Voiko uusi aikakausi tuoda mukanaan toivon ja muutoksen?

Richard Landes kirjoittaa teoksessaan Heaven on Earth: The Varieties of the Millennial Experience siitä, kuinka millenniumin ja apokalyptisen ajattelun kiehtovuus on nähtävissä joka kauden uusissa "post-apokalyptisissa" kauhuelokuvissa. Populaarikulttuuri hyödyntää vieraan invaasion teemaa metaforana pelkällemme maahanmuuttajia, pandemioita ja muita ulkopuolisia uhkia kohtaan. Tällaisessa ajattelussa näkyy syvä huoli yhteiskunnan turvallisuudesta ja omasta identiteetistä. Tämä teema ei ole uusi: 1800-luvun yhdysvaltalainen liberaali protestanttinen ja varhaisen uuden ajan yhteisöliikkeet olivat eräänlaisia toiveikkaita millenniumi-unelmia. Toivo heräsi jopa Obaman aikakaudella, jos hän vain säilyttäisi rohkeutensa ja antaisi sekulaarin vasemmiston ja edistyksellisen uskonnon johdattaa häntä.

Yksi keskeisistä toiveista oli köyhyyden poistaminen, ja tässä "Millennium Goals" esitti tärkeitä tavoitteita. Nämä olivat: äärimmäisen köyhyyden ja nälän poistaminen, sukupuolten tasa-arvon edistäminen, lapsikuolleisuuden vähentäminen, äitien terveyden parantaminen ja tärkeiden tartuntatautien, kuten HIV:n ja malarian, torjuminen. Tavoitteet olivat osin onnistuneita, mutta paljon jäi vielä tekemättä. Millennium Development Goals 2016 korvattiin kestävyystavoitteilla (SDGs), jotka ottivat huomioon myös ympäristönsuojelun, ilmastonmuutoksen, eriarvoisuuden ja rauhan edistämisen. Uusien tavoitteiden keskiössä on globaali oikeudenmukaisuus, joka pyrkii varmistamaan, ettei kukaan jää jälkeen.

On tärkeää huomata, että vaikka monet yhteiskunnalliset liikkeet ovat vaikuttaneet globaalin köyhyyden vähentämiseen ja toivon luomiseen, haasteet ovat silti suuria. Vaikka tavoitteet, kuten koulutuksen saaminen kaikille ja köyhyyden puolittaminen, ovat olleet kunnianhimoisia, ne ovat myös olleet täynnä käytännön esteitä, kuten hallinnollisia ongelmia ja taloudellista vastarintaa. Kysymys siitä, kuinka suuret taloudelliset ja poliittiset rakenteet voivat sietää ja tukea tällaisia globaaleja pyrkimyksiä, on edelleen avoin.

Tässä kontekstissa on tärkeää ymmärtää, että globaali kehitys ei ole pelkkä eettinen pyrkimys, vaan myös taloudellinen ja poliittinen haaste. Se, kuinka kykenemme muovaamaan yhteiskuntia, joissa köyhyys ja eriarvoisuus vähenevät, ei riipu vain hyvien aikomusten toteutumisesta, vaan myös siitä, miten taloudelliset ja poliittiset järjestelmät kykenevät reagoimaan muuttuviin tarpeisiin. Ilman kattavaa ja yhtenäistä globaalia lähestymistapaa, jossa taloudelliset rakenteet tukevat yhteiskunnallisia uudistuksia, on vaikea saavuttaa kestäviä ja oikeudenmukaisia muutoksia.

Miten kristinusko voi uudistua ja ottaa yhteiskunnallisen roolinsa takaisin?

Kristinuskon rooli yhteiskunnassa on ollut monessa vaiheessa ratkaisevassa asemassa, erityisesti silloin, kun se on kyennyt yhdistämään hengellisyyden ja oikeudenmukaisuuden periaatteet yhteiskunnan tarpeisiin. Erityisesti modernin aikakauden alussa, erityisesti teollistumisen ja kapitalismin nousun aikoihin, kristityt alkoivat tunnistaa hengellisten arvojensa ja taloudellisten, sosiaalisten sekä poliittisten rakenteiden ristiriidan. Tämä ristiriita ilmeni erityisesti silloin, kun kirkon opetukset tuntuivat olevan irtaantuneita sen ympäristön tarpeista, ja monet uskonnolliset yhteisöt alkoivat jättää huomiotta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymykset.

Tällainen yhteiskunnallisten liikkeiden ja uskonnollisten yhteisöjen välinen jännite on ollut läsnä pitkään, mutta sen ratkaiseminen on noussut entistä ajankohtaisemmaksi. Erityisesti Trumpin presidenttiyden jälkeen monet kristityt alkoivat nähdä tarpeen tukea ja edistää uskonnollista vasemmistoa, joka tekisi töitä yhteiskunnan ongelmien ratkaisemiseksi ja yhteisön rakentamiseksi. Tämä herätti keskustelua siitä, voivatko kristityt yhdistää uskon, politiikan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteen tavalla, joka edistäisi aidosti yhteistä hyvää.

Vastaavasti monet teologit, kuten Brian McLaren, ovat pyrkineet herättämään protestanttista ja evankelista yhteisöä liikkeelle rohkaisemalla heitä omaksumaan uudenlaisen, dynaamisemman ja sosiaalisesti aktiivisemman kristinuskon. McLaren on kirjoittanut lukuisia teoksia, joissa hän kutsuu kristittyjä lopettamaan huolehtimisen siitä, kuinka he näyttäytyvät maailmalle, ja sen sijaan omaksumaan rohkeasti yhteiskunnallisen roolinsa. Hänen mukaan kristinuskon tulisi keskittyä vähemmän dogmeihin ja enemmän kertomuksiin Jumalasta, joka on liikkeellä, ja joiden avulla kirkot voisivat löytää uusia tapoja elää uskonnollista elämää. Tällaisessa ajattelussa tärkeintä ei ole pelkästään teologisten käsitteiden omaksuminen, vaan myös niiden toteuttaminen käytännössä – rakkauden opettaminen ja harjoittaminen osaksi kirkon elämää.

McLarenin mukaan kristityt eivät voi enää luottaa vanhoihin ja jähmettyneisiin käsityksiinsä Jumalasta, vaan heidän täytyy päästä eroon niistä "tyyppijumaluista", jotka perustuvat väkivaltaan ja dominointiin. Tämä viittaa lännen historian käsityksiin Jumalasta, jotka ovat perustuneet väkivaltaan, syrjintään ja imperiumin hallintaan, ja jotka ovat olleet tiiviisti kytköksissä kolonialismiin ja rasismiin. McLaren esittää, että kristinuskon ei tulisi enää nojautua tähän historialliseen perintöön, vaan sen tulisi omaksua evankeliumin alkuperäinen sanoma, joka on vapauttava ja ei-väkivaltainen.

Tässä uudessa, radikaalissa kristinuskon käsityksessä, joka nojaa rakkauden ja oikeudenmukaisuuden periaatteisiin, on tärkeää nähdä, että se ei ole pelkästään uskonnollinen haaste, vaan myös yhteiskunnallinen ja poliittinen haaste. McLarenin esittämät kysymykset siitä, kuinka kirkko voisi siirtyä pois itsekeskeisestä ja itseään säilyttävästä uskonnollisesta järjestelmästä kohti missionaarista kirkkoa, joka toimii yhteisen hyvän puolesta, ovat tärkeitä pohdittavia tänä päivänä.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, että vaikka McLaren ja muut ajattelijat puhuvat radikaalista uskonnollisesta muutoksesta, he eivät tarkoita sitä, että kirkko hylkäisi perinteiset uskonnolliset käytännöt tai teologiset kysymykset, vaan ennemminkin sitä, että kirkko ottaisi niiden rinnalle enemmän yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä, jotka liittyvät oikeudenmukaisuuteen, vapauteen ja ihmisoikeuksiin.

Miten Kristuksen seuraaminen voi muuttaa nykyajan yhteiskuntaa?

Nykyisessä etiikassa keskustellaan usein kolmesta lähestymistavasta: utilitaristisesta etiikasta, joka perustuu odotettuihin tai haluttuihin lopputuloksiin; kantilaisesta tai periaatteellisesta etiikasta, joka arvioi tekojen ehdottoman oikeellisuuden tai väärän; ja hyve-etiikasta (joka juontaa juurensa Thomas Akvinolaiseen ja Aristoteleen ajatteluun), joka keskittyy sydämen moraalisten tapojen kehittämiseen, jotka lopulta johtavat oikeaan käytökseen ja suuntaan. Vaikka Kristuksen seuraaminen usein alennetaan sisäiseksi mystiikaksi, se voi myös tuottaa kristillisille yksilöille ja yhteisöille sellaisia hyveitä, jotka muodostavat kristillisen humanismin ja sosiaalisen evankeliumin. Hyve-etiikka ei hyväksyisi lasten laittamista häkkeihin, ennen kuin maahanmuuttajien käsittelyyn liittyvä kokonaisstrategia on edes luotu. Jo Uuden Testamentin alkukirjeet, erityisesti apostoli Paavalin kirjoitukset, herättävät ajatuksen elämästä "Kristuksessa", jota on toisinaan kutsuttu Paavalin "Kristus-mystiikaksi". Paavali radikalisoisi kristillisen etiikan elämään, joka on rakkauden käskyn alainen alistuminen. Toinen tapa ilmaista tämä on vallankumouksellinen tottelemattomuus – kieltäytyminen menemästä mukana, sulautumasta järjestelmään, olemaan järjestelmä, elämäntapa, jonka Vaclav Havel analysoi kotimaassaan Tsekkoslovakiassa Neuvostoliiton kommunismin alla.

Kun tarkastellaan Vanhasta ja Uudesta Testamentista kahta raamatunkohdetta, jotka kumpikin evokoivat Jumalan liiton ja kirkon sanomaa, voimme miettiä, kaikuvatko niiden sanat nykyajan kristillisten yhteisöjen äänessä, erityisesti niissä maissa, joissa evankelinen kristillisyys tuntuu olevan liitetty vahvasti konservatiiviseen politiikkaan. "Jos jollakin teistä on puutteita, jollakin teidän kansastanne jossain asuinpaikoistanne, älä ole kova sydämeltäsi etkä tiukka kädeltäsi köyhää naapuria kohtaan, vaan avaa kätesi ja lainaa hänelle riittävästi täyttämään hänen tarpeensa, mitä se sitten onkin." (5. Moos. 15:7-8) "Apostolit antoivat voimalla todistuksensa Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta, ja suuri armo oli heidän kaikkien päällä. Ei ollut köyhää heidän joukossaan, sillä kaikki, joilla oli maata tai taloja, myivät ne ja toivat myynnistä saadut varat apostolien jalkojen juureen, ja ne jaettiin jokaiselle tarpeen mukaan." (Apt. 4:33-35) Amerikkalaisessa kulttuurissa ja politiikassa nämä arvojen perusteet tuntuvat olevan kaukana nykyisistä poliittisista agendoista. Keskiluokan puhe on hyväksyttävää ja kiitettävää, mutta köyhät jäävät äänettömiksi. Kuinka näin on käynyt?

Amerikkalaisessa politiikassa "tulojen jakaminen" oli vielä 2008 käsitteenä niin radikaali, että Obamaa moitittiin "rikastamisen" kannattajana. Yhteinen hyvä ei ollut käsitteenä edes poliittisen keskustelun osana. Mutta jopa varakkaat voivat "ymmärtää". Pieni joukko varakkaita amerikkalaisia on viime vuosina alkanut tunnustaa, että heidän perityn varallisuutensa tuottama tilanne on häpeällinen, ja yksi ratkaisun ehdotus on rikkaiden verottaminen. Mutta Kristuksen seuraaminen tulee tapahtumaan vaikeassa ympäristössä. Se tulee valloittamaan Wall Streetin, uudistumaan kirkossa. Itse asiassa tämän nykytilan keskellä meidän kristittyjen on oltava sitkeitä. Kuten monet kristityt kongressissa, joiden osuus on korkeampi kuin väestössä yleisesti, "he jatkavat".

Neoliberaali talousmalli, joka nyt määrää pelin säännöt, jakaa niukat resurssit tavalla, joka maksimoi eniten ahneiden menestyksen, samalla kun työväenluokka ja viime aikoina keskiluokka uskovat, että ylijäämä lopulta valuu heille. Mutta tässä järjestelmässä, joka on täysin kuuro yhteiskunnan tarpeille, köyhät jäävät yhä köyhemmiksi ja rikkaat yhä rikkaammiksi. Poliitikot ylistävät vain varakkaiden menestystä. "Epäoikeudenmukaisuus köyhiä kohtaan" on tuttua ja hyväksyttävää politiikassa. Onko tämä meidän aikamme kristillinen todellisuus?

Voiko Jumalan valtakunta syntyä maallisessa maailmassa?

Varhaisen kristinuskon perusjulistus oli "Jeesus Kristus on Herra." Tämän väittämän taustalla piilee syvällinen kysymys: "Miten maa näyttäytyisi, jos Jumala olisi keisari ja nykyiset hallitsijat eivät määräisi suuntaa?" Tätä ajattelua kannattavat kristityt eivät voi vain sopeutua nykyisiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin rakenteisiin, jotka usein estävät oikeudenmukaisuuden toteutumisen. Jumalan valtakunnan julistaminen maallisessa kontekstissa on kuitenkin vaikeaa, jos Jumalan valtakunta nähdään vain taivaallisena paikkana tai yksilön hengelliseksi kokemukseksi, joka ei vaikuta yhteiskuntaan tai politiikkaan.

Jeesus ei koskaan kuvitellut Jumalan valtakuntaa ilman maallista hallintaa. Jumalan valtakunta ei ole maanpaon käsky, joka irrottautuu tästä maailmasta. Jeesus julisti, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle, ja tämä tuo mukanaan radikaalin uuden tavan elää maassa, jossa Jumalan oikeudenmukaisuus tulee ilmi arjen teoissa. Tämän uuden elämän ymmärtäminen ja sen välittäminen niille, jotka pitävät uskonnollisia väittämiä merkityksettöminä, on haasteellista. Vielä vaikeampaa on saada monet syvästi konservatiiviset kristityt ymmärtämään, että Jumala tuo hyvän sanoman erityisesti vähäosaisille.

Profetaalinen kutsu, kuten Jesajan kirjassa, on valmistaa tie Jumalalle. Tämä on samaa suurta projektia, jonka apostoli Paavali koki osaksi kristittyjen tehtävää – "yhteistyö" Jumalan kanssa kohti lopullista päämäärää. Tämä ei ole vain yksilöllinen kokemus, vaan yhteinen matka, joka vie koko ihmiskunnan ja luomakunnan kohti sen täyttymystä. Paavalin mukaan kristillinen liike on osa laajempaa eskatologian kokonaisuutta, jossa Jumala ja ihminen työskentelevät yhdessä uuden maailman luomiseksi.

Ajan myötä ajattelijat, kuten katolinen tiedemies Teilhard de Chardin, ovat yhdistäneet kristillisen ajattelun ja modernin teoreettisen fysiikan käsitykset. Hänen mukaansa maailmankaikkeus ei ole sattumanvaraista laajenemista, vaan se liikkuu kohti Kristusta, joka on koko universumin täyttymys. Tämä evoluutio ei ole vain fysikaalinen prosessi, vaan se on myös hengellinen matka, jossa ihmiset ja koko luomakunta kulkevat kohti Jumalan täyttymystä. Teilhardin mukaan ihmiskunta ei ole vain kehityksessä itsessään, vaan sillä on syvä vaikutus koko maailmankaikkeuden elämään.

On myös ajateltu, että tulevaisuudessa, kun ihminen on oppinut hallitsemaan luonnonvoimia, kuten tuulia ja meren aaltoja, hän pystyy ohjaamaan rakkauden voimat Jumalan käyttöön. Tämä on ajatus siitä, että rakkaus, joka yhdistää kaikki asiat, tulee olemaan se voima, joka viime kädessä muuttaa maailmaa. Kristus ei ole vain päämäärä, johon kaikki tähtäävät, vaan Kristus on mukana evoluutiossa ja kehityksessä.

Kristinusko, joka ymmärretään ainoastaan hengelliseksi yksilölliseksi kokemukseksi, jää helposti yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja maallisista muutoksista irralliseksi. Tällöin sen sanoma jää maahan ja valtaan liittyvän todellisuuden ulkopuolelle. Sen sijaan, että kristinusko pysyisi vain taivaallisena lupauksena, sen tulisi tulla esiin maallisessa kontekstissa ja tuoda oikeudenmukaisuutta maailmaan. Samalla se muistuttaa meitä siitä, että kirkon rooli ei ole vain hengellinen, vaan kirkon tulee olla yhteiskunnallinen voima, joka toimii oikeudenmukaisuuden puolesta.

Baptismi on kristillisen elämän alku ja sen tehtävä on muuttaa ihmiset Jumalan valtakunnan jäseniksi. Kun ihmiset kastetaan, he tunnustavat omistautumisensa Jumalan valtakunnalle ja sen arvoille. Samalla he liittyvät kirkon yhteisöön, joka on kutsuttu toimimaan Jumalan tahdon mukaisesti maassa. Kristuksen seuraaminen ei ole vain yksilöllinen kokemus, vaan se on kutsu osallistua Jumalan suureen projektiin, joka tuo oikeudenmukaisuutta ja rakkautta maailmaan. Tässä prosessissa ihmiset eivät ole vain passiivisia vastaanottajia, vaan aktiivisia toimijoita, jotka yhdessä Jumalan kanssa kulkevat kohti tulevaisuuden täyttymystä.

Miten ymmärtää Jeesuksen opetuksia valtakunnan ja imperiumin ristiriidassa?

Edesmennyt taloustieteilijä Michael Hudson, joka tutki lainaamista ja velan anteeksiantoa kautta aikojen, viittaa niin sanottuun juhla- eli jubilee-vuoteen, joka oli raamatullinen käsite velan anteeksiantamisesta. Tämä perinne, joka ilmenee erityisesti Vanhan testamentin teksteissä, tarjoaa perustan käsitykselle, että taloudellinen ja sosiaalinen epätasa-arvo on voitettavissa. Jeesus itse ei kuitenkaan hyväksynyt rahankäytön ja kaupankäynnin roolia, jota hänen aikansa roomalaiset imperiumit edustivat. Hänen toimensa, kuten temppelin puhdistaminen, osoittivat vastustusta kaupallisen ajattelutavan ylivallalle, ja tämä ilmenee myös hänen puheissaan siitä, kuinka Jumalan valtakunta on epäyhteensopiva sen kanssa, mitä maailman valtioiden imperiumit edustavat.

Tässä kontekstissa on myös keskeistä tarkastella, kuinka Jeesuksen sanoma "rakasta lähimmäistäsi" on vastoin sitä, mitä monet modernit valtioiden ja talouden rakenteet edustavat. Paikalliset ja globaalit vallankäyttäjät, jotka toimivat usein taloudellisten intressien mukaisesti, pystyvät helposti vääristämään Jeesuksen sanoman ja käyttämään sitä omiin tarkoitusperiin. Tämän vuoksi on tärkeää pohtia, kuinka voidaan palauttaa alkuperäinen Jeesuksen sanoman yhteiskunnallinen merkitys. Alan Jonesin Reimagining Christianity käsittelee tätä teemaa ja korostaa, että kristinusko ei ole vain henkilökohtainen usko, vaan myös yhteiskunnallinen liike, jonka tehtävänä on edistää oikeudenmukaisuutta, rakkautta ja rauhaa.

Tulee kuitenkin muistaa, että Jeesuksen ja valtakunnan suhteen ymmärtäminen ei ole pelkästään teoreettinen harjoitus. Se on myös käytännön kysymys siitä, miten uskovat voivat elää todeksi valtakunnan ihanteita omassa arjessaan. Elizabeth Johnson Quest for the Living God käsittelee tarkasti Jumalan läsnäoloa ja sen yhteyttä elämäämme nykymaailmassa, muistuttaen, että kristillinen usko ei ole vain uskomusten kokoelma, vaan ennen kaikkea elämäntapa, joka pyrkii muuttamaan yhteiskunnan rakenteita ja elämään oikeudenmukaisuuden ja rakkauden mukaan.

Tässä valossa Jeesuksen opetukset eivät ole vain yksilön elämää koskevia ohjeita, vaan myös yhteiskunnallisia ja poliittisia välineitä, joiden avulla voidaan haastaa ja kyseenalaistaa vallitsevat vallan ja talouden rakenteet. Tämä herättää kysymyksen siitä, miten uskovat voivat omassa elämässään toteuttaa näitä opetuksia, kun ympärillä on niin paljon ristiriitoja ja epäoikeudenmukaisuutta. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on, kuinka Jeesuksen vaatimus rakastaa vihollista voi konkretisoitua nykyaikaisessa maailmassa, jossa kansainväliset konfliktit ja taloudelliset epätasa-arvot ovat arkipäivää.

Lopuksi, vaikka Jeesus toi esiin Jumalan valtakunnan, joka oli ja on edelleen ideaalinen ja tuleva, hänen sanomansa haastaa meitä myös tänään elämään tämän valtakunnan mukaisesti. Tämä ei tarkoita pelkästään yksilöllistä pyhitystä, vaan laajempaa yhteiskunnallista muutosta, joka kohdistuu taloudellisiin ja poliittisiin järjestelmiin, jotka usein tukevat epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta. Kysymys ei ole vain siitä, miten usko ilmenee yksilön elämässä, vaan siitä, miten tämä usko voi muuttaa koko yhteiskuntaa ja sen rakenteita.