Constantine oli syvällä umpikujassa eikä osannut nähdä ulospääsyä. Hän poltti sikaria ja joi viini-terva-sekoitusta, samalla kun voidettiin roikkumajälki kaulastaan ja hankaantuneet kohdat, joissa hihnat olivat pitäneet häntä seinää vasten kolmikulmaisessa huoneessa. Tästä majatalohuoneesta, joka oli muka hänen, hän ei ollut varma, missä se sijaitsi. Kuolleen miehen, joka näytti aivan hänen itsensä kaltaiselta, ulkonäkö ei ollut sinänsä erityinen. Monet miehet saattoivat näyttää hieman samalta. Mutta kenet hänet oli viety esittämään? Joku, jonka kanssa ohjaaja oli keskustellut aiemmin, koska hänet oli kutsuttu kuolemantapauksen vuoksi. Kuka tietäisi tämmöistä? Ehkä Amelia tiesi. Ehkä tämä kaikki oli vain sattumaa.

Se, että huoneessa oli kuollut henkilö, joka mahdollisesti oli sen asukas, oli maailman parhaan salapoliisin mielipide. Tuntui kuitenkin epäilyttävältä olla sekoittuneena toiseen kuolleeseen henkilöön, vaikka edellisenä yönä Marseillessa hän oli itsekin ollut osallisena kuolemantapaukseen. Ja samaan aikaan se juuri filmituotannossa sattunut "onnettomuus" tuntui nyt kummalliselta. Constantine mietti hetkellisesti pakenemista, mutta hän oli varma, että hänellä oli jonkinlainen asema ohjaajan silmissä, ja ohjaaja oli jo saanut poliisiviranomaisen käsiinsä. Hän oli tottunut työskentelemään poliisin kanssa, missä tahansa kaupungissa tai maassa.

Ohjaaja tuntui ajattelevan, että tämä oli pelkkää rutiinia, ja ehkä kuolemat olivat Sandaliotiksella tavallisia. He matkustivat nopeasti vaunuilla ja saapuivat köyhälle alueelle, ainakin Sandaliotiksella. Sisällä poliisi oli tilanteen hallinnassa. Yläkerrassa istui hyvännäköinen mies yksin pöydän ääressä, mutta vastapäätä oli ruokailuvälineet, kuin joku olisi syönyt hänen kanssaan. Mies oli ammuttu tai tapettu jollain karkealla välineellä, joka oli mahdollisesti eräänlainen sulavaa tai jähmettyvää luotia muistuttava ase. Tapaus oli yhä yleisempi uusissa murhissa, joissa ei välttämättä löytynyt ammuksen jäämiä.

Tämä mies oli epäilemättä niin kuin Constantine Quiche, lähes mahdottoman saman näköinen. Constantine tiesi, että kaikki odottivat hänen sanovan jotain, mutta mitä hän olisi voinut sanoa? Paikalla oli heikko, mutta tunnistettava haju, joka leijui kuolleen ruokailupaikassa. Se oli niin heikko, että sitä olisi voinut luulla enemmänkin sumuksi kuin hajuksi. Tämä tunne, että Sandaliotis oli jokin rinnakkaismaailma ja että kuollut mies oli itse asiassa joku, joka muistutti häntä liiaksi, oli lähes sietämätöntä.

Yksi poliiseista tunnisti kuolleen miehen hänen sormenjälkistään: "Olemme tunnistaneet hänet sormenjäljistään. Hänen maineensa on tunnettu, hän on maailman paras salapoliisi." Constantine ei voinut muuta kuin ihmetellä. "Te tunnistitte hänet sormenjäljistään?" Hän kysyi, eikä piilotellut hämmennystään. "Kyllä, herra Chataigneraie", poliisi sanoi. "Te kaksi olette aivan saman näköisiä, mutta ette ole sisaruksia?"

"Ei, emme ole sisaruksia", Constantine vastasi. "Hän on veljenpoikani, vaikka olemme saman ikäisiä. En ole varma, minkä nimen hän on käyttänyt. En edes tiennyt, että hänellä oli ongelmia, saati että ne johtaisivat kuolemaan."

Kuollut mies ei ollut täysin identtinen Constantine kanssa, vaikka hän muistutti häntä huomattavan paljon. Hänen kasvojenmuotonsa oli vain hieman ohuempi, ja Constantine oli varma tästä, mutta kukaan muu ei huomannut mitään eroa. Ohjaaja oli kyllä huomannut tämän ja oli sanonut, että miehen kasvot eivät ottaneet valoa ja varjoa riittävän hyvin, mutta oliko ohjaaja tajunnut asian nyt?

Poliisi ei ollut huomannut mitään erikoista, mutta se, mikä oli erikoista, oli se, että Sandaliotiksella ei ollut tavallisia lukkoja, eikä ovenavaimia ollut koskaan käytetty tavanomaisella tavalla. Tämä oli järkyttävä yksityiskohta, mutta se ei ollut niin tärkeä kuin sormenjäljet, jotka viittasivat siihen, että kuollut oli Constantine Quiche, hänen itsensä näköisensä, mutta ei täysin sama henkilö.

Poliisit pyysivät Constantinea poistumaan hetkeksi. Koko tilanne tuntui olevan äärimmäisen hämmentävä, mutta Constantine oli saanut pienoisen hengähdystauon ja hän oli aivan valmis poistumaan. Ja kuten poliisi sanoi: "Kaksi tuntia olisi parempi."

Se oli häivähdys, hienoinen haju tai sumu, aivan kuin laventelin tai lilaan vivahtava utu, joka leijui siinä, missä kadonnut ruokailija oli istunut. Kuka aina liikkui lilassa sumussa? Constantine mietti tätä ja ajatteli, että ehkä juuri tästä sumusta oli kysymys.

Onko olemassa yksi yksilö, joka määrittää koko ajan ja tapahtumisen suunnan?

Se piirros, jossa enkelimäisen viattomalta vaikuttava lapsi osoittautuu helvetillisen hirviön lonkeron pääksi, on enemmän kuin pelkkä taiteellinen temppu. Se on matemaattis-kosmologinen vertauskuva: jokaisessa näennäisessä viattomuudessa piilee toisenlainen merkitys, aivan kuten jokaisessa yhtälössä piilee sen varjopuoli. Matthew Woodbine Seniorin optinen harha toimii kehyskertomuksena niille ajatuksille, jotka Henry Devonian ja hänen aikalaisensa yrittivät tuoda esiin. Matematiikan ja kosmologian uusin kehitys ei ole vain abstraktia laskentaa, vaan myös näkemystä todellisuuden syvemmästä kudoksesta – kudoksesta, jossa hyvä ja paha, viattomuus ja kauhu, kietoutuvat toisiinsa.

Devonianin ja hänen kollegoidensa mukaan matematiikka on saavuttanut pisteen, jossa se ei enää ainoastaan kuvaa tapahtumia, vaan myös määrittää niiden mahdollisuuksia. Heidän “Yleis- ja Erityiskonsensusajan Yhtälönsä” eivät ole vain teknisiä muotoiluja, vaan ne näyttävät osoittavan, että jokainen aikakausi on riippuvainen yhdestä ainoasta yksilöstä. Tämän yksilön ympärille rakentuu konsensus, jonka varaan koko “aika” ja sen tapahtumat muodostuvat. Ilman tätä yhtä ihmistä ei olisi tapahtumia; olisi olemassa toinen aika, toinen todellisuus, tai ei mitään. Tällä tavalla yksilö ei ole vain osa ajan virtaa, vaan sen keskipiste, välttämätön ehto.

Tämä ajatus on radikaali ja vaarallinen. Jos yhden yksilön poistaminen voi romahduttaa koko ajanrakenteen, tarkoittaa se myös, että ajan kulku ja tapahtumien järjestys eivät ole peruuttamattomia. Devonian vihjaa, että historian eri aikakausilta on jälkiä tällaisista “kadonneista ajoista” – aikakausista, jotka mitätöityivät, kun niiden keskeinen yksilö poistui yhtälöstä. Näin ollen aika ei ole lineaarinen eikä väistämätön, vaan eräänlainen monikerroksinen funktio, joka voidaan purkaa ja rakentaa uudelleen.

Samaan aikaan tämän uuden matematiikan ymmärtämisen vaikeus korostuu. Devonian kirjoittaa yhtälöitä, jotka vievät kymmeniä sivuja ja sisältävät tuhansia yksiköitä, ja silti hänen mukaansa edes valitut, matematiikan kosmologisen eliitin kaksisataa jäsentä eivät vielä kykene täysin ymmärtämään niiden sisältöä. Koko ihmiskunnan on ehkä käytettävä kolme neljäsosaa vuosisataa, ennen kuin näiden yhtälöiden seuraukset ovat selviä. Mutta juuri se on ongelma: seuraukset ehtivät tuhota meidät ennen kuin ymmärrämme niitä.

Tässä piilee sekä tragedia että lupaus. Jos Devonianin tulkinta on oikea, nykyinen vuosisata on Parousian, Lopullisten Asioiden, aikakausi – mutta ei loppu, vaan jatkuva alku. Tämä tarkoittaisi, että olemme käännekohdassa, jossa uuden ajan yhtälö on vasta syntymässä. Mutta jos olemme erehtyneet ja kyseessä on väärä Parousia, kohtaamme helvetillisen käänteisen tulemisen, toisen tulemisen, joka kuuluu Pahuuden Voimille. Tällöin se sama matematiikka, joka on antanut meille keinon ymmärtää todellisuutta, voi myös avata oven sen tuhoon.

On tärkeää ymmärtää, että tämä ei ole pelkkää metaforaa. Devonianin mukaan matematiikka ja puhe ovat saman jatkumon eri muotoja. Ihminen määritellään olennoksi, jolla on älykäs puhe, ja kirjoitus on tämän lahjan kehitysmuoto. Nyt olemme uuden lahjan kynnyksellä: symbolisten järjestelmien, jotka eivät enää pelkästään ilmaise todellisuutta vaan muuttavat sen rakennetta. Tämä on yhtä paljon biologinen kuin älyllinen muutos, sillä vain harvat voivat omaksua sen heti.

Tässä tilanteessa lukijan on tärkeää pohtia, mitä tarkoittaa olla “keskushenkilö” ajassa. Onko kyse kohtalosta, valinnasta vai väistämättömyydestä? Jos yksi yksilö voi romahduttaa ajan yhtälön, mitä tämä sanoo vapaasta tahdosta, vastuusta ja kollektiivisesta toiminnasta? Ja ennen kaikkea: mitä tapahtuu, jos tämä uusi matematiikka ei olekaan meidän hallittavissamme, vaan me olemme sen hallittavissa?

Mikä on uusi maailma, joka syntyi tyhjästä ja sen mahdollinen merkitys?

Quiche katsoi ympärilleen ja yritti ymmärtää tilannetta, jossa hän oli. Maailma, jonka hän oli löytänyt, oli täysin uusi, mutta silti tutun oloinen. Se oli kuin maailma, joka oli syntynyt eilen ja oli jo täynnä elämää: teitä, kaupunkeja, ihmisiä. Ainoa ero oli, että tämä paikka ei ollut ollut olemassa aiemmin. Se oli ilmestynyt tyhjästä, ja sen alkuperä oli yhtä epäselvä kuin sen tulevaisuus.

“Onko tämä aseistettu?” kysyi Grishwell, joka oli yhteydessä Quicheen puhelimitse. Constantine, joka oli itsekin hämmennyksissään, vastasi, että tämä paikka ei ollut täysin vaaraton, mutta se oli silti hyvin poikkeuksellinen. “Täällä on vain yksi aseistettu henkilö, paikallinen poliisi,” Quiche selitti. “Hän näyttää iloiselta, mutta en haluaisi olla tekemisissä hänen kanssaan.” Tämä ei ollut kuitenkaan pelkkä tavallinen maa, vaan maa, jonka olemassaolo herätti syviä kysymyksiä ja huolia.

Tässä maailmassa oli jotain, joka ei sopinut yhteen tunnetun todellisuuden kanssa. Sen olemassaolo, joka oli aluksi vain epäilyttävä ilmiö, alkoi näyttää enemmän ja enemmän kuin pelottava kokeilu, jonka tarkoitus oli ehkä jotain vielä kamalampaa. Maailman suurin kysymys oli, oliko se todella se, mitä kaikki arvelivat sen olevan – pommi, joka oli asetettu ilmassa ja oli juuri nyt keskellä merta. Aika ei ollut enää ystävä, eikä mikään tuntunut olevan ennallaan.

Quiche ja Grishwell joutuivat kohtaamaan tilanteen, jossa pelko ja epäilys olivat yhtä todellisia kuin itse maailma. He keskustelivat mahdollisista skenaarioista – onko kyseessä todella aikapommi, joka odottaa hetkeään räjähtääkseen? Entä jos tämä uusi maa oli vain verho, joka peitti jotain paljon vaarallisempaa? Koska maailma oli niin äärimmäisen epätavallinen, kukaan ei voinut olla varma siitä, mitä oli todella tekeillä.

Quichen kokemus oli kuin sekoitus tutun ja tuntemattoman maailmaa. Hän käveli kaupungin kaduilla, jotka näyttivät elävältä ja täynnä toimintaa. Rakennukset olivat korkeita ja massiivisia, ja ne näyttivät juuri valmistuneilta. Mutta ympärillä leijui epävarmuus – tämä paikka oli aivan liian uusi, jotta sitä voisi ymmärtää täysin. Koko maailman historiasta ja kulttuurista oli vain rippeet, mutta nekin antoivat käsityksen siitä, että tämä uusi maailma oli omassa luokassaan.

Kaikki oli tässä maailmassa kiinteää, mutta jollain tavalla myös epävakaata. Aika kulki omalla tavallaan, ja sen kiinnittäminen tuntui olevan mahdotonta. Puhuttiin kelloista ja aikarajoista, mutta entä jos nämäkin olivat vain illuusioita? Entä jos maailmassa, jonka Quiche oli löytänyt, ei ollutkaan sellaista aikakäsitystä, jota me tunnemme? “Onko aika täällä oikeasti samaa kuin muualla?” hän pohti itsekseen.

Koko tilanne oli mahdoton selittää tavanomaisilla järjen ehdoilla. Tämä uusi maailma ei toiminut kuten mikään tunnettu ympäristö. Siellä oli järjestystä, mutta ei sellaista, johon olisimme tottuneet. Sääntöjä ja lakeja oli, mutta ne olivat hämärästi määriteltyjä ja toisaalta täysin yllättäviä. Koska tämä maailma oli niin alkeellisesti rakenteeltaan, ihmiset tuntuivat elävän hetkessä, ilman syvempää pohdintaa sen hetkisen tilan ja tulevaisuuden suhteen. He menivät naimisiin ja erosivat hetkessä, ikään kuin mikään ei olisi tärkeää. Tämä oli maailmaa, jossa muutos oli jatkuvaa ja jossa todellisuus oli muokattavissa.

Quichen tutkimus ei ollut vain seikkailu tuntemattomaan maahan. Se oli matka ymmärtämään, mitä oikeastaan tarkoittaa elää maailmassa, jossa perinteiset säännöt eivät enää päde. Tämä oli paikka, jossa kukaan ei voinut olla varma omasta asemastaan tai siitä, mitä voisi tapahtua seuraavaksi. Kaikki oli tilapäistä ja ainutlaatuista – maailma, jossa ei ollut kaavoja, joihin voisi nojautua.

Tässä maailmassa oli toki omat arvojensa ja logiikkansa, mutta niitä ei voinut täydellisesti ymmärtää ulkopuolelta. Jopa Quiche, maailman parhaan etsivän, oli vaikea nähdä koko kuvan selkeästi. Hän ei voinut vain nojata siihen, mitä oli aiemmin oppinut tai kokenut. Tämä maailma oli täynnä epävarmuutta ja mahdollisuuksia, mutta myös vaaroja, jotka piiloutuivat sen pinnan alle.

Onko tämä maailma todella niin vaarallinen kuin se vaikuttaa, vai onko se vain harhakuva? Mikä rooli sillä on laajemmassa, globaalissa kontekstissa, jossa valtaa pitävät voimat pystyvät manipuloimaan ja piilottamaan jopa kokonaisia valtioita? Ja jos tämä todella on aikapommi, mitä pitäisi tehdä, jotta maailma ei tuhoutuisikaan ennen kuin sen salaisuudet paljastuvat?

Tärkeää on ymmärtää, että tämä ei ole vain kertomus yhdestä maailmasta. Se on myös pohdinta siitä, mitä tapahtuu, kun perinteiset ja vakautta tuovat rakenteet hajoavat ja uusi, epävakaa järjestelmä astuu tilalle. Maailma, joka syntyy tyhjästä, voi näyttää uskomattomalta ja houkuttelevalta, mutta sen taustalla voi olla piilossa oleva uhka, joka on yhtä voimakas ja arvaamaton kuin sen pinnan alla kytevä vaara.

Miksi maailma näyttää kaksinkertaiselta ja mitä tämä merkitsee ihmiselle?

Ajanjakso, jonka kronologiat ja muistot meille esittävät, on hämmentävä ja ristiriitainen. Vuosien nimet ja tapahtumat – kuten Marsin ja Pluton laskeutumiset, Yhdysvaltojen velattomuuden hetki ja sen palautuminen, ja presidentit, jotka eivät koskaan olleet presidenttejä – muodostavat aikajanan, joka ei seuraa tunnettua historian kulkua. Tämä aikajana on kuin hauras kartta maasta, jota ei ole olemassa, ja silti se on merkitty täyteen todellisten muistojen jälkiä. Se on kuva maailmasta, jossa aikakaudet tyhjenevät ja vuosikymmenet vuokrataan pois, missä historia on yhtä aikaa läsnä ja olematon.

Tämä ilmiö, jota voidaan kutsua epäselvyyksien tai “ambiguitettien” nousuksi, on läpäissyt monia tieteenaloja. Se ei ole pelkästään kronologioissa vaan myös optiikassa, fonologiassa, metronomiikassa ja sähkömagneettisissa järjestelmissä. Jokaisen ilmiön ympärille on ilmestynyt ylimääräiset ääriviivat, ikään kuin todellisuus olisi saanut varjokappaleen, joka toistaa jokaisen vastauksen kahdesti. Kysymykseen on kaksi vastausta, ja molemmat näyttävät yhtä päteviltä ja todenmukaisilta. Se on kuin näkisi kaiken kahdennetun, mutta vaikenee siitä, koska se tuntuu väärältä – tai liian vaaralliselta mainita ääneen.

Monet kokevat tämän kaksinaisuuden intiimisti: he heräävät öisin kädet ja ajatukset “punaisina”, ikään kuin osallistuneina verisiin tekoihin, joita he eivät muista. Punainen viiva seuraa toista ääriviivaa maailman ympärillä – toinen todellisuus, toinen muisti, toinen selitys. Tästä syntyy tunne, että jokin meissä ja ympärillämme on jakautunut: joko elämme lempeässä maailmassa, joka vain vaikuttaa uhkaavalta, tai olemme niin syvästi kompromettoituneita, ettemme uskalla katsoa omaa peilikuvaamme.

Näihin kokemuksiin syntyy myös kulttuurisia vastauksia. On olemassa ryhmiä ja “kultteja”, jotka pyrkivät antamaan järjen tai antijärjen näille tuntemuksille ja muistoille. Yksi tällainen ryhmä, joka nimittää itseään Maailmanrauhanliigaksi, uskoo, että ensimmäinen vaihe maailmanlopun sodasta – Armageddon I – on jo tapahtunut, ei muinaisina aikoina vaan aivan äskettäin. He katsovat ulos ikkunoista, jotka näyttävät toisen maailman, sen raunioineen ja kauhuineen. Heidän mielestään elämme jo tuon sodan jälkeisessä desolaatiossa, vaikka “tavallinen” katse ei näe mitään sellaista.

Silti nämä ihmiset eivät ole mielenvikaisia eivätkä kyynisiä humoristeja. He ovat koulutettuja, älykkäitä, yhteiskunnallisesti arvostettuja ja syvästi huolissaan maailman tilasta. Heidän kokouksissaan toistuvat motot “Sodan ei enää koskaan” ja “Jumala varjelkoon meitä loppupikarilta”. Heidän vakaumuksensa muistuttaa oopperan librettoa, mutta se ei ole heille fantasiaa vaan todellisuutta. Tämä tekee ilmiöstä vielä hämmentävämmän: miten järkevät ihmiset voivat vilpittömästi uskoa näin toisenlaiseen historiaan?

On tärkeää ymmärtää, että tällaiset kertomukset eivät ole vain marginaalisia myyttejä tai häiriintyneiden kuvitelmia. Ne paljastavat jotain olennaista tavastamme hahmottaa todellisuus: muistojen, aikajanojen ja moraalisten kokemusten kerroksellisuuden. Kaksinkertaiset ääriviivat ja kaksinkertaiset vastaukset viittaavat siihen, että todellisuutemme ei ole yksi, vaan mahdollisesti rinnakkaisia kerrostumia, joissa elämme yhtä aikaa. Tämän havaitseminen voi olla pelottavaa, mutta se on myös välttämätöntä, jos haluamme ymmärtää, miksi ihmiset kokevat niin voimakasta tarvetta selittää maailmaa uudelleen – ja miksi he joskus katsovat ulos eri ikkunoista kuin me itse.

Miten "Kulttuurimarxismi" ja "Katedraali" Muokkaavat Alt-Rightin Maailmankuvaa?
Miten Trumpin autoritaarinen politiikka ja rasistinen diskurssi muokkasivat Yhdysvaltojen yhteiskuntaa?
Miksi mikroarray-menetelmät ovat tärkeitä ja mitkä ovat niiden rajoitteet geeniekspression tutkimuksessa?