RuthClaire katsoi minua sekoittaen sääliä ja halveksuntaa, ja asetti kirjan takaisin hyllyyn. Sen sijaan, että olisin laulanut ääneen, tein hiljaisen laulun vanhan country-western kappaleen "Abilene" sävelmällä: "Habiline, oi habiline, karmein kummitus mitä koskaan olen nähnyt. Jopa Gillette ei pystyisi ajamaan häntä puhtaaksi, tuo habiline." Soitin West Bankiin kysyäkseni, miten Molly pärjäsi Hazel ja Livia Georgen kanssa – hän kertoi kaiken sujuvan "erinomaisesti", sana jonka oli oppinut Atlantassa. Sain ex-vaimoni suostumaan, että voin yöpyä Paradise Farmilla sohvalla alakerrassa, turvatoimenpiteenä. RuthClaire vastahakoisesti hyväksyi.

Hän työskenteli studiossaan aamunkoittoon asti. Kuulin hänen sanovan: "Se on kunnossa, Paul. Hän lähti nukkuessasi." Hän antoi minulle kahvikupin, jonka siemailin katsellen hänen katseensa harhailevan tyhjään pähkinäpuutarhaan. Kolme viikkoa myöhemmin törmäsin RuthClaireen vanhassa Beulah Forkin A&P:ssa, josta yleensä hankin ruokatarvikkeet. Oli lokakuu, aurinko paistoi edelleen ja ravintolaliiketoiminta oli vasta hiipumassa kohti talven hiljaisempaa aikaa. En ollut ajatellut Ishi-tapausta – tai miten sitä kutsuikaan – kuin muutaman kerran sen tutkimisen jälkeen. Ehkä en halunnut uskoa sen tapahtuneen oikeasti. Koko episodi oli kuin unta, joka ei istunut yhteen arkisen elämän tylsyyden kanssa Beulah Forkissa. Kukaan muu Hothlepoya Countyssa ei ollut maininnut nähneensä alastonta mustaa tonttua juoksemassa ja kiipeilemässä pähkinäpuissa.

Ex-vaimoni ja minä keskustelimme aluksi ystävällisesti. RuthClaire oli juuri saanut valmiiksi maalauksen "Principalities" posliinilautassarjaansa varten, ja New Yorkin AmeriCred Company aloittaisi tilauskampanjan joulukuussa, hintaan 56 dollaria lautaselta. Taiteilija saisi 8 prosentin rojaltin jokaisesta myydystä lautasesta komission lisäksi. Hän oli innoissaan paitsi rahasta, myös mahdollisuudesta tavoittaa laaja ja tarkka yleisö. AmeriCredin mainokset ilmestyisivät arvostetuissa julkaisuissa kuten Smithsonian, Natural History ja Relic Collector. Maksoin 56 dollaria ja pyysin RuthClairea merkitsemään minut tilaukseen. Hän näytti kiitolliselta ja hieman hämmentyneeltä. "Et olisi tarvinnut tehdä tätä, Paul." "Tiedän, mutta haluan sarjan. Asiakkaani tulevat arvostamaan ateriointia Pojan, Isän ja Pyhän Hengen lautasilla – puhumattakaan yhdeksästä enkelilajista." "Ne eivät ole oikeasti ruokailua varten, enemmänkin esillepantavia." "Kaupallinen yritys?" pilkkasin. "Valmiita antiikkeja hengellisille arvostelijoille, jotka närkästyvät syömisestä ja sen kaltaisista ruumiillisista toiminnoista? Me molemmat olemme bisneksessä – isolla B:llä."

Hän hymyili – pelkästään hymyili. Hänen ostoskoriinsa kuului kuusi paistamatonta kanaa, neljä kaalia, kolme purkkia Planters-pähkinöitä, muutama banaanikimppu ja tuoretta kalaa, kuten mullettia ja punasiikaa. Tiesin, ettei RuthClaire ollut koskaan paistanut kanaa, eikä hän pitänyt banaaneista. Hänen ruokavalionsa oli tiukkaa: villiriisiä, tofua, mustia papuja, tuoreita vihanneksia, hedelmämehua ja maitotuotteita. Tämä vastareaktio minun kokkailuuni oli ajanut häntä etäälle minusta, eikä se ollut auttanut avioliittoamme.

Hän selitti, että Atlantan vieraita oli tulossa, taidegallerian väkeä, kaikki kutsuvieraita. "En ruoki kutsumattomia," hän totesi jäykästi ja poistui. Jätin hänet ja menin omaani. Vaikka hän eläytyi kasvisruokaan ja taiteeseen, hän näytti silti terveeltä.

Myöhemmin kuulin, mitä Paradise Farmilla oli tapahtunut. Yön jälkeen sohvalla, RuthClaire oli siirtänyt ränsistyneen pöydän pähkinäpuutarhaan ja kattoi sen paperilautasilla ja raaoilla ruoka-aineilla, kuten pähkinöillä vanhasta äidin lasikulhosta. Hän asetti vanhan vapaa-ajan puvun, pienennettynä minulle sopivaksi, varmuuden vuoksi viileitä ilmoja varten. Aluksi habiline ei tarttunut tähän ansaan, ja RuthClaire joutui päivittäin vaihtamaan kastuneita lautasia ja ruokatarvikkeita. Halloweenin aikaan hän löysi olennon istumasta pöydällä, jalat hohtavina huurteen peittämänä, syöden kuorimattomia banaaneja ja täristen niin että pöytä heilui. Hän kutsui hänet sisään lämmittämään, mutta habiline ei liikkunut. Sitten hän asetti loistevaloja niin, että ne loistivat suoraan taloon, kuin valaisten turva- ja lämpöpaikkaa.

Habiline hyppäsi lopulta alas pöydältä, harkitsi pakenemista, mutta kulki rohkeasti lamppujen kautta kohti taloa. Tämä rohkeus oli todellista, ja RuthClaire tunsi sydämensä lyövän kiivaasti. Tämä oli todellinen alku. Vaikka minulla onkin joitain johtolankoja tämän olennon domestikoinnista, en väitä tietäväni, miten RuthClaire onnistui siinä. Hän oli kuitenkin herkempi hänen tarpeilleen kuin koskaan minulle. Talven kylminä hetkinä hän jätti patio-ovet avoimeksi, ei koskaan kieltäytynyt hänen liikkeistään, eikä katkeroitunut siitä. Hän ruokki hänet mitä hän halusi, vaikka sian kylkiluiden palaset päätyivät sohvatyynyjen väliin tai puoliksi syödyt nauriit löytyivät suihkusta muovisten työkalujen tavoin. Vaikka Ruthie Cee oli boheemi sielu, hän oli myös keskiluokkainen siisteyden puolestapuhuja, joka oli antanut minulle kovaa palautetta huolimattomuudesta. Tämä oli hänen tapansa suhtautua uuteen todellisuuteen – yhdessä olentojen, jotka näyttivät olevan kuin menneisyyden jäänteitä, ja arjen kaoottiseen kudokseen.

Tämä tapaus muistuttaa, että todellisuuden rajat voivat olla häilyviä ja että kohtaamiset toisenlaisten olentojen kanssa haastavat inhimilliset ennakkoluulot ja arvot. Se osoittaa myös, kuinka herkkyys ja kunnioitus voivat avata portit ymmärrykseen ja yhteiseloon, joka ei perustu pelkoon tai torjuntaan. Ymmärtäminen ei tarkoita pelkästään faktojen hyväksymistä, vaan myös herkkyyttä kohdata tuntematon empaattisesti ja avoimin mielin.

Voiko salaisuuden säilyttäminen olla oikeudenmukaista?

Lieutenant Bacalou seisoi märissä ja repaleisissa vaatteissaan rotundan kylmässä ilmassa, yrittäen vakuuttaa sekä itsensä että muut siitä, että hänen tekonsa olivat poliisin tekoja – rauhan ylläpitoa, ei terroria. Hän puhui kuin mies, joka oli menettänyt kiintopisteensä. Philomen teko ei hänen mukaansa ollut murha, vaan nopea ja harkittu itsepuolustus. Mutta tämän jälkeen hänen oma äänensä särähti, kun hän huomasi joutuneensa moraaliseen umpisolmuun: käsky tappaa ja pidättää oli selvä, mutta hän ei enää tiennyt, oliko se oikeutettua.

Adam ja Caroline olivat johdattaneet macoutet vuoristoon sateessa ja pimeydessä, läpi sablier-puiden tihkuvan palisadin, aina luolan suulle asti. Heidän läsnäolonsa oli osoitus sekä huolesta että uskollisuudesta. Nyt he seisoivat Bacaloun edessä, yhdessä vangittuina, yhdessä syytettyinä rikoksista, joita edes syyttäjä ei osannut tarkasti määritellä. Bacalou vetosi yhä Duvalier’n hallinnon vanhoihin määräyksiin, mutta hänen sanoistaan tihkui epävarmuutta: oliko enää olemassa todellisia todisteita, vai pelkkiä varjoja menneisyyden kapinallisista?

Cigouavet, joista oli tullut lähes myyttisiä olentoja, olivat Bacaloun mukaan syyllistyneet maanpetoksiin. Mutta Caroline iski takaisin: missä todisteet? Oliko mitään näyttöä heidän pyrkimyksistään hallituksen kaatamiseen? Vastaus oli vain voimaton ele ja valokeila, joka liukui pitkin luolan kalliopintoja. Siellä, missä valon sirpaleet paljastivat habilinien ikiaikaisia maalauksia, poliisin oma epäilys kasvoi. Täällä, historian ja luomisen ihmeiden keskellä, hänen käskyistään oli tullut onttoja.

Keskustelu kääntyi salaisuuteen, joka yhdisti heidät kaikki. Luola ja sen seinämiin ikuistetut kuvat eivät olleet vain geologinen onkalo, vaan kulttuuriperintöä, joka kuului niille, jotka sen olivat luoneet. Adam sanoi sen suoraan: tämä ei ollut Baby Docin omaisuutta eikä ulkomaisten sijoittajien tuleva huvipuisto. Hän maalasi sanoin kuvan helikoptereista, neonvaloista ja Pizza Huteista Pointe d’Inaguan yllä – groteskin kuvan tuhosta, joka seuraisi, jos luolan salaisuus paljastettaisiin.

Bacalou kuunteli. Hänen velvollisuutensa käski ilmoittaa löydöstä, mutta hänen koulutuksensa ja omatuntonsa sanoivat muuta. Hän ei ollut tarpeeksi armoton, hän myönsi. Hän tajusi, että turismin ja taloudellisen hyödyn lupaus oli myrkytetty: se toisi mukanaan vieraan vallan, levottomuutta ja vääristynyttä valvontaa. Kaiken keskellä hän yritti kuvitella, mikä olisi todellinen palvelus Haitille – salaisuuden säilyttäminen vai sen myyminen hallinnon nimissä.

Luolan syvyydessä hiljaisuus kasvoi. Valon osuessa seinämaalauksiin he kaikki, myös macoutet, vaipuivat hämmennykseen ja kunnioitukseen. Caroline huomasi toisen heistä horjuvan, ja hänen kätensä vyöryi lempeänä tuen eleenä. Hänen ympärillään todellisuus ja näkyjen maailma sekoittuivat: Agarou, hyenapäinen jumalolento, ajaton mieli, joka oli luonut nämä hahmot, ja kaikkien aikojen kuolleet – hallitsijat, pyhimykset, vallankumoukselliset ja tavalliset ihmiset – liittyivät yhteen Jumalan ajattomaan, myötätuntoiseen Ajatukseen. Se oli kuva yhtenäisyydestä, jota Bacalou ei voinut hallita eikä tuhota.

Adam kääntyi viimeisen kerran Bacaloun puoleen ja esitti ehdotuksen, joka oli yhtä aikaa uhka ja pelastus: miksei Bacalou itse ryhtyisi luolan suojelijaksi? Hän voisi vaikuttaa siihen, että Philome ja toiset unohtaisivat näkemänsä, tai ainakin esittäisivät unohtaneensa. Hän voisi ilmoittaa, että oli löytänyt vain eksyneen ihmisen vuorilta. Hän voisi valita toisin, mutta hän tiesi myös, että tämä valinta olisi hänen moraalinsa viimeinen koe.

Tämä kohtaaminen ei ollut vain poliittinen yhteenotto vaan kysymys oikeudesta ja velvollisuudesta, siitä kenen ääni määrittää, mikä on kansallinen aarre ja kuka saa sen tarinan kertoa. Se oli myös kysymys ihmisyydestä – siitä, mitä tapahtuu, kun yksittäinen ihminen joutuu valtajärjestelmän rattaisiin mutta näkee vilauksen jostakin suuremmasta, ajattomasta ja säilyttämisen arvoisesta.

Tärkeää on ymmärtää, että tällaiset tarinat eivät ole vain menneitä tai vieraita. Ne koskevat meitä kaikkia, koska jokaisessa yhteiskunnassa on paikkoja ja perinteitä, joiden kohtalo riippuu yksittäisten ihmisten valinnoista: valinnoista suojella, vaieta tai paljastaa. Jokainen valinta muovaa sitä, millaisena kulttuuriperintö säilyy tuleville sukupolville ja millaiseksi moraaliseksi kuvaksi yksilön omat teot piirtyvät historian seinämiin.

Mikä merkitys on laajoilla nimiluetteloilla tutkimuksessa ja tieteessä?
Mikä on sekvenssien jakaminen ja sen merkitys luonnollisen kielen käsittelyssä?
Miten varhaiset kaupungit vaikuttivat ihmiskunnan kehitykseen?
Miten brexit-kampanja käytti vääristelyä ja pelkoa luodakseen turvallisuusuhan maahanmuuttajista?