Miten Frankfurtin koulukunnan salaliittoteoriat ovat saaneet jalansijaa Yhdysvalloissa ja miten ne yhdistyvät populistisiin liikkeisiin?

Frankfurtin koulukunta on muodostunut keskeiseksi kohteeksi oikeistopopulistisessa keskustelussa Yhdysvalloissa, erityisesti äärioikeistolaisilla ja paleokonservatiivisilla foorumeilla. Tämä koulukunta, joka sai alkunsa Weimarin Saksassa ja sai alkusysäyksensä juutalaisista ajattelijoista, kuten Theodor Adornosta, Max Horkheimerista ja Herbert Marcuseista, on monille nykyisin synonyymi "kulttuurimarksismille", salaliittoteorialle, jonka mukaan tiettyjen intellektuellien ja aktivistiryhmien toiminta on johtanut lännen kulttuurisen ja poliittisen rapistumisen. Tällaiset teoriat käsittelevät Frankfurtin koulukunnan ajattelijoita kollektiivisesti kulttuurin "mätäsiä" levittäjinä, jotka olisivat tarkoituksellisesti luoneet hajoamisen ja sekasorron ilmapiirin lännen yhteiskunnassa.

Tämä ajattelu löytyy erityisesti oikeistopopulististen toimijoiden, kuten Paul Lindin ja Anthony Minnicino, kirjoituksista, jotka esittävät Frankfurtin koulukunnan ajattelun taustalla olevan osittain juutalaisia ideologeja, joiden toiminta olisi systemaattisesti pyrkinyt heikentämään valkoisten miesten hegemoniaa Yhdysvalloissa. Näiden ajattelijoiden mukaan Yhdysvaltain yliopistojen kulttuuri on muuttunut liiaksi monikulttuuriseksi ja vasemmistolaiseksi, mikä heidän mielestään johtaa perinteisten arvojen rapautumiseen. Tällöin usein palataan kauan kadonneisiin aikakausiin, jolloin Yhdysvalloissa valkoisten oli mahdollista hallita yhteiskuntaa ja kulttuuria ilman merkittävää vähemmistöjen vaikutusta.

Lindin ja Minnicin kaltaisten ajattelijoiden esittämät väitteet saavat tukea myös niiden oikeistopopulististen liikkeiden sisältä, jotka yhdistävät Frankfurtin koulukunnan vaikutuksen Yhdysvaltain poliittisen ja kulttuurisen oikeistolaisuuden murenemiseen. Esimerkiksi Andrew Breitbartin kirjoitukset, joissa hän yhdistää Frankfurtin koulukunnan vaikutuksen amerikkalaisen edistyksellisyyden ja demokraattisen median nousuun, tekevät tästä teoriasta entistä laajemman ja haastavat perinteiset näkemykset lännen kulttuurihistoriasta. Hänen mukaansa Yhdysvalloissa on ollut jatkuva kulttuurinen vallankumous, joka on johtanut lännen kristillisen kulttuurin ja perinteisten arvojen tuhoutumiseen, ja Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden vaikutus on ollut ratkaiseva osa tätä kehitystä.

On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka tällaiset salaliittoteoriat ovat saaneet jalansijaa, niiden esittämät väitteet ovat usein virheellisiä ja valheellisia. Näihin "Frankfurtin koulukunnan 11 tavoitetta", jotka esitettiin Timothy Matthewsin artikkelissa, ei ole tukea akateemisessa tutkimuksessa, ja ne ovat lähinnä fiktiivinen luettelo, joka on rakennettu populististen ja nationalististen mielikuvien varaan. Näitä väitteitä ei voida pitää historiallisina tosiasioina, ja ne ovat lähinnä oikeistopopulistisen retoriikan tuotteita, jotka pyrkivät luomaan pelkoa ja epäluottamusta kulttuurista ja yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Mediateoreetikko Steffen Krügerin mukaan tällaisille salaliittoteorioille on ominaista se, että niissä usein yhdistetään pelkoa vieraita elementtejä kohtaan ja samalla luodaan kuva uhkaavista kulttuurisista ja poliittisista muutoksista. Kulttuurimarksismi ja Frankfurtin koulukunta esitetään väitetysti voimakkaasti kontrolloivina ja moraalittomina voimina, jotka tuhoavat perinteiset instituutiot ja arvot samalla, kun ne edistävät moraalisesti ja seksuaalisesti häiriintynyttä käyttäytymistä. Tämä kaksinaismoraali on osa oikeistopopulistista maailmankuvaa, jossa edistys ja modernisaatio nähdään uhkana perinteiselle elämäntavalle.

Tämän kaiken taustalla on laajempi keskustelu kulttuurisista ja poliittisista arvoista, joiden muutos on ollut osa lännen kehitystä jo pitkään. Tämän muutoksen ymmärtäminen edellyttää monenlaisten yhteiskunnallisten, kulttuuristen ja poliittisten tekijöiden huomioon ottamista. Kuten Martin Jay on huomauttanut, nämä salaliittoteoriat ovat tyypillisiä radikaaleille oikeistopopulistisille liikkeille, jotka etsivät syyllisiä kulttuurisen ja poliittisen muutoksen takaa. Tällaiset teoriat eivät kuitenkaan kestä akateemista tarkastelua ja jäävät usein vain osaksi populistista diskurssia, joka ei ole rakentavaa eikä rehellistä.

Miten Huck Finnin tarina heijastaa afroamerikkalaisten kokemuksia ja Etelän vapauden ristiriitoja?

Kun uusi tuomari tekee päätöksen olla riistämättä Huckin elämää Papilta, hän ei vain jatka eteläisten valkoisten traditionaalista näkemystä, vaan myös edustaa sitä yhteiskunnallista järjestelmää, joka oli kiinteä osa Etelän orjuuden perintöä. Papin suojelus ei ole vain isän rooli, vaan siirtyminen orjaksi pitävän valkoisen isännän rooliin, jossa Huckin elämä pyörii rahataloudellisessa mielessä Papin hyötyjen maksimoimiseksi. Näin Huckin kohtalo symboloi sitä, kuinka vanha orjuuden järjestelmä jatkui vapauden saaneiden entisten orjien elämän kahlitsemisena – tämä liittää Huckin elämän afrikkalaisten amerikkalaisten vapauden pohdintaan.

Huckin elämän ja kielen valinnat muodostavat yhteyksiä afroamerikkalaisten kokemiin vaikeuksiin. Hän puhuu kuin "pikku tumma poika", mikä viittaa suoraan afroamerikkalaisen orjuuden kieleen ja kulttuuriin, joka oli osa hänen ympäristöään. Kielen ja identiteetin välinen suhde on keskeinen Huckin tarinassa: vaikka hän elää valkoisen Amerikan yhteiskunnassa, hänen kielensä ja toimintatapansa alkavat kumartaa enemmän sitä, mitä nykyisin voitaisiin nähdä afroamerikkalaisen kulttuurin ja kokemuksen heijastuksena.

Huckin matka kohti vapauden etsintää on samankaltainen kuin monien afroamerikkalaisten matkat Etelän uusien "vapautuslakien" aikakaudella. Vuosien orjuuden jälkeen he eivät olleet oikeasti vapaita, vaan heidän elämäänsä leimasivat lain ja yhteiskunnan luomat esteet, jotka estivät todellisen itsenäisyyden. Huckin paon symboliikka on kiinteästi yhteydessä siihen, miten mustat amerikaanit olivat vapautettuja, mutta silti jatkuvasti muiden voimiensa orjia. Hänen paon kauttaan lukija ymmärtää sen ironian, että vaikka henkilö on vapautettu, hän voi silti kokea elämänsä olevan vankilassa yhteiskunnallisessa mielessä.

Yksi Huckin ja Jimin yhteisestä matkasta esiin nouseva keskeinen teema on vapauden ja identiteetin kyseenalaistaminen. Heidän matkansa peilaa orjuuden jälkeistä todellisuutta, jossa vapaus ei ollutkaan täydellinen: edelleen saatettiin joutua paluumatkalle entisiin kahleisiin. Huckin ja Jimin yhteinen matka sekä heidän kokemansa paineet antavat lukijalle kuvan siitä, kuinka syvälle orjuuden perintö on juurtunut amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Huck ei enää ole vain valkoinen poika, joka yrittää paeta isänsä otteesta; hän on entinen orja, joka hakee omaa ihmisyyttään ja vapauden merkitystä, joka on kaukana sen hetkisen yhteiskunnan antamasta mahdollisuudesta.

Tarina siitä, miten Jim toimii Huckin vapauden avaimena, on yksi kertomuksen tärkeimmistä elementeistä. Jim ei ainoastaan auta Huckia löytämään fyysistä vapautta, vaan myös henkistä vapautta, joka on välttämätöntä, jotta Huck voi ymmärtää omaa arvokkuuttaan ja ihmisyyttään. Jim opettaa Huckille sen, kuinka tärkeää on tuntea itsensä ihmisenä ja kuinka tämä itsen tunnistaminen on tie pois yhteiskunnallisista kahleista. Huckin ja Jimin välinen suhde viittaa laajemmin afroamerikkalaisen yhteisön elämään vapauden jälkeisessä Etelässä, jossa yhteiskunta ei kyennyt tarjoamaan todellista vapautta entisille orjille.

Tämän kertomuksen kautta lukijalle tulee selväksi, että vapautus on monivaiheinen prosessi, jossa yksilön tunnistaminen ja tunnustaminen ovat yhtä tärkeitä kuin fyysinen vapautus. Orjuuden perintö ei ole pelkästään kahleet, joita kannetaan fyysisesti, vaan se on myös ajattelun ja identiteetin kahle, joita yhteiskunta saattaa edelleen asettaa vapautetuille henkilöille.

Miten humanistiset tieteet voivat vastustaa historian yksinkertaistettuja kertomuksia nyky-yhteiskunnassa?

Humanistiset tieteet, kirjallisuus ja kriittinen teoria pyrkivät palauttamaan äänen niille, jotka ovat jääneet marginaaliin historian ja politiikan kertomuksissa. Nämä alat ovat elintärkeitä, sillä ne voivat haastaa ne yksinkertaistetut, tasapäistyt kertomukset, joita nykyinen poliittinen järjestelmä edelleen ylläpitää. Näin ollen ne antavat ihmisille takaisin toimijuutensa, erityisesti niille, jotka ovat menettäneet ihmisyytensä ja oikeutensa vallanpitäjien, kuten Trumpin, toimesta.

Tämän kirjan päätös ei ole helppo tehtävä. Niinpä, viimeisenä pohdintana humanististen tieteiden tilasta nykyisessä poliittisessa hetkessä, käännymme edesmeneen Edward W. Saidin kirjoitusten puoleen, erityisesti hänen teokseensa Humanism and Democratic Criticism. Tässä teoksessa Said ehdottaa paluuta filologiaan – tieteelliseen kielen ja merkityksen tutkimukseen, joka on keskeinen ihmisten historiaa koskevan kertomuksen ymmärtämiseksi. Filologia, kuten Said sen määrittelee, on pitkäjänteinen ja tarkka kielten tarkastelu, jossa pyritään ymmärtämään kielen kautta välittyvää historiallista todellisuutta.

Saidin ehdotus palata filologiaan on arvokas väline nykyisen hegemonian välineellistämiä, ihmisyyttä vähätteleviä kertomuksia vastaan. Näiden kertomusten purkaminen vaatii ennen kaikkea kielen ja historiallisen merkityksen välisten suhteiden tarkastelua. Nykyaikana on välttämätöntä elvyttää tämä yhteys, sillä nykyinen hegemoninen narratiivi ei jätä tilaa monimuotoiselle tai kriittiselle ajattelulle. Filologian kautta voimme tarkastella tarkasti kielen käytön ja retoriikan rakenteita, jotka muovaavat ymmärrystämme ihmisyydestä ja historiasta.

Saidin esitys kielen ja retorisen merkin välisestä suhteesta on olennainen, kun pohdimme, kuinka nykyisin vallitsevat hegemoniset kertomukset muokkaavat arvoja ja käsityksiä ihmiselämästä. Hän väittää, että filologia ei ole pelkästään tieteellinen harjoitus vaan myös elämänmittainen sitoutuminen kieleen ja sen merkityksiin. Tällainen kielen tarkastelu ei pyri etsimään ajattomia tai yliluonnollisia totuuksia, vaan pikemminkin huomioi ihmiselämän ja arvojen muuttuvat perustat, jotka ovat keskiössä uuden vuosisadan haasteissa.

Kriittinen ajattelu ja humanistiset tieteet ovat elintärkeitä, koska ne voivat vastustaa hegemonisten kertomusten ylläpitämistä, jotka eivät kunnioita ihmisyyttä. Kuten Said mainitsee, paluu filologiaan voi olla hedelmällinen tapa pohtia ja kyseenalaistaa Yhdysvaltojen vallanpitäjien luomia vähätteleviä ja alistavia kertomuksia. Tällöin kielen ja historian tarkastelu tarjoaa meille välineet, joilla voimme kuvitella ja visualisoida, mitä tarkoittaa olla ihminen nykypäivän maailmassa.

Lisäksi on tärkeää huomata, että filologia ja kriittinen ajattelu eivät ole vain tieteellisiä välineitä, vaan ne voivat olla myös voimakkaita poliittisia aseita. Kielen kautta kulkevat ideologiat ja retoriikka voivat ylläpitää valtarakenteita, mutta ne voivat myös purkaa niitä. Tämä merkitsee, että humanististen tieteiden tulevaisuus ei ole vain akateeminen haaste, vaan myös poliittinen ja yhteiskunnallinen tehtävä, jossa kielen merkityksellisyys ei ole koskaan ollut yhtä keskeinen.