Miten Donald Trump ja New Hampshire vaikuttivat toisiinsa poliittisesti?

Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain poliittiselle areenalle ja hänen kampanjansa vaikutus paikallisella ja valtion tasolla ovat keskeisiä elementtejä, jotka avartavat käsitystämme siitä, miten valtakunnalliset vaalit voivat muotoutua alueellisten politiikkojen mukaan. Tämä vuorovaikutus, joka esiintyy erityisesti New Hampshiren kaltaisissa osavaltioissa, on esimerkki siitä, miten paikallinen vaalikulttuuri ja politiikka voivat kietoutua kansallisiin vaaleihin.

New Hampshire, joka tunnetaan Yhdysvalloissa erityisesti ensimmäisenä esivaaliosavaltiona, on ollut avainasemassa sekä presidentinvaaleissa että osavaltion politiikassa. Tämän pienikokoisen mutta poliittisesti merkittävän alueen rooli tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella sitä, kuinka yksittäiset vaalit ja ehdokkaat voivat vaikuttaa koko maan poliittiseen ilmapiiriin. New Hampshire on pitkään ollut poliittinen "laboraatorio", jossa kokeillaan uusia ideoita ja strategioita, jotka voivat laajentua myöhemmin muualle maahan. Trumpin kampanjan aikana tämä osavaltio toimi alustana, jolla hän pystyi testaamaan ja kehittämään oman poliittisen viestinsä ja strategiansa, jotka nousivat esiin myöhemmissä osavaltioissa ja kansallisessa mittakaavassa.

Trumpin kampanja oli ainutlaatuinen monella tapaa. Hän käytti hyväkseen New Hampshiren vaalien tarjoamaa suurta näkyvyyttä ja kykeni kytkemään omat poliittiset tavoitteensa paikallisiin kysymyksiin, jotka koskettivat suoraan alueen asukkaita. Erityisesti hänen viestinsä taloudellisista ja turvallisuusasioista resonoi laajasti New Hampshiren äänestäjien keskuudessa. Tämä strategia, joka oli rakennettu osavaltion erityispiirteiden ympärille, tuotti tulosta, sillä Trump sai merkittävästi tukea jo esivaaleissa ja myöhemmin myös presidentinvaaleissa.

Uuden ajan poliittisessa kentässä, jossa kansallinen politiikka kietoutuu tiiviisti paikallisiin tapahtumiin ja alueellisiin valtarakenteisiin, on tärkeää ymmärtää, että New Hampshiren kaltaiset osavaltiot voivat olla poliittisen käänteen tekeviä paikkoja. Vaikka kansalliset vaalit ratkaisevat suurimmaksi osaksi, paikallisten äänestäjien mielipiteet ja äänestystottumukset voivat vaikuttaa siihen, minkälaista poliittista keskustelua ja strategiaa tietyt ehdokkaat voivat kehittää.

Trumpin rooli New Hampshiressa ei rajoittunut vain esivaalien voittamiseen, vaan se oli myös osoitus siitä, miten presidentinvaaliehdokas voi rakentaa kannatustaan paikallisen politiikan kautta. Hänen kampanjansa kohdistui erityisesti pienyrityksille ja työväenluokalle, jotka muodostavat keskeisen osan New Hampshiren äänestäjäkuntaa. Samalla hän ei epäröinyt hyödyntää alueen perinteisiä arvoja, kuten itsenäisyyttä ja vapauden korostamista, luodakseen yhteyksiä äänestäjiin.

Tämä alueellinen politiikan dynamiikka tuo esiin tärkeän näkökulman siihen, miksi vaalit, vaikka ne ovatkin kansallisia, saavat erilaisia muotoja ja tuloksia eri osavaltioissa. New Hampshire ei ole vain esivaalien näyttämö, vaan myös paikka, jossa testataan ideoita, jotka voivat kantaa hedelmää myöhemmin muualla Yhdysvalloissa. Tässä mielessä alueelliset poliittiset tendenssit voivat vaikuttaa kansallisiin vaaleihin, ja vastavuoroisesti, kansalliset trendit voivat heijastua paikalliseen politiikkaan, mikä tekee politiikasta alati muuntuvaa ja moniulotteista.

Tässä kontekstissa on tärkeää huomata, että vaikka Trumpin voitto New Hampshiressa ei ollut taattu, hänen kykynsä puhutella osavaltion äänestäjiä osoittaa, kuinka tärkeää on ymmärtää kunkin alueen erityispiirteet ja kansallisten ja paikallisten politiikkojen välinen vuorovaikutus. Samalla voidaan todeta, että poliittisten liikkeiden ja ehdokkaiden menestys ei perustu vain yksittäisiin vaaleihin, vaan jatkuvaan vuoropuheluun ja kykyyn sopeutua alueellisiin olosuhteisiin.

Lopulta, kun tarkastelemme Donald Trumpin vaikutusta New Hampshireen ja sen roolia Yhdysvaltain vaaleissa, on tärkeää muistaa, että paikalliset vaalit eivät ole erillään kansallisista, vaan ne toimivat osana laajempaa poliittista prosessia. Paikallisten ja kansallisten vaalien yhteensulautuminen tekee Yhdysvaltain poliittisesta järjestelmästä ainutlaatuisen, ja tämä ilmiö tulee todennäköisesti yhä tärkeämmäksi tulevaisuudessa, kun poliittinen keskustelu, media ja äänestäjäkäyttäytyminen kehittyvät edelleen.

Mikä teki New Hampshiren esivaaleista ratkaisevan Trumpin voitolle vuonna 2016?

New Hampshiren asema Yhdysvaltojen presidentin esivaalien kalenterissa on monin tavoin historiallinen sattuma. Alun perin vuonna 1916 New Hampshire aloitti presidentin esivaalien pitämisen osana edistyksellistä aikakautta, jolloin yhä useammat osavaltiot ottivat käyttöön primäärit. Seuraavien vuosikymmenten aikana monet osavaltiot joko siirsivät tai perivät omat esivaalinsa, mutta New Hampshire säilytti paikkansa varhain alkuvuodesta pidettävänä esivaalina. 1950-luvulla tämä tilanne alkoi kehittyä, ja New Hampshiren esivaalit saivat enemmän huomiota, kun niin demokraatit kuin republikaanitkin kokivat merkittäviä käänteitä. Esimerkiksi Dwight D. Eisenhowerin voitto republikaanien esivaaleissa vuonna 1952 ja Estes Kefauverin voitto demokraateissa samana vuonna määrittivät osavaltion roolia tulevaisuudessa.

Tämä perinne on säilynyt ja vahvistunut vuosikymmenien saatossa, ja New Hampshire on tullut tunnetuksi yllättävistä käänteistään, joissa vähemmän tunnetut tai yllättävät ehdokkaat ovat nousseet voittajiksi. Tämä oli erityisen selkeää Donald Trumpin kohdalla vuoden 2016 presidentin esivaaleissa, kun hän onnistui nousemaan esiin huolimatta siitä, että monet republikaanipuolueen johtajat pitivät häntä epäkelpona ehdokkaana. Trumpin voitto New Hampshiressa ei ollut ainoastaan hänen kampanjansa elinehto, vaan se oli myös hänen mahdollisuutensa kääntää puolueen vanha ja vakiintunut politiikka itseään hyödyttävään suuntaan.

Trumpin voitto New Hampshiressa oli käännekohta hänen kampanjalleen, sillä Iowa oli ollut hänen kannaltaan heikko kokemus. New Hampshire, joka on vähemmän uskonnollinen ja sosiaalisesti konservatiivinen kuin Iowa, tarjosi Trumpille mahdollisuuden nousta esiin osavaltion liberaalimman poliittisen ilmapiirin keskellä. Vaikka Iowa oli täynnä konservatiivisia evankelisia kristittyjä, New Hampshire oli tunnettu vähemmän painostavasta suhtautumisestaan perinteisiin arvoihin. Täällä republikaanit olivat enemmän kiinnostuneita verojen alentamisesta ja hallituksen koon pienentämisestä kuin abortin kieltämisestä tai avioliittolain kumoamisesta, kuten oli havaittavissa muissa osavaltioissa. Tällainen poliittinen ilmapiiri mahdollisti Trumpin kampanjan jatkuvuuden ja vahvisti hänen asemaansa puolueessa.

New Hampshiren rooli ei kuitenkaan rajoittunut vain Trumpin etulyöntiaseman turvaamiseen. Esivaalien aikainen ajankohta teki sen, että toisin kuin monissa muissa osavaltioissa, valitsijat eivät olleet vielä sokeasti sitoutuneita mihinkään ehdokkaaseen. Tämä luonteenpiirre teki New Hampshiressa vaaleista erityisen tärkeitä myös Trumpin kilpaileville ehdokkaille. Erityisesti Marco Rubion oli ratkaisevaa menestyä New Hampshiressa, koska se olisi antanut hänelle mahdollisuuden nousta puolueen pääkilpailijaksi Trumpia vastaan. Toisaalta, jos Rubio olisi epäonnistunut, se olisi avannut tien muiden perinteisten konservatiivisten ehdokkaiden voitoille seuraavissa osavaltioissa.

Trumpin voitto New Hampshiressa nosti hänet ehdokkaaksi, jota puolueen vakiintuneemmat jäsenet pitivät epätodennäköisenä voittajana. Hänen kampanjassaan ei ollut perinteistä puolueen tukea, ja monet pitivät hänen poliittisia näkemyksiään epäuskottavina ja jopa vaarallisina. Kuitenkin Trump onnistui houkuttelemaan suuren joukon äänestäjiä, jotka olivat pettyneitä perinteisiin poliitikkoihin ja halusivat muutosta. Tämä herättää kysymyksen: miksi puolueen johto ei kyennyt estämään Trumpin nousua, vaikka he olivat useaan otteeseen ilmaisseet vastustavansa häntä?

Vastaus tähän kysymykseen löytyy New Hampshiren esivaalien luonteesta. Toisin kuin monissa muissa osavaltioissa, joissa puolueet pitivät tiukasti kiinni vanhoista perinteistään ja puolueen sisäisistä linjauksistaan, New Hampshire oli paikkana, jossa äänestäjät olivat valmiita kokeilemaan uusia ehdokkaita ja antamaan mahdollisuuden yllättäville voitoille. Tämä ei tarkoittanut, etteikö myös perinteiset konservatiivit olleet mukana kilpailemassa Trumpia vastaan, mutta heidän tukensa oli sirpaleista ja heillä oli paljon vähemmän vaikutusvaltaa kuin aikaisemmin.

Trumpin voitto New Hampshiressa oli osa suurempaa poliittista dynamiikkaa, jossa perinteiset puolueen sisäiset rakenteet olivat rapautuneet ja tilalle oli tullut uusi tapa valita ehdokkaita, joka ei perustu pelkästään puolueen eliitin tukeen. Tämän dynamiikan myötä Trumpin kampanja sai uudenlaista tuulta purjeisiinsa ja pystyi nousemaan esiin, vaikka monet pitivät häntä aluksi toivottomana vaihtoehtona.

Tämä ilmiö, jossa puolueen hallitsevat rakenteet eivät pystyneet estämään radikaalia muutosta, heijastaa laajempaa yhteiskunnallista ja poliittista kehitystä, jossa perinteiset arvot ja vallankäytön mallit ovat joutuneet kovaan vastarintaan. Äänestäjät, jotka kokivat tulleensa unohtaneiksi tai väheksytyiksi perinteisten puolueiden taholta, löysivät Trumpin kampanjasta äänen, joka puhui suoraan heidän huolenaiheistaan ja toiveistaan.

New Hampshire ei ole vain esivaali, joka määrittelee voittajan puolueessa, vaan se on myös paikka, jossa nähtiin Yhdysvaltain poliittisen kentän suuria muutoksia vuonna 2016. Tämä viittaa laajempaan kehitykseen, jossa kansalaiset kokevat, että perinteinen puoluepoliittinen rakenne ei enää kykene tarjoamaan heille todellisia vaihtoehtoja. Tämä tilanne ei ole vain Yhdysvaltain poliittisen kentän, vaan myös globaalin politiikan kannalta merkittävä, koska se heijastaa kansallismielisten liikkeiden nousua ja luo pohjaa keskustelulle siitä, miten poliittiset puolueet voivat vastata kasvavaan tyytymättömyyteen ja epäluottamukseen.

Miksi Demokraattien 2020 presidenttikilpailu oli niin laaja?

Vuoden 2020 presidentinvaalikampanja oli yksi historian monivaiheisimmista ja eniten kandidaatteja houkutelleista. Yksi keskeisistä tekijöistä, jotka selittävät tätä, on puolueen jäsenistön tunne siitä, että Yhdysvaltojen poliittinen tilanne vaati uutta ja voimakasta johtajuutta. Donald Trumpin suosio kansan keskuudessa oli heikentynyt, ja monet demokraatit uskoivat, että he pystyisivät voittamaan hänet presidentinvaaleissa. Toisin kuin aikaisempina vuosina, jolloin presidenttiehdokkaaksi nousi vain harvoja ja usein vakiintuneita poliitikkoja, 2020 antoi mahdollisuuden laajalle kentälle uusia, vähemmän tunnettuja hahmoja. Tämä sai aikaan ilmiön, jossa monet demokraatit kokivat olevansa kykeneviä nousemaan presidentiksi ja että heidän kilpailijansa eivät asettaneet voittamattomia esteitä puolueen ehdokkuudelle.

Kun tarkastellaan demokraattien vuoden 2008 presidenttikilpailua, eroja on huomattavasti. Tuolloin talous oli hiipumassa ja sekä Irakin sota että presidentti George W. Bushin suosio olivat laskeneet. Näin ollen demokraattinen kenttä oli vähemmän tungokseen menevä. Vain kuusi vakavasti otettavaa demokraattista ehdokasta päätti osallistua: senaattorit Barack Obama, Hillary Clinton, Joe Biden ja Chris Dodd, guvernööri Bill Richardson ja entinen senaattori John Edwards. Tuolloin moni demokraatti, joka oli aiemmin ollut mukana tai jonka nimen oli mainittu mahdollisena presidenttiehdokkaana, päätti olla osallistumatta huolimatta siitä, että yleinen vaalitilanne oli heille edullinen. Tällaisia henkilöitä olivat muun muassa entinen varapresidentti Al Gore, entinen senaattori John Kerry, ja muut poliitikot, kuten Russ Feingold, Evan Bayh, Mark Warner ja Howard Dean. Heidän päätöksensä olla asettumatta ehdolle oli osittain seurausta kilpailijoiden määrän ja tuen jakautumisesta, mutta myös henkilökohtaisista syistä. Tässä valossa vuoden 2020 tilanne on huomattavasti erilainen: harvat demokraatit ovat jättäneet väliin mahdollisuuden kampanjoida presidentinpaikasta, ja useita eri taustoista ja kokemuksesta tulevia henkilöitä on astunut esiin.

Kolme keskeistä henkilöä vuoden 2020 kentällä liittyvät monella tapaa vuoden 2016 vaaleihin. Ensimmäinen heistä on entinen varapresidentti Joe Biden, joka ei asettunut ehdolle vuoden 2016 vaaleissa, vaikka oli jo ottanut askelia kohti presidenttikampanjaa. Yksi tärkeistä syistä tähän oli se, että Hillary Clinton oli jo vahvasti asettunut puolueen johtohahmoksi. Lisäksi Biden oli silloin toipumassa poikansa Beau Bidenin kuolemasta, joka oli suuri henkilökohtainen menetys. Toinen syy oli presidentti Obama, joka uskoi, että Clinton oli demokraattien paras mahdollisuus voittaa vaalit. Clintonin tappion jälkeen monet demokraatit alkoivat miettiä, olisiko Biden voinut tehdä paremman kampanjan ja voittaa Trumpin. Biden astui mukaan vuoden 2020 kilpailuun varsin vahvoilla kannatuksilla, mutta hän on myös yksi vanhimmista koskaan presidenttiehdokkuuteen pyrkineistä poliitikoista, ollessaan 78-vuotias presidentin virkaanastujaispäivänä.

Toinen "mitä jos" -kandidaatti on senaattori Bernie Sanders, joka yllätti monet vuonna 2016, kun hän haastoi Hillary Clintonin demokraattisten esivaaleissa. Sandersin kampanja oli erityisen mielenkiintoinen, sillä hän ei ollut demokraattinen puolueen jäsen, vaan itsenäinen poliitikko, joka kutsui itseään demokraattiseksi sosialistiksi. Tämä asema antoi hänelle suuren liikkumavaran esittää edistyksellisiä talouspolitiikkahankkeita, kuten yksityinen terveydenhuolto ja ilmainen korkeakoulu, ilman, että hänet nähtiin puolueen päävirran edustajana. Tämä vapautti hänet myös suurista poliittisista paineista. Vaikka Sanders hävisi Clintonille vuonna 2016, hänellä oli suuri kannattajajoukko ja hän nousi tärkeäksi poliittiseksi hahmoksi. Vuonna 2020 Sanders kohtasi kuitenkin kovempaa kilpailua, sillä useat muut ehdokkaat olivat astuneet mukaan kilpailuun hänen vasemmalla puolellaan.

Kolmas "mitä jos" -kandidaatti oli senaattori Elizabeth Warren. Hän oli jo vuonna 2016 saanut paljon kannatusta vasemmistolaisilta aktivisteilta, jotka toivoivat hänen nousevan Clintonin haastajaksi. Warren oli pitkään puhunut taloudellisesta eriarvoisuudesta ja tuloerojen kaventamisesta, ja hänellä oli vahva tuki erityisesti talouskysymyksistä kiinnostuneiden keskuudessa. Hän ei kuitenkaan halunnut asettua ehdolle vuonna 2016, mutta vuoden 2020 kilpailu tarjosi hänelle uuden mahdollisuuden. Warrenin tilanne oli erityinen siinä mielessä, että hänellä oli vahvempia suhteita puolueen johtoon kuin Sandersilla, mutta hänen kannattajansa toivoivat, että hän pystyisi tarjoamaan vahvempaa ja selkeämpää vasemmistolaista vaihtoehtoa.

Monet vuoden 2020 ehdokkaista olivat poliittisesti kokeneita ja olivat olleet esillä presidentinvaaleissa jo aiemmin. Näihin kuului muun muassa senaattorit Cory Booker, Kirsten Gillibrand, Kamala Harris ja Amy Klobuchar, joilla kaikilla oli pitkät poliittiset urat ja vahvat kytkökset omiin puolueisiinsa. Kamala Harris oli erityisesti merkittävä hahmo, sillä hän olisi ollut ensimmäinen afrikkalais-amerikkalainen nainen presidentiksi valittuna. Nämä ehdokkaat edustivat monenlaista poliittista taustaa, mutta heillä oli yksi yhteinen piirre: he olivat kaikki kokeneita ja tulleet tunnetuiksi jo ennen presidenttikamppailua.

On tärkeää huomata, että vuoden 2020 laaja kandidaattikenttä ei ollut sattumaa. Se oli seurausta monista tekijöistä, kuten Trumpin epäsuosioon ja demokraattien tunteeseen siitä, että heillä oli mahdollisuus voittaa. Ehdokkaiden valintaa ei ohjannut vain puolueen sisäinen dynamiikka, vaan myös laajempi kansallinen tilanne, joka vaati muutosta.