Lähestyin sitä kuin turvonnutta vaaleanpunaista hämähäkkiä. Astuin eteenpäin ja murskasin saappaani koko painollani sen päälle. Jatkoin polkemista uudelleen ja uudelleen. Laivassa syntyi riitaa, mutta välttääkseni kiistaa annoin soutajalle rahat ilman vaihtorahaa. En ollut kykenevä riitelemään; kouristelin ja tunsin suussani, rinnassani ja sukuelimissäni pahenevaa kipua. Kun maksu oli sovittu, siirryin laivan perään istumaan yksin, vapisten ja peläten. Meri oli puhdas, tyyni, sininen ja läpinäkyvä kuuman tuulettoman päivän alla.

Paitani oli nyt monesta kohdasta verinen, otin sen pois. Tuntelin ulkopuolelta rintataskua varmistaakseni kolikoiden olevan paikoillaan, mutta en uskaltanut koskea sinne sormillani. Lopulta käänsin taskun ylösalaisin kannella, mutta mitään ei pudonnut. Laivan poistuessa saaristosta, Winhon saaren jäädessä taakse, istuin paljaana rintakehältäni auringossa ja katselin, kuinka haavojen verenvuodot valuivat rinnalleni. En uskaltanut puhua kenellekään, suuni oli kipua täynnä kuin avoin kuoppa.

Laiva kulki saarelta toiselle, mutta en poistunut siltä ennen kuin yö tummui. Olimme Salayn saarella, ja nousin maihin. Yön vietin paikallisessa varuskunnassa, jakaen suuren huoneen kuudentoista muun upseerin kanssa. Uneni olivat rikas kudelma tuskaa, kirkkaita värejä ja hallitsematonta, tyydyttämätöntä seksuaalista halua. Aamulla vuoteen lakanat olivat kiinteät verestä, joka vuosi haavoistani.

Kesäisin lapsuudessani suurin ilo oli vuosittainen retkemme Flux Channel Parkiin, noin viidenkymmenen mailin päässä kotoa. Isäni oli jääräpäinen perinteiden vaalija, ja hänelle mikään retki ei ollut retki ilman tuoretta kylmäsavustettua kinkkua. Tämä oli ensimmäinen merkki lapsille, kun kokki aloitti valmistelut. Hiivin salaa kellariin laskemaan kinkkujen määrää ja ilmoitin siskolleni heti, kun yksi oli poissa. Seuraavana päivänä talo täyttyi mausteisen kinkun paistamisen tuoksusta, ja me lapset leikittelimme innostuneesti, hilliten samalla käytöstämme, koska isän suunnitelmien julistus aamiaispöydässä oli retken kohokohta.

Isämme oli etäinen ja ankara mies, joka talven aikana oli poissa töidensä vuoksi, ja kesäisin hän säilytti etäisyyttä, liittyen seuraan vain aterioilla ja viettäen illat työhuoneessaan. Vain kerran vuodessa hän pehmeni, ja siksi nämä retket olivat ainutlaatuisia ilon hetkiä. Hän osasi näytellä ja viihdyttää, alkaen toisinaan leikkimielisesti ojentamalla meitä keksityistä rikkomuksista tai kysymällä harhaanjohtavia kysymyksiä, jotka vihjasivat tulevasta ilosta. Lopulta lausui maagiset sanat "Flux Channel Park", jolloin hillintämme murtui ja riemu purkautui täyteen voimaansa.

Muistan ensimmäisen selvän retkeni seitsemänvuotiaana, ja perheemme vierailut jatkuivat aina, kunnes olin viisitoista. Yhdeksän kesää muodostui yhdeksi muistojen kerrokseksi, retkistä, jotka olivat pitkälti samanlaisia, isän huolellisesti orkesteroimia. Yksi hetki erottui kuitenkin joukosta: kymmenvuotiaana tein pienen kapinallisen tempun, joka muutti kesäpäivien tunnelman pysyvästi. Matkalla raiteilla minulla oli porkkana suussa, jonka purin hitaasti mehuisaksi massaksi, ja isä katsoi minua hiljaa, ikään kuin kehottaen olemaan ääneti. Ääniä ei kuitenkaan vaadittu, sillä tuo päivä oli vapaus kaikkea arkea vastaan.

Matkan aikana istuimme vaunussa, ja äitini varoitti siskoani vahtimaan minua tarkasti, sillä minä olin taipuvainen juoksemaan ja seikkailemaan. Isä ja minä istuimme vakavina, odottaen ensimmäistä vilahdusta kanavasta, jonka hopeanhohtoinen nauha kiemurteli edessämme. En malttanut kysyä, ylitettiinkö tänäkin vuonna siltoja useampi kuin edellisenä. Isän vastaus oli aina sama: päätämme sen perillä. Hän pyysi minua olemaan rauhallinen.

Saavuttuamme portille maksettiin sisäänpääsymaksut, ja heti rinteeltä juoksimme kohti kanavaa, josta pidimme kaukaa varoen, kunnioittaen sen voimaa ja läheisyyttä. Isä ja äiti jäivät varjoon, huutaen meille varoituksia vaarojen varalta, joita me lapset kuuntelimme vain osittain. Ryntäsimme pysäkeille, joilla kanavan siltojen maksut maksettiin hitaasti jonottaen. Perheet, lapset, nuoret – kaikki odottivat yhtä innokkaasti kuin me.

On tärkeää ymmärtää, että muistot eivät ole pelkästään muistoja, vaan ne kantavat mukanaan tunnetta, joka voi olla yhtä intensiivistä ja ristiriitaista kuin kipu. Menneisyys ei ole pelkkä aikajana, vaan elävä kudelma, jossa yhteen nivoutuvat ilo ja kärsimys, pelko ja halu, ja jossa jokainen hetki muokkaa kokemuksen merkitystä. Muistot voivat olla hauraita ja haavoittuvia, ja niiden käsittely vaatii rohkeutta kohdata sekä menneisyyden kipu että sen tarjoama kauneus.

Mitä tapahtuu, kun kävelet siltaa pitkin huomiseen?

Käsikkäin kulkevat parit, katseita vaihtelevat yksinäiset miehet ja naiset, odottavat jonossa pääsyä johonkin, jonka olemus pakenee kieltä. Lapset juoksevat innoissaan vanhempiensa luo kertomaan, kuinka monta ihmistä on jonossa kummallakin sillalla – menneisyyteen vievällä ja tulevaisuuteen johtavalla. Valinta ei ole pelkkä huviretken osa; se on kokemus, joka muokkaa tapaa, jolla maailma hahmotetaan.

Silleen on ärtynyt, Mykle väittää vastaan – mutta heidän vanhempansa pysyvät rauhallisina. He kävelevät yhdessä puiston halki, Flux-kanavan reunaa pitkin, jota joskus kutsutaan vedeksi, isän epätoivoksi. Sen pinnalla kimaltavat heijastukset satuttavat äidin silmiä, eikä kukaan voi katsoa sitä kauan – niin outo ja uhkaava se on. Hiljaisissa kohdissa, joissa virtaukset hetkeksi hellittävät, voi nähdä käänteisiä peilikuvia ihmisistä toisella puolella.

Flux-kanava on läsnä, aina, kuin repeämä todellisuudessa. Se ei ole vain fyysinen maisema, vaan aikarakenteen manipuloinnin seuraus. Yksi silta vie aikaan, joka ei vielä ole; toinen aikaan, joka ei enää ole. Kolmas pysyy nykyhetkessä. Aika ei ole täällä jatkuva virta, vaan suunta, jota voi valita. Valinta ei ole enää kohtalo, vaan mahdollisuus.

Lounaan jälkeen perhe siirtyy sillalle, tällä kertaa tulevaisuuden suuntaan. Isä päättää, kuten aina. Vaikka lapset protestoivat, päätös pysyy. Tulevaisuuden puolella sää on huonompi – kylmää tuulta, matalia pilviä, sadekuuroja. Äiti epäröi, mutta kulkee muiden mukana. Tulevaisuus ei ole koskaan aivan sellainen kuin muistettiin.

Ensimmäistä kertaa Mykle alkaa ymmärtää, mitä Flux-kanava todella on. Aiemmin kesällä kuvernööri oli opettanut heille aika-avaruusfysiikan perusteita – ei sillä nimellä, mutta sisällöltään merkityksellistä. Tytöt pitkästyivät, mutta pojalle kanavan rakentamisen syyt ja seuraukset avautuvat kiehtovina. Hän on elänyt maailmassa, jossa teknologiset ihmeet ovat legendoja: lentokoneet, jotka kiertävät maapallon minuuteissa, talot ja junat, jotka valmistuvat sekunneissa. Todellisuus on monimutkaisempi.

Flux-kanavan rakentaminen kesti yli kaksikymmentä vuotta, vaati lukemattomia ihmisuhreja ja valtavien kansojen yhteistyötä. Se ei ollut yksittäinen teko, vaan ihmiskunnan kollektiivinen ponnistus. Sen käyttötarkoitus tunnetaan edelleen, vaikka sitä ei enää käytetä siihen mihin se luotiin. Kanavan syvin olemus ei ole enää käytännöllinen, vaan symbolinen: muistutus siitä, mitä ihminen pystyy tekemään – ja mitä hän ei enää halua tehdä.

Mykle muistaa hidastetun filmin tähtialuksen laukaisusta: Flux-kanavan pinta aaltoilee kuin jättiläisvalas puristautuisi kanavasta taivaalle. Sen nousu jättää jälkeensä räjähdyksenomaisen vaahdon, joka huuhtoo rantojen yli ja katoaa hetkessä. Kaikki tämä tapahtui kymmenesosasekunnissa. Laukaisun paineaallot olisivat tappaneet kaikki 40 kilometrin säteellä. Vain automaattiset kamerat saattoivat tallentaa hetken. Aluksen miehistö ei koskaan tuntenut kiihtyvyyttä; heidän elintoimintonsa oli jäädytetty. Flux-kenttä vääristää aikaa ja tilaa, muuttaa aineen luonteen. Kun teknikot palasivat paikalle, alus oli jo ohittanut aurinkokunnan.

Nyt, seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, aluksesta ei ole kuultu mitään. Se ei koskaan palannut. Sen jälkeen ei enää rakennettu uusia. Kun Flux-kentän häiriöt laantuivat, rakennettiin sähköä hyödyntävät asemat sen reunoille. Vielä myöhemmin, kun kenttä oli täysin vakautunut, maisemoitiin alue, rakennettiin puisto ja sillat: yksi nykyhetkeen, yksi menneisyyteen ja yksi tulevaisuuteen.

Siltojen kulkeminen ei tunnu ihmeelliseltä. Ne ovat kuin mitkä tahansa sillat. Mutta niiden suunnat ovat toiset. Tulevaisuuden silta vie kulkijansa aikaan, jota ei vielä ole elänyt. Menneisyyden silta johdattaa aikaan, joka on jo tapahtunut, mutta silti läsnä. Flux-kanava on avannut uudenlaisen tilan, jossa aika ei ole enää este tai vankila, vaan reitti.

Kaikki tä

Miten skandaalit muokkaavat presidentin virkaa ja sen tulevaisuutta Yhdysvalloissa?
Miksi tämä ei toimisi kiinteistössä?
Mikä on mekanistinen tulkinta ja kuinka se voi auttaa ymmärtämään generatiivista tekoälyä?
Miten Stimulaattorit Vaikuttavat Luovuuteen ja Tuottavuuteen?
Mikä on paikallinen ja globaalinen ääriarvo funktiolle f(x,y)=x2+kxy+y2f(x, y) = x^2 + kxy + y^2f(x,y)=x2+kxy+y2, kun kkk vaihtelee R\mathbb{R}R-joukossa?