kuten kaupungin alueiden ekologinen elvyttäminen, ovat jatkuvasti esillä keskusteluissa, itse suunnitelmat eivät aina ole valmiita sitoutumaan pysyvästi tai edes pitkällä aikavälillä näihin tavoitteisiin. Vihreiden alueiden luominen ja niiden pitkäaikainen säilyttäminen jää usein epäselväksi ja se riippuu usein erilaisten rahallisten tukien saamisen varaan. Usein vihreille alueille purkamisesta vapautuva maa ei jää kunnalliseen käyttöön vaan menee yksityisiin käsiin, mikä tuo epäilyksiä suunnitelman kestävyydestä.

Vaikka infrastruktuurin, kuten vesijohdoista ja sähkölinjoista, tehottomuus on todistettavissa laajoilla, käyttämättömillä alueilla, on myös tärkeää tunnistaa se, että tällaisia toimenpiteitä kohdennetaan vain pienille ja erityisesti köyhille alueille. Tämä valinta tuo esiin kysymyksen siitä, onko järkevää leikata resursseja sellaisten alueiden infrastruktuurista, jotka jo nyt kärsivät taloudellisista rajoitteista. Jos asukkaita jää alueille ja heitä ei voida siirtää ilman suuria vaikeuksia, säästöt infrastruktuurissa jäävät todennäköisesti marginaalisiksi.

Toisaalta on myös huomattavaa, että suurin osa suunnitelmista ei kanna mukanaan vahvaa sitoutumista kohtuuhintaisen asuntotuotannon luomiseen kyseisille alueille. Tämä ongelma on usein sivuutettu uusliberaalien taloustieteilijöiden argumenteilla, jotka väittävät, että alueilla on jo "liikaa" kohtuuhintaista asumista. Jos asuntotuotantoa kuitenkin käsitellään, se tapahtuu epäselvillä ja epärealistisilla ehdoilla—yksi esimerkki on ajatus siitä, että asuntoja rakennettaisiin vasta "kasvun palattua". Tällaisten suunnitelmien keskiössä on vain purkamiselle ja sen toteutustavoille annettu selkeä visio, kun taas asuntotuotannon ja ekologisten tavoitteiden toteutuminen on jättäytynyt epäselväksi ja epävarmaksi.

Oikean kokoisen kehityksen ehdotukset ovat siis itse asiassa kytköksissä entistä enemmän elvytyksen ja "austerity" -politiikan piirteisiin. Ne eivät perustu yhteiskunnan vahvempaan rooliin tai uudelleenjakoon, vaan yksityisten markkinoiden etuja palvelevaan ajatteluun. Tämä kehitys tuo mieleen, että ekologiset tai sosiaaliset tavoitteet saattavat jäädä vain kauniiksi lupauksiksi, sillä niiden toteuttaminen vaatii pitkälle menevää poliittista ja taloudellista sitoutumista—jotka kuitenkin ovat liian usein olemattomia.

Miten kaupunkien taantuminen voi toimia konservatiivisena yhteisövoimana?

Kaupunkien taantuminen on monilla tavoin yhteydessä yhteiskunnallisiin ja poliittisiin muutoksiin, jotka ilmentävät syvällisiä jännitteitä eri yhteisöjen välillä. Tämä kehitys ei ainoastaan heijasta taloudellista ja sosiaalista rappiota, vaan voi myös tarjota uutta näkökulmaa poliittiseen ja yhteisölliseen vuorovaikutukseen, erityisesti konservatiivisessa kontekstissa. Yksi keskeinen käsite tässä keskustelussa on niin sanottu "bonding capital" eli yhteisön sisäinen pääoma, joka tukee tiivistä yhteyksien verkostoa ryhmän sisällä ja vahvistaa sen jäsenten välistä solidaarisuutta.

Tällaisen pääoman rakentaminen eroaa "bridging capitalista", joka pyrkii luomaan yhteyksiä eri ryhmien välillä ja edistämään laajempaa yhteisön yhteenkuuluvuutta. Sen sijaan bonding capital keskittyy enemmän sisäisiin suhteisiin, joissa ryhmän jäsenet jakavat yhteisiä arvoja ja normeja. Kaupunkien taantuminen, joka usein ilmenee vähemmän kehittyneillä alueilla ja etnisten vähemmistöjen asuttamilla alueilla, voi toimia eräänlaisena konservatiivisena liimana, joka vahvistaa tämänkaltaista sisäistä yhteisövoimaa.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa taantuvien kaupunkialueiden asukkaat saattavat kokea, että heillä on yhteinen kokemus ja yhteiset haasteet, jotka erottavat heidät muista yhteiskunnan osista. Tämä yhteinen kokemus voi johtaa sisäisten verkostojen syntymiseen, joissa luodaan turvaverkkoja ja yhteisön tukea. Näitä verkostoja on kuitenkin usein määritelty konservatiivisista arvoista käsin, ja ne voivat samalla vahvistaa erottelua muiden, erityisesti kaupunkien ulkopuolella elävien ryhmien kanssa.

Taantuvat alueet voivat siis toimia poliittisina ja kulttuurisina "kuplina", joissa konservatiivinen ajattelu saa tuulta alleen. Tällöin yksilöiden ja yhteisöjen suhteet toisiinsa ovat vahvasti sidoksissa siihen, kuinka hyvin he voivat sopeutua ja selviytyä ympäröivistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista paineista. Tämä eriytyminen voi ilmentyä monin tavoin – ei vain taloudellisessa eriarvoisuudessa, vaan myös rasistisissa ja etnisissä jännitteissä, joissa tietyt ryhmät tuntevat, että heidän identiteettinsä ja elämäntapansa ovat uhattuina. Tällaisten alueiden poliittinen ilmapiiri saattaa suosia niitä, jotka lupaavat suojella näitä perinteisiä yhteisöarvoja ja vahvistaa alueellista eristäytymistä.

Yhteisöjen sisäisen pääoman rooli ei rajoitu vain poliittisiin tarkoitusperiin, vaan sillä on laajempia vaikutuksia myös kulttuurisiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Kaupunkien taantuminen ja siihen liittyvät yhteisömuodostelmat voivat edistää eristämistä ja syrjintää, mutta samalla se voi tarjota yksilöille ja ryhmille mahdollisuuden löytää turvaa ja tukea sellaisessa ympäristössä, jossa he kokevat jääneensä yksin yhteiskunnan laajempien muutosten kanssa. Tällöin tärkeä kysymys on, kuinka konservatiivinen yhteisö ajattelee, kuinka hyvin se kykenee erottamaan itsensä muista yhteiskunnallisista ryhmistä, samalla kun se pyrkii suojelemaan ja vahvistamaan omaa yhteisöllistä identiteettiään.