Abbyn muutos oli yllättävä, lähes häkellyttävä. Hän seisoi ovellani tummansinisessä silkkipuvussa ja norsunluunvärisessä silkkipuserossa, lyhyeksi leikattu tukka korosti kasvojen hienoja piirteitä ja eriparisia vihreitä silmiä, jotka olin aina kokenut kiehtoviksi. Hän näytti nyt Washingtonilta – terävältä, itsevarmalta ja etäiseltä, mutta myös jotenkin hauraalta. Silti hänen hymyssään oli lämpöä, kun hän ojensi minulle pullon Glenfiddichiä ja istui kanssani patiolle, kesäillan hämärään, jossa grilli jo ritisi.

Keskustelumme alkoi kepeästi – Richmondin ja Washingtonin eroista, autoista ja pysäköinnistä – mutta vähitellen sävy muuttui. Abby puhui kuin joku, joka oli astunut maaperälle, jota ei olisi pitänyt koskettaa. Hän kertoi Harvey-tapauksesta, kadonneista nuorista ja siitä, miten hänen uteliaisuutensa oli aluksi ohittanut hänen esimiehensä mielenkiinnon. Nyt tapaus oli kuuma, poliittisesti ja journalistisesti, ja sen ympärillä tuntui leijuvan varjoja, joita ei voinut nimetä.

Abbyn kertomus Camp Pearysta oli kuin otettu jännitysromaanista: väärä käännös Williamsburgissa, varuskunnan vartioportti, varoituskyltit ja vierailu, joka olisi voinut unohtua, ellei muutamaa päivää myöhemmin kaksi FBI-agenttia olisi ilmestynyt hänen työpaikalleen. Heidän kysymyksensä eivät olleet satunnaisia; ne vihjasivat johonkin syvempään, salattuun. Camp Peary oli CIA:n harjoitusalue, josta virallisesti ei puhuttu. Mutta silti he kysyivät, oliko Abby kirjoittamassa siitä, yrittikö hän ujuttautua sisään. Abby kertoi vastanneensa sarkasmilla, mutta hänen äänensä nyt oli kireä.

Sen jälkeen hänen elämäänsä oli alkanut hiipiä outoja säröjä. Puheluiden taustalla kuului jotain selittämätöntä, staattista hiljaisuutta, tunne että joku muu oli linjalla. Hänestä tuntui, että häntä tarkkailtiin – mies tuulitakissa Dupont Circlen kulmalla, joka ilmestyi ja katosi. Hänen postinsa oli alkanut myöhästyä tai näyttää avatulta. Pienet merkit kasautuivat hänen ympärilleen, eivät todistaen mitään, mutta silti muuttaen arjen rutiinit epäilyksen verkoksi.

Tällainen kertomus ei ole vain yksittäisen toimittajan kokemus vaan myös kuvaus vallasta ja sen varjoista. Kysymys ei ole vain siitä, mitä Camp Pearyssa tapahtuu tai mitä CIA tekee, vaan myös siitä, mitä seuraa, kun joku alkaa kysyä kysymyksiä, joita ei toivota esitettävän. Tiedon ja vallan rajapinta on liukas ja näkymätön, ja siihen astuva huomaa pian joutuvansa alueelle, jossa tavalliset säännöt eivät päde.

On tärkeää ymmärtää, että tällaiset tilanteet eivät ole pelkästään jännityskirjallisuuden aiheita. Ne kuvaavat myös sitä psykologista ja ammatillista hintaa, joka maksetaan, kun uteliaisuus muuttuu uhaksi niille, joilla on valtaa. Lukijan on hyvä pohtia, miten journalistin asema muuttuu, kun hän ei enää vain raportoi tapahtumista vaan tulee itse tarinan osaksi. Miten käy yksityisyydelle, luottamukselle ja turvallisuudentunteelle, kun jokainen puhelu, jokainen katse kadunkulmassa tuntuu kuuluvan jonkin suuremman kuvion osaksi?

Miten elämä menee, kun kaksi vahvaa luonteenpiirrettä kohtaa?

Markin ja minun välit eivät ole koskaan olleet helppoja. Se oli aivan kuin olisimme olleet kaksi eri maailmasta, joiden yhteinen kieli oli kadonnut. Meidän tarinamme oli täynnä vihaa, väärinymmärryksiä ja katkeroitumista, mutta myös rakkautta ja huolta. Meidän oli vaikea elää yhdessä, mutta yhtä vaikeaa oli elää erillään. Ja silti, vuosien jälkeen, ajatus Markista ei ollut kadonnut.

Meidän ensimmäinen yhteinen aikamme oli täynnä onnellisia hetkiä. Me olimme nuoria, täynnä toivoa ja unelmia. Meidän suhteemme tuntui siltä kuin me olisimme eläneet sadussa – mutta kuten usein käy, elämämme ei ollut niin täydellistä kuin miltä se silloin tuntui. Vuosien kuluessa katkeruus ja pettymykset alkoivat viedä meidät erilleen. Mark oli aina ollut kunnianhimoinen, ja kun hän sai mahdollisuuden liittyä FBI:hin, hän ei epäröinyt. Itse olin jäänyt Richmondiin, mutta meidän eromme ei ollut pelkästään maantieteellinen – se oli syvemmällä, siellä, missä emme enää osanneet tai halunneet kohdata toisiamme.

Ei riittänyt, että meillä oli omat urat, omat unelmamme ja suunnitelmamme. Olin itsenäinen ja Mark oli itsenäinen, mutta välillä elämä voi näyttää sen, kuinka vaikeaa on sovittaa yhteen kaksi vahvaa tahtoa. Meidän välillämme oli rakkautta, mutta myös vihan ja katkeruuden varjo, joka peitti kaiken muun alleen. Ja vaikka molemmat meistä tiesivät, ettei paluuta vanhaan ollut, me emme pystyneet päästämään irti toisistamme.

Se, mitä ei oltu sanottu, se, mikä jäi kesken, se oli ehkä kaikkein raskainta. Ennen kuin olin valmis antamaan periksi, Mark teki päätöksensä – hän pyysi siirtoa Denveriin. Se oli erilläänoloa, vaikka sen myöntäminen oli meille molemmille tuskallista. Mark oli vannonut, että tämä siirto oli juuri se, mitä hän tarvitsi – erillään oloa. Mutta samalla hän oli tehnyt valinnan, joka ei ollut yksinkertainen, eikä se tehnyt meistä onnellisia. Erilaiset elämänpolut ja eri paikat saivat meidät molemmat tuntemaan itsemme vieraiksi.

Se, että me olimme kerran olleet yhtä, ei ollut enää tärkeää. Ei ollut enää yhtä ainoaa syytä, miksi olisimme voineet palata yhteen. Joka kerta, kun tapasimme, kaikki oli kuin vanhan elokuvan nauha, joka toistui uudelleen ja uudelleen, mutta ei enää innostanut eikä koskettanut. Olin tullut siihen pisteeseen, jossa oli vaikea erottaa rakkautta ja turhautumista toisistaan. Me olimme molemmat liian ylpeitä, liian jämäköitä muuttamaan mitään.

Koko ajan kuitenkin tuntui siltä, että joku ulkopuolinen voima piti meitä kiinni toistemme elämässä, vaikka me itse emme enää tienneet, mitä odottaa. Tämä ei ollut pelkästään meidän välinen taistelu. Kaikki ympärillämme tuntui liittyvän siihen: meidän ystävämme, meidän perheemme, kaikki ne, jotka tiesivät tarinamme. Abby, ystäväni, joka oli nähnyt meidän kipumme ja meidän välimme, oli aina valmis keskustelemaan kanssani. Mutta myös hän oli saanut omat pelinsä, omat taistelunsa.

Eräänä iltana, kun olin pohtinut kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut, minulle soitti Mark. Ei ollut mitään järkeä, ei mitään oikeaa syytä, miksi hän oli yhteydessä. Ei ollut muuta kuin outo tunne siitä, että olimme kummatkin jollain tavalla jumissa menneisyydessä, jota emme voineet enää muuttaa. Samalla kuitenkin tuntui siltä, että jollain tapaa hän oli aina ollut osa minua, ja minä hänen elämäänsä. Emme voineet päästä irti toisistamme, vaikka olimme molemmat tehneet ratkaisevia valintoja. Ja kuitenkin, aivan kuten aina ennenkin, me emme olleet valmiita myöntämään virheitämme.

Elämä tuo mukanaan monia valintoja, mutta mikään ei ole niin yksinkertaista kuin ajattelu, että voimme valita juuri sen, mitä haluamme. Markin ja minun välillä oli aina ollut esteitä, ja vaikka ajatus "autonomian" säilyttämisestä tuntui alkuun oikealta, se tuhosi meidät. Yksinäisyys oli alkanut tuntua helpommalta vaihtoehdolta kuin elää jatkuvassa taistelussa. Kuitenkin tämä jatkuva itsenäisyyden ja itsenäisten valintojen korostaminen oli ollut meidän suurin virheemme.

On tärkeää ymmärtää, että suhteet eivät ole vain kahden ihmisen välinen taistelu. Ne ovat monimutkainen kudelma, joka kietoo yhteen kaksi elämää, kaksi mielenmaisemaa, jotka eivät aina ole yhteensopivia. Vaikka me valitsimme eri polut, se ei tarkoittanut, että olisimme unohtaneet toisiamme. Meidän kummankin rakkaus ei ollut kadonnut, mutta ei ollut myöskään sellaista paikkaa, jossa olisimme voineet olla onnellisia yhdessä.

Loppujen lopuksi, vaikka me molemmat olimme päättäneet valita omat tiet, elämä muistutti meitä jatkuvasti, että ei ole koskaan liian myöhäistä päättää, mihin suuntaan mennä. Mutta joskus, jopa silloin, kun uskomme, että olemme päässeet eroon menneisyydestä, se ei ole niin helppoa kuin miltä se näyttää. Tämä on juuri se syy, miksi meidän ei pitäisi koskaan unohtaa, kuinka tärkeää on olla avoin toisillemme, kuunnella toisiamme ja ennen kaikkea olla valmis kohtaamaan omat virheemme, vaikka ne tuntuisi kuinka kipeiltä.

Mikä yhteys on entisiin murhiin ja nykyisiin rikoksiin?

Libraxin reseptin salaisuus ei ollut itsessään tärkeä, mutta kysymys siitä, kuka oli määrännyt lääkkeen ja miksi, vaivasi minua huomattavasti. Lääkkeen tarkka vaikutus ei ollut oleellinen, mutta se oli yksi palanen palapelissä, joka saattaisi avata oven johonkin suurempaan totuuteen. Tieto siitä, että kukaan lähipiiristä ei ollut saanut lääkitystä, toi esiin yhä uusia kysymyksiä, mutta se oli vain alkua. Kaikki se, mitä tiedettiin ja mitä ei tiedetty, piti laittaa osaksi suurempaa kuvaa, joka oli edelleen hämärän peitossa.

Kun Abby Turnbull, entinen rikosreportteri, soitti minulle ja antoi ymmärtää, että hänellä oli uutta tietoa, en voinut olla miettimättä, kuinka syvälle hän oli päässyt tutkimuksissaan. Abby oli ollut mukana kahdeksan vuotta aikaisemmin Richmondissa tapahtuneiden murhien jäljillä, jotka koskettivat kahta nuorta naista, Elizabeth Mottia ja Jill Harringtonia. Näiden tapausten muistot elivät vieläkin hänen mielessään, ja saattoi olla, että hän tiesi enemmän kuin halusimme kuulla. Hänen työssään oli aina ollut jotain kylmää ja laskelmoitua, mutta ei voinut olla huomaamatta, että hän oli jo päässyt niin syvälle, että ei ehkä enää kyennyt nousemaan pintaan.

Samalla kun istuin The Trellis -ravintolassa odottamassa Abbyä, pelkoni ja jännitykseni sekoittuivat tuon paikan rauhallisuuteen. Pakkasen kirpeys ja talven tuoksu oli ollut vastapaino kaikelle sille, mitä olimme kuulleet ja nähneet. Välinpitämättömyys, jolle emme voineet mitään, mutta joka kuitenkin leijui ilmassa, kunnes jälleen kohtaisimme kylmän ja todellisen maailman, joka odotti meitä kaikkia. Abby oli ollut koko päivän Williamsburgissa, mutta en ollut varma, oliko se todella vain tutkimustyötä vai oliko siellä jotain muuta. Hänen käynnit tietyissä paikoissa ja se, mitä hän oli kuullut, olivat saaneet hänet ottamaan riskin ja menemään sinne, missä meidän ei olisi pitänyt mennä.

Mikä yhdistää nämä kaksi murhaa, jotka tapahtuivat kahdeksan vuotta sitten, ja nykyiset tapahtumat? Vaikka syyllinen saattaisi olla eri, oli selviä yhtäläisyyksiä. Murhien ajoitus ei aivan sopinut tavanomaiseen sarjamurhaajaprofiiliin. Uhrit eivät olleet nuoria teini-ikäisiä, eikä rikospaikkoja yhdistänyt sama kuvio kuin muissa tapauksissa. Oli vaikea kuvitella, että kaikki tämä liittyisi toisiinsa, mutta jokin silti pakotti kysymään: mikä oli yhteys näiden rikosten välillä?

Abby ei ollut valmis uskomaan, että menneiden tapausten ja nykyisten murhien välillä olisi yhteys, vaikka muistin elävästi, kuinka hän oli itse kokenut ne tapaukset. Vaikka mitään ei ollut virallisesti liitetty, oli jotain, joka ei jättänyt rauhaan. Yhteys oli niin häilyvä, mutta niin konkreettinen, että se aiheutti levottomuutta. Se oli tunne, jota ei voinut sivuuttaa, vaikka mieli kuinka yritti järkeistää asioita.

Tämä epävarmuus ei ollut ainoa asia, joka vaivasi meitä. Abby oli lähtenyt etsimään totuutta jostain syvemmältä, mutta hän tiesi itsekin, että totuus ei ollut aina se, joka saattaisi tuoda helpotuksen. Hän oli jo pitkään kulkenut ohuella rajalla ja tiesi, että jokainen uusi tieto saattoi olla askel kohti jotain, jota ei voinut enää peruuttaa. Hän oli saanut tietoa tahoilta, jotka olivat ehkä halunneet hänen löytävän jotain, mutta miksi? Mikä oli heidän motiivinsa? Mikä oli se voima, joka piilotti totuuden tuon tiedon taakse?

Kaikki tämä oli vain pintaraapaisu siitä, kuinka syvälle menneisyyden arvoitukset voivat ulottua. Abby tiesi sen, ja siksi hän oli valmis astumaan kohti tuntematonta. Hänen osaltaan tämä oli vain toinen vaihe, mutta minulle se oli ollut matka kohti ymmärrystä siitä, kuinka välineet ja lähteet voivat vääristää sitä, mitä luulemme tietävämme. Jotkut asiat eivät koskaan ole vain mustavalkoisia, ja mitä syvemmälle menee, sitä enemmän paljastuu.

Endtext

Miten valheet ja epäilyt määrittelevät elämämme, vaikka ne eivät olekaan totuuksia?

Epäilykset ja salaisuudet kulkevat mukana elämässämme usein kuin varjot, jotka estävät meitä näkemästä kirkasta valoa. Abby kertoi, kuinka hänen sisarensa Henna oli ollut erottamaton osa hänen elämäänsä ennen kaikkea sitä järkyttävää, traagista tapahtumaa, joka muutti kaiken. Henna oli kuollut, murhattu, ja sen jälkeen Abby koki elävänsä jatkuvassa ahdistuksessa, jossa kukaan ei tuntunut ymmärtävän hänen kipuaan. Vain menneisyys oli se, joka piti hänet hengissä, mutta silti hän ei voinut paeta siitä painostavasta tunteesta, että oli jäänyt johonkin vangiksi, johonkin, joka ei ollut enää hänen kontrollissaan. Elämä oli muuttunut kaaokseksi, eikä häntä kukaan auttanut.

Se, mitä hän kertoi itsestään, paljasti sen kaiken tuskan, joka liittyy elämään traagisten tapahtumien jälkeen. "Elät kuin luolassa", hän sanoi. Ja juuri näin se oli. Hän ei voinut mennä mihinkään ilman, että ihmiset vain kuiskasivat hänen ympärillään, kohdistivat katseensa ja muistuttivat häntä siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen sisarensa kuolema ei ollut vain tragedia hänen elämässään, se oli myös leimannut hänet kokonaan. Hänen ympärillään oleva maailma pelkäsi hänen katseensa kohtaamista, pelkäsi puhua hänen kanssaan, koska he eivät tienneet mitä sanoa. Tämä ahdistus, tämä eristäytyneisyys, on jotain, jota ei voi täysin ymmärtää, ellet ole itse kokenut sitä.

Kun hänelle kerrottiin, että hän oli tehnyt elämässään valintoja, kuten siirtynyt Washingtoniin, työskentelisi eri työpaikoissa ja jopa valinnut kirjoittaa kirjan, hän ei voinut olla miettimättä, olivatko ne todella hänen omia valintojaan. Onko kukaan meistä vapaa valitsemaan, mitä tekee, kun menneisyyden haamut seuraavat meitä joka hetki?

Ja juuri tässä piilee se kaikkein synkin ja karuin ajatus: valinnat eivät olekaan valintoja, jos ne ovat seurausta siitä, mitä on tapahtunut. On vaikea kuvitella, kuinka kukaan voisi todella tehdä itsenäisiä valintoja, kun menneisyyden haavat jatkuvasti muokkaavat tulevaisuutta. Tunteet ja reaktiot eivät ole enää yksilöllisiä, ne eivät ole enää kontrolloitavissa. Ne ovat ilmentymiä siitä, mitä on tapahtunut, jollain tavalla pakotettuja ja pakonomaisia.

Abby oli epävarma, miksi hän oli valinnut kirjoittaa kirjan, miksi hän ei ollut vain jättänyt kaikkea taakseen. Vaikka hän tiesi, että elämä oli täynnä kipua, hän myös ymmärsi, että hänen oli pakko elää ja valita joka hetki. Hän ei voinut vain antaa periksi tai antaa itselleen periksi. Se oli jollain tavalla elämän jatkamisen ja eloonjäämisen välttämättömyys.

Mitä kaikkea voi tapahtua, jos salaisuudet pääsevät liian pitkälle? Entä jos kaikki, mitä olet uskonut olevan totta, onkin vain valhetta? Abby ja muut hänen ympärillään joutuivat kohtaamaan kammottavan tosiasian, että kaikki ei ollutkaan sellaista kuin miltä se näytti. Toisten ihmisten elämä oli peitettynä valheilla, niin kuin heillä oli omat salaisuutensa. Vaikka emme tiedäkään, mitä tapahtui oikeasti, pelkät epäilykset saavat meidät aina etsimään totuutta.

Tämä kammottava ja vahva tuntemus epäilyksistä piilee myös meissä kaikissa. Mitä jos meitä tarkkaillaan, mitä jos ihmiset tietävät asioita, jotka meidän ei pitäisi tietää? Mitä jos muut näkivät jotain, mitä emme itse huomanneet, jotain mikä rikkoo käsityksemme siitä, mitä on oikein ja väärin? Kyse ei ole vain siitä, mitä todella tapahtui, vaan myös siitä, mitä me kuvittelemme tapahtuneen.

Meidän ei tarvitse ymmärtää kaikkea. Meidän ei tarvitse tietää jokaista yksityiskohtaa, mutta se ei estä meitä tuntemasta epäilystä ja pelkoa. Salaisuudet ja epäilykset voivat muuttaa elämämme, mutta tärkeintä on, että osaamme elää niiden kanssa. Sillä joskus meidän on pakko valita, mitä uskomme – vaikka emme tiedä, mitä se todella tarkoittaa.

Miksi englannin oikeinkirjoitus ei ole yksinkertaistunut ja mitä se merkitsee kielitieteelle?
Kuinka Kristinusko Muuttaa Maailmaa: Vapauden Sanoma
Kuinka rikollinen voi käyttää viranomaisen roolia ansanaan?
Miksi tiettyjen hyönteisten käyttäytyminen on keskeistä ekosysteemille ja terveydelle?