Kriittinen teoria on pitkään pyrkinyt ymmärtämään ja selittämään fasismia. Theodor Adornon ja Max Horkheimerin teos Valistuksen dialektiikka (1947), Hannah Arendtin Totalitarismin alkuperät (1951) ja Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Anti-Oidipus (1972) edustavat esimerkkejä tästä pyrkimyksestä. Kriittinen teoria onkin varoittanut fasismista ja sen mahdollisesta paluusta. Tämän päivän Alt-Right-liikkeen nousu on eräs merkki tämän paluun mahdollisuudesta. Kriittisen teorian tutkijoiden on kuitenkin otettava huomioon, että liike on valmistautunut kiertämään kaikki heille esitetyt kritiikit. Tämän kiertämisen taustalla vaikuttavat kaksi keskeistä käsitettä: "kulttuurimarxismi" ja "katedraali".

Nämä käsitteet ovat peräisin Alt-Rightin intellektuaalisista esikuvista, joita George Hawley kutsui Making Sense of the Alt-Right -kirjassaan vuonna 2017 paleokonservatismiksi ja neoreaktionismiksi. Paleokonservatiiviset ajattelijat, kuten William Lind ja Free Congress Foundation, kehittivät "Frankfurtin koulun salaliittoteorian", joka pyrkii esittämään liberaalin tai progressiivisen politiikan – kuten poliittisen korrektiuden, monikulttuurisuuden ja positiivisen erityiskohtelun – vieraina amerikkalaiselle elämäntavalle. Toisaalta "katedraali" on neoreaktionäärisen bloggaajan Mencius Moldburgin keksimä käsite, jolla hän viittaa laajaan institutionaaliseen kompleksiin, johon kuuluvat media, viihdeteollisuus ja yliopistot. Tämä kompleksi tuottaa ja säätelee yleistä mielipidettä varmistaakseen "progressiivisen" status quon säilymisen.

Vaikka molemmat käsitteet muovaavat Alt-Rightin maailmankuvaa, paleokonservatiivit ja neoreaktionistit edustavat ideologisesti ristiriitaisia suuntauksia. Paleokonservatiivit sijaitsevat usein arvostetuissa ajatushautomoissa ja yliopistoissa, kun taas neoreaktionismi on hämärä, valikoiva verkosto, joka koostuu usein anonyymeistä bloggaajista. Neoreaktionistiset ajattelijat puolestaan väittävät, että paleokonservatiivit ovat piiloprogressiivisia. Paleokonservatiivit ihailevat Amerikan isäntäperinteitä ja haaveilevat paluusta puhtaampaan amerikkalaiseen demokratiaan, kun taas neoreaktionistit uskovat, että Amerikan tulisi muuttua uusfeudalistiseksi yhtiöksi, jota hallitsevat osakkeenomistajat ja toimitusjohtajat.

Näiden ideologisten erojen vuoksi on olemassa kaksi hyvin erilaista selitystä kriittisen teorian olemassaololle ja käytännölle. "Frankfurtin koulun salaliittoteoria" on kehittynyt hitaasti kolmen viime vuosikymmenen aikana. Michael Minnicino esitti sen ensimmäisen kerran vuonna 1992 artikkelissaan The New Dark Age: Frankfurt School and Political Correctness (Fidelio). Minnicino väittää, että myöhäiskymmenen Yhdysvallat edustaa nykyistä pimeää aikakautta, koska poliitikot ja kansalaiset ovat hylänneet renessanssin ja juutalais-kristilliset arvot, jotka aikaisemmin ohjasivat tasavaltaa. Hänen mukaansa tämä "rumuuden tyrannia" alistaa tavalliset amerikkalaiset psykologiseen voimattomuuteen.

Minnicino selittää, että Frankfurtin koulu aikoi tuhota juutalais-kristillisen sivilisaation kahdella tavalla. Theodor Adorno ja Walter Benjamin kritisoivat kulttuuria ja edistivät esteettistä vieraantumista, kun taas Erich Fromm ja Herbert Marcuse tuomitsivat perinteisen perheen ja juhlivat "polyamorfoottista perversiota". Tämä kulttuurin ja älyllisen vieraantumisen projekti oli hänen mukaansa juuri se, mikä loi sen "rumuuden tyrannian". Minnicino väittää, että Adorno ja Benjamin halusivat käyttää taidetta ja kulttuuria kristinuskon keskeisyyden siirtämiseksi lännen sivilisaatiossa ja sen sijaan edistää sosialismiin suuntautuvan halun syntyä.

On kuitenkin tärkeää huomata, että tämä käsitys on vääristynyt ja perustuu syvään väärinymmärrykseen Frankfurtin koulun ajattelusta. Adornon ja Benjaminin työt eivät ollut tarkoitettu hajottamaan juutalais-kristillistä maailmankuvaa, vaan pikemminkin kysymään, kuinka kulttuuri ja yhteiskunta voivat muovata ihmisten tietoisuutta ja toimia yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Neoreaktionistinen näkemys "katedraalista" taas pohjautuu siihen ajatukseen, että instituutiot, kuten yliopistot ja media, luovat ja ylläpitävät "progressiivista" yhteiskuntajärjestystä. Näiden instituutioiden rooli on tuottaa ja valvoa yleistä mielipidettä, jotta se pysyisi "edistyksellisen" järjestyksen mukaisena. Tämä ajattelutapa ei perustu pelkästään poliittisten ideologioiden vastustamiseen, vaan myös siihen, kuinka kulttuurinen ja älyllinen hegemonia muokkaa sitä, miten yhteiskunnassa nähdään oikea ja väärä.

Molemmat käsitteet, kulttuurimarxismi ja katedraali, ovat esimerkkejä siitä, kuinka Alt-Right liittää kriittisen teorian ja sen tutkijat osaksi laajempaa "salaliittoteoriaa". Kriittinen teoria nähdään siis välineenä kulttuurisen ja poliittisen hegemonian ylläpitämiseen, joka on vastoin perinteisiä arvoja ja yhteiskunnallista rakennetta. Kuitenkin on tärkeää muistaa, että kriittinen teoria ei ole yksittäisten ajattelijoiden tai koulujen tuote, vaan monimutkainen ajattelun kenttä, jossa tarkastellaan syviä yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten valtaa, syrjintää ja yhteiskunnallista muutosta.

Tässä mielessä on keskeistä ymmärtää, että vaikka "kulttuurimarxismi" ja "katedraali" voivat esittää itsensä vastauksina kriittiselle teorialle, niiden pohjalle rakentuvat ideologiat eivät ole ainoita mahdollisia tulkintoja. Kriittinen teoria tarjoaa työkalut yhteiskunnan ongelmien syvällisempään ymmärtämiseen ja analysointiin, eikä sen tarkoituksena ole pelkästään kyseenalaistaa olemassa olevaa järjestystä, vaan myös etsiä tapoja luoda oikeudenmukaisempia ja inhimillisempiä yhteiskuntia.

Voiko amerikkalainen demokratia olla pelkkää kaupankäyntiä?

Amerikkalaisen demokratian tilaa ja sen syvällisiä jännitteitä on yhä vaikeampi ymmärtää ilman, että tunnistaa sen ironisen luonteen. Tämä demokratia, joka on pitkään ollut kansainvälisen vapauden ja tasa-arvon symboli, on kokenut eräänlaisen paradoksin: sen arvojen ja käytäntöjen välillä on tullut yhä suurempi kuilu, joka vaarantaa koko järjestelmän toimivuuden.

Yksi suurimmista ja eniten huomiota herättäneistä ironian hetkeistä oli vuonna 2016, kun Hillary Clinton leimasi puolet Donald Trumpin kannattajista "sylttykaupaksi", jolla viitattiin ihmisiin, joiden mielipiteet ja asenteet olivat hänen mukaansa myrkyllisiä ja polarisoivia. Tämä kommentti, vaikka se oli myöhemmin peruutettu ja pahoiteltu, herätti valtavaa keskustelua, sillä se paljasti sen, kuinka polarisoitunut ja erimielinen amerikkalainen yhteiskunta oli. Se oli kuin näkymätön muuri, joka erotti ihmiset toisiinsa nähden täysin eri leireihin – yksi puoli kieltäytyi hyväksymästä perinteisiä arvoja, kun taas toinen puolusti niitä, ei pelkästään ajatuksena vaan usein myös henkisesti ja käytännössä.

Tällainen jako ei kuitenkaan ole uusi. Amerikkalaisessa historiassa on ollut jatkuva jännite, joka on ilmennyt erityisesti etnisissä ja yhteiskunnallisissa hierarkioissa. Rasismin ja valkoisen etuoikeuden käsitteet, jotka ovat olleet keskeisiä osia Amerikan poliittisessa ja sosiaalisessa rakenteessa, ovat luoneet syviä vikoja, joita on ollut vaikea parantaa. Yhdysvaltojen historia, erityisesti etelän osavaltioissa, on täynnä vastakohtia ja ristiriitaisuuksia, jotka ilmenevät niin kulttuurisissa ilmiöissä kuin poliittisissa päätöksissä.

Amerikan valkoisen väestön osalta, erityisesti eteläisissä osavaltioissa, "kadotetun syyn" ja "verisen kasteen" käsitteet ovat yhä läsnä yhteiskunnallisessa diskurssissa. Erityisesti tietyt alueet ja ryhmät ovat kokeneet, että heiltä on viety jotain oleellista – kansallinen identiteetti ja asema, jotka ovat juurtuneet syvälle rotu- ja yhteiskuntahistoriaan. Näiden jännitteiden taustalla on usein tunne siitä, että vauraus ja valta on siirtynyt muille ryhmille, mikä ruokkii turhautumista ja polarisaatiota.

Tässä valossa on ymmärrettävää, miksi monet Trumpin kannattajat kokevat oman aseman heikentyneen ja puolustavat niitä arvoja, joita he näkevät omaksi kansalliseksi perinteekseen. Tämä ajattelutapa liittyy monesti käsityksiin siitä, että muut ryhmät, erityisesti maahanmuuttajat ja vähemmistöt, uhkaavat heidän kulttuuristaan ja elämäntavoistaan. Samalla nämä pelot vahvistavat rodullisia ja kansallisia jakolinjoja, jotka ilmenivät paitsi poliittisessa keskustelussa myös monissa väkivaltaisissa ilmiöissä.

Tällaiset jännitteet ovat ilmenneet myös yhteiskunnan laajemmissa liikkeissä. Esimerkiksi Alt-Right-liike, joka nousi esiin erityisesti Trumpin kampanjan aikana, otti käyttöön retoriikan, joka liitti yhteen kansallismielisen ajattelun ja rotuideologian. Tämä liike on saanut tukea niiltä, jotka kokevat, että heidän "amerikkalaisuutensa" on uhattuna, ja se on hyödyntänyt entistä voimakkaammin tunteita, kuten pelkoa ja vihaa, luodakseen syvempiä jakolinjoja yhteiskuntaan.

Amerikkalaisen demokratian ironiassa on siis jotain hyvin syvää ja häiritsevää. Valtava osa kansasta kokee itsensä olevan syrjäytetty ja näkymättömäksi tullut osa kansakuntaa, ja tämä kokemus johtaa polarisaatioon, joka muovaa yhteiskuntaa yhä enemmän. Koko järjestelmä, joka oli alun perin tarkoitettu edistämään vapautta ja tasa-arvoa, onkin lopulta antanut tilaa voimasuhteille, joissa tietyt ryhmät kokevat itseään vähemmistön asemassa. Tämä ei kuitenkaan ole vain poliittinen ongelma – se on syvällinen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen kriisi, joka vaatii laajempaa pohdintaa.

Tämä kuvaus on tarpeen, koska se paljastaa amerikkalaisen demokratian syvimmät kipupisteet. Se ei ole pelkästään kysymys siitä, mikä on oikea poliittinen suunta, vaan myös siitä, mitä todella tarkoittaa olla "amerikkalainen". Jos yhteiskunnassa ei löydetä tilaa laajemmalle ja inklusiivisemmalle keskustelulle, joka tunnustaa kaikille ryhmille heidän oikeutensa ja tarpeensa, jatkamme elämistä tässä jännitteisessä ja polarisoituneessa tilassa. On tärkeää ymmärtää, että demokratia ei ole pelkkä hallintomalli, vaan se on jatkuva prosessi, joka vaatii kaikkien kansalaisten osallistumista ja tasa-arvoa. Jos tämä osallistuminen jää vaille arvoaan, demokratia saattaa ajautua epäonnistumiseen ja jopa tuhoon.

Miten kuvat ja media muokkaavat todellisuutta ja politiikkaa?

Kuvien rooli ja niiden vaikutus poliittisiin prosesseihin on tänä päivänä käsittämättömän keskeinen. Tämä ei ole vain tekniikan, kuten valokuvan tai television, tuote, vaan osa laajempaa ilmiötä, jossa mediat ja kuvat eivät vain heijasta todellisuutta, vaan ne ovat keskeisessä roolissa sen luomisessa ja muokkaamisessa. Flusserin ajattelussa tämä prosessi on erityisen tärkeä, sillä hän korostaa, kuinka tekniset kuvat, jotka syntyvät esimerkiksi kameroiden ja tietokoneiden avulla, eroavat perinteisistä kuvista radikaalisti. Tekninen kuva ei ole yksinkertaisesti ihmisten luoma, vaan se on luotu laitteiden toimesta, jotka koodaavat ja muokkaavat reaaliaikaista elämää ja sen fragmentteja. Nämä kuvat eivät ole vain visuaalisia tulkintoja maailmasta, vaan ne pystyvät luomaan uusia todellisuuksia, jotka voivat irtautua alkuperäisestä kontekstistaan.

Flusserin mukaan nämä laitteet, jotka hän kutsuu "mustiksi laatikoiksi", eivät vain tallenna maailmaa, vaan ne tekevät siitä uudenlaista. Musta laatikko, olipa kyseessä kamera, televisio tai tietokone, ei ole neutraali väline, vaan se on koodattu muuttamaan elämänsä tapahtumia ja hetkiä kuvaksi, joka voi olla täysin kontekstistaan irrotettu. Tämä prosessi on saanut hänet pohtimaan, mitä tapahtuu, kun kuvat eivät enää viittaa teksteihin tai todellisuuteen, vaan ne viittaavat vain toisiin kuviin. Tässä itseviittaisten merkkien maailmassa historia ja nykyhetki sekoittuvat, ja mikä oli aikaisemmin lineaarinen ja järkevä kehitys, muuttuu yhä nopeammaksi ja yhä irrationaalisemmaksi.

Kun kuvat ja mediat alkavat itsessään luoda todellisuuden, niiden voima kasvaa. Flusserin ajattelussa nämä kuvat eivät vain dokumentoi maailmaa, vaan ne saavat meidät eläytymään maailmaan ja sen tapahtumiin täysin uudella tavalla. Ne luovat illuusion jatkuvasta liikkeestä ja muutoksesta, mutta todellisuudessa tämä muutos on monesti pinnallinen ja loppujen lopuksi epätodellinen. Tällöin on tärkeää ymmärtää, että tämä prosessi ei ole vain kulttuurinen tai teknologinen, vaan se liittyy syvällisesti myös politiikkaan. Politiikka ei enää ole vain päätöksentekoa ja yhteiskunnallisia valintoja, vaan se on kietoutunut täydellisesti median luomiin todellisuuksiin.

Flusser varoittaa, että teknologian luomat kuvat voivat helposti johtaa maailmaan, jossa historia ei enää kehity tai etene, vaan se pyörii paikallaan ja toistaa itseään. Tämä on erityisesti nähtävissä nykyisessä poliittisessa ilmastossa, jossa media ja kuvat jatkuvasti manipuloivat yleisön käsityksiä ja luovat uutta "todellisuutta". Historia ei ole enää kehityksen kulussa, vaan se on jäänyt jumiin teknologian ja median luomiin kehityssuuntiin. Tällöin myös poliittiset järjestelmät muuttuvat itse asiassa merkityksettömiksi, koska ne jäävät kiinni tähän itseään toistavaan prosessiin.

Kun media alkaa tuottaa jatkuvasti uusiin todellisuuksiin kytkeytyviä kuvia ja kertomuksia, se alkaa luoda yhteiskunnallisia ja poliittisia jännitteitä, jotka voivat olla vaarallisia. Tämä ei ole vain tiedon ja ideologioiden levittämistä, vaan myös kollektiivisten muistojen ja kokemusten manipulaatiota. Historia ei enää ole elävä ja kehittyvä prosessi, vaan se on "simuloitu" tai "hyperrealityn" luomaa fiktiota. Politiikka, joka toistaa itseään ja kietoutuu yhä enemmän mediakuvien ympäri, ei enää kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ristiriitoja.

Tämä ilmiö on nähtävissä erityisesti alt-right-liikkeessä, joka ei ole vain ideologinen liike, vaan massiivinen reaktiivinen voima, joka käyttää hyväkseen juuri tätä kuviteltua historiallista narratiivia. Se ei ole vain "uusi" liike, vaan se on median ja historian vääristämä ja uudelleen muokattu tulkinta. Se ei ole vaarallinen vain ideologiansa vuoksi, vaan sen kyvyn vuoksi käyttää ja manipuloida historiaa ja kulttuuria, luoden uusia ja usein haitallisia identiteettejä ja poliittisia suuntauksia. Alt-right ei ole vain yhteiskunnallinen ilmiö, vaan se on osa suurempaa prosessia, jossa historia ja politiikka menettävät merkityksensä.

Nykyisessä tilanteessa on tärkeää, että me emme jää vain odottamaan poliittisten järjestelmien muutoksia. On tärkeää, että alamme tarkastella yhteiskunnallisia jännitteitä ja poliittisia ristiriitoja uusin silmin, ilman että jäämme kiinni vanhoihin käsityksiin. Meidän täytyy kyetä poistumaan tästä itseään toistavasta poliittisesta ja mediatodellisuudesta ja luoda tilaa todelliselle vuoropuhelulle. Vain siten voimme päästä eroon jatkuvasta poliittisesta ristiriidasta, joka ei vie meitä eteenpäin.

Kriittinen teoria tarvitsee vuoropuhelua ja dialektisia suhteita, jotta se voisi todellisesti muuttaa yhteiskuntaa. Ei riitä, että vastustamme alt-rightia tai muita ääriliikkeitä, vaan meidän täytyy kyetä rakentamaan uusia ajattelutapoja ja uusia yhteyksiä toisiimme, jotka mahdollistavat todellisia muutoksia. Tätä ei voi saavuttaa pelkästään poliittisilla järjestelmillä, vaan se vaatii syvällistä pohdintaa siitä, miten voimme rakentaa yhteisöjä ja poliittisia rakenteita, jotka eivät toista itseään.

Miten Trumpin aikakauden narratiivit muovaavat poliittista todellisuutta?

Foucault'n historiografia ja genealogia avaavat meille mielenkiintoisia näkökulmia nykyisen poliittisen tilanteen ymmärtämiseen, erityisesti Yhdysvalloissa, jossa Trumpin aikakausi on luonut uusia haasteita perinteiselle historiankirjoitukselle ja valtasuhteiden käsitteelle. Foucault'n ajattelun pohjalta voidaan tarkastella, kuinka poliittinen narratiivisuus ei ole vain ajattelun ja keskustelun väline, vaan itse asiassa myös voimakkaasti vaikuttava voima, joka määrittää, mitä pidämme totuutena ja miten maailmaa ymmärrämme.

Foucault'n ajatukset "Las Meninas" -maalauksesta tarjoavat oivallisen lähtökohdan tälle keskustelulle. Maalaus, joka kuvaa kuningas Filip IV:n hovin jäsentä Madridin palatsissa, on täynnä visuaalisia ja symbolisia ristiriitoja. Foucault hyödyntää tätä teosta tarkastellakseen, miten tiedon ja todellisuuden käsitykset ovat aina suhteellisia ja että ne rakentuvat historiallisten ja kulttuuristen voimasuhteiden varaan. Maalaus ei ainoastaan kuvasta todellisuutta, vaan luo sen – ja samalla se paljastaa, kuinka jokainen havainto ja kokemus ovat valikoituneita ja koodattuja tietynlaisten uskomusten ja käytäntöjen kautta.

Foucault'n ajattelussa tiedon ja historian konstruktio ei ole neutraali prosessi, vaan siihen liittyy aina voimasuhteita, jotka määräävät, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Historian kulku ei ole suora viiva, vaan se on täynnä murroksia, joissa menneisyyttä ei vain tulkita, vaan se myös rakennetaan aktiivisesti. Trumpin aikakausi on esimerkki tästä: se ei ole vain aikakausi, jossa uudet tapahtumat seuraavat toisiaan, vaan aikakausi, jossa todellisuus ja totuus näyttävät olevan jatkuvassa käsittelyn ja rakentamisen tilassa.

Foucault'n genealogiassa tärkeää on ymmärtää, että historia ei ole pelkästään menneisyyden kronologiaa, vaan se on aina kytköksissä nykyhetken valtasuhteisiin. Trumpin politiikassa on ollut keskeistä juuri tämä narratiivinen käänne: hän ei ainoastaan esittänyt itsensä poliittisena johtajana, vaan myös manipuloi kollektiivista muistikuvamme ja ymmärryksemme siitä, mitä yhteiskuntamme on ja mitä se pitäisi olla. Tämä ei ole vain yksittäinen poliittinen strategia, vaan osa laajempaa kulttuurista ja filosofista prosessia, jossa rakennetaan ja purkautuu sosiaalista ja poliittista todellisuutta.

Foucault'n käsitys siitä, kuinka tiedon ja vallan verkostot toimivat, on olennaista ymmärtää Trumpin aikakauden dynamiikkaa. Trumpin valtakaudella narratiivit eivät ole vain välineitä, joilla hallitaan kansaa tai rakennetaan poliittista todellisuutta, vaan ne ovat myös osa suurempaa taistelua siitä, kuka saa määrittää, mitä on totuus ja miten historiaa tulkitaan. Tämä poliittinen narratiivi ei ole vain sanan tai kuvan peli, vaan se on syvällinen osa yhteiskunnallista järjestelmää, jossa vallan keskipisteet määrittävät, mitä tiedämme, kuinka ajattelemme ja miten toimimme.

Foucault'n episteme-käsite, joka tarkoittaa aikakauden tiedon ja vallan rakenteellista järjestelmää, on myös avain ymmärtää, kuinka narratiivit muotoutuvat ja saavat voimansa. Trumpin aikakausi ei ole vain yksi poliittinen hetki Yhdysvalloissa, vaan se on osa laajempaa, globaalia muutosta, jossa politiikan kertomukset ja historiat ymmärretään yhä enemmän vuorovaikutteisiksi ja dynaamisiksi prosesseiksi. Tämä luo jännitteitä, koska poliittinen narratiivi ei ole enää vain kertomus menneestä, vaan se on väline tulevaisuuden muokkaamiseen ja poliittisten todellisuuksien luomiseen.

Historiankirjoitus ja narratiivinen analyysi eivät siis ole pelkästään teoreettisia harjoituksia, vaan ne liittyvät suoraan siihen, miten yhteiskunnat ja politiikat muotoutuvat ja toimivat. Foucault'n työ, erityisesti hänen pohdintansa siitä, kuinka tiedon ja vallan järjestelmät luovat ja ylläpitävät totuuksia, on keskeinen työkalu nykyisen poliittisen tilanteen tarkastelussa. Se ei tarjoa vain teoreettista mallia, vaan myös käytännöllisen tavan ymmärtää, miten yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset vaikuttavat meidän käsitykseemme todellisuudesta ja historiasta.

Foucault'n ajattelun mukaisesti on tärkeää muistaa, että historian ja tiedon tulkinta ei ole koskaan puolueetonta tai objektiivista. Poliittiset ja kulttuuriset voimat määrittävät, mitä pidämme hyväksyttävänä tietona ja miten sitä käytämme. Trumpin aikakauden narratiivi on siis vain yksi esimerkki siitä, kuinka valta ja tieto kietoutuvat toisiinsa, ja kuinka narratiivien rakentaminen on olennainen osa vallan ja yhteiskunnallisten rakenteiden muokkaamista.

Miten aivojen alueet vaikuttavat kipukokemukseen ja placebon vaikutuksiin?
Miten paljain jaloin juokseminen poikkeaa tavallisesta juoksusta ja miksi sen oppiminen on tärkeää?
Mikä on projektio-geometrinen ymmärrys homogeenisten koordinaattien kautta?