"Antakaa kansani mennä," profeettojen huulilta kaikui viesti sorretuille. Jeesus ja varhainen kristinusko, ja tänään me itse, olemme pitkäkestoisen perinteen jatkajia, joka kantaa vapauttavan Jumalan DNA:ta. Onko Jumala merkinnyt pelastuksen geeneihimme? Ihmiset ovat vaelluksella kohti omaa todellista luonteenpiirrettään. Kristillinen humanismi sisältää visioita oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta kaikille, jota elämme taianomaisella maalla ja joka on nähtävissä kristillisessä maailmankuvassa, jossa on universaali merkitys. Meitä kutsutaan joka aikakaudessa ulottamaan inkarnaatiokielinen viesti ja toteuttamaan uutta sosiaalista evankeliumia, joka tekee maasta ja meistä taivaan kelvollisia. Uuden testamentin evankeliumin teologinen implikaatio on se, että taivas on tyhjentynyt ja Jumala on tullut maan päälle, täysin yhdistäen jumalallisen luonteen ja inhimillisen luonnon. Martti Luther neuvoi, että jos tahdot pitää katseesi Jumalassa, pidä katseesi Marian vauvassa. Kristinusko (ja sitä ennen juutalaisuus) merkitsee jumalallista politiikkaa identiteetistä — Jumala tunnistaa itsensä ihmisenä ja ihminen tunnistaa itsensä Jumalana.

Mutta tämä on ristiriitainen kertomus, väistämättömän kiistanalainen. Jos maan on tultava kelvolliseksi taivaalle, on olemassa kiistanalaista maata — aivan kuten silloin, kun kirkko astuu julkiseen tilaan. Maailmalliset johtajat eivät arvosta ketään, jota kutsutaan Herraksi. Aikaisemmin Jeesus tulee pakolaiseksi, kuningas tuomitsee hänet ja armeija metsästää häntä. Valtiaat, jotka eivät tunnista mitään universaalia liittoa, joka olisi tärkeämpää kuin heidän sosiaaliset ja taloudelliset järjestelynsä, vihaavat paperittomia — kaikkia, joilla on oikeuksia ja identiteettejä ja tulevaisuuksia, joita ei ole vielä tunnustettu. Keisarilliseen maailmanjärjestykseen syntynyt Kristus-lapsi joutuu keskelle valtavia poliittisia ja taloudellisia voimia ja kokee lopulta väkivallan, joka tulee kaikista järjestelmistä, joiden valta-asemaa uhkaa mikään muu kuin tämä maailmanjärjestys. Matteuksen evankeliumin ensimmäisten lukijoiden kokemat kokemukset Betlehemissä tapahtuvan lasten surman ja pyhän perheen pakolaisena pakoon juoksemisen kanssa heijastavat heidän omia kokemuksiaan ensimmäisen vuosisadan lopussa, jolloin kristillinen liike kohtasi kovia vainoja.

Vaikka lännen kristityt eivät välttämättä olleet hämmästyneitä evankeliumin poliittisesta sanomasta, joulukertomukset nykypäivän tulkinnoissa luisuvat helposti sentimentaalisuuteen. Raamatun ristiriitaisten tulkintojen ymmärtäminen on monille lännen kristityille vaikeaa, eivätkä he näe sitä, mitä Keski-Amerikassa elävät kristityt näkevät kuullessaan Matteuksen joulukertomusta. Mutta sorretut tuntevat hyvän uutisen, kun se tulee; he nimeävät sen ja ottavat sen vastaan. Kun Jumala oli päättänyt ottaa inkarnointiriskin, hän valitsi äidiksi naimattoman tytön, joka asui maassa, jota hallitsi valloittava imperiumi. Jeesus tulee kokemaan kaikki sorron muodot, jotka huutavat exodusta, ja nostaa profeetallisen äänen, joka uhkaa kaikkia poliittisia alueita. Jeesus koskettaa koskemattomia, ulossuljettuja naisia, ystävystyy halveksittujen ulkomaalaisten kanssa, liittyy julkisiin syntisiin ja parantaa erityisesti yhteiskunnallisesti stigmatisoituja. Kaiken kaikkiaan uuden testamentin järkyttävä implikaatio on se, että tämä Jeesus on itse asiassa Jumala maan päällä uutena vapauttajana, joka asettaa meidät vapaiksi ja kutsuu meitä seuraamaan.

Jeesuksen vertaukset avaavat tilaa Jumalalle. Hän oli taitava kääntämään elämän opettavaisiin hetkiin, jotka huomasivat kuulijansa tai saivat heidät hymyilemään yllättävillä oivalluksilla. Hän puhui vertauksissa. Vangitsevissa ja hämmästyttävän tutuissa tarinoissa, joita me kaikki tunnemme, Jeesus houkuttelee kuulijansa taloihin, jotka on rakennettu heidän omille oletuksilleen, ja sitten, kun ovi on suljettu, hän repii katot alas yllättävillä loppuratkaisuilla. Jeesus avasi julkista tilaa vaihtoehtoisten maailmojen esittämiselle — maailmojen, joissa sorretut voivat kuulla hyviä uutisia. Hän kuvasi uusia yhteisön muotoja, joissa Jumalan DNA voi lisääntyä. Hän ei antanut arvoa yleisesti hyväksytyille totuuksille, mutta hänen kertomuksensa tuntuivat poikkeuksellisen vakuuttavilta. Uudet viinit tarvitsevat tuoreet viinipurkit. Vanhojen Reaganilaisiin tarinoihin hyvinvointimallien Cadillacista ja ansaitsemattomista köyhistä, joita valtaapitävät rakastavat, käännetään päälaelleen.

Jumalan valtakunta, jonka Jeesus julisti, alkaa pienestä: kaikista, joilla ei ole ääntä, mutta sillä on valtavat seuraukset. Jeesus haastaa ensimmäisenä uskonnollisen eliitin kertomat tarinat. Hän pilkkaa niitä, kuvaten niitä ylpeinä aloittelevina henkilöinä, jotka ovat vallanneet Jumalan viinitarhan ja pettäneet viininkorjaajan aikomukset. Jeesus uskalsi julistaa Jumalan uuden kertomuksen — hän väittää, että ne, jotka tulevat…

Tärkeää on ymmärtää, että Jeesuksen elämä ja opetukset eivät ole vain hengellisiä ohjeita, vaan hän haastoivat ja kyseenalaistivat aikansa rakenteet ja instituutiot. Hänen elämänsä oli kiinteästi sidoksissa maailman epäoikeudenmukaisuuksiin ja sorron muotoihin, ja hänen vapauttava sanomansa ei ollut vain henkilökohtaisen pelastuksen, vaan yhteiskunnallisten ja poliittisten rakenteiden muutoksen kutsu. Siksi Jeesuksen esimerkin seuraaminen vaatii radikaalia sitoutumista paitsi hengelliseen, myös maalliseen oikeudenmukaisuuteen. Se tarkoittaa maailman muutosta sen sijaan, että vain yksilökohtaisesti etsitään pelastusta.

Miten Jumalan armo ja inhimillinen toimijuus voivat muuttaa yhteiskuntaa?

Jumalan armo on monissa uskonnollisissa kertomuksissa saanut aivan erityisen merkityksen. Se on voima, joka voi vapauttaa ja muuttaa ihmiselämää. Uuden testamentin mukaan Maria antoi suostumuksensa Jumalan armoon ja tuli sen myötä esikuvaksi ihmisille, jotka voivat kokea oman toimijuutensa heräämisen Jumalan kanssa vuorovaikutuksessa. Tämä ajatus siitä, että Jumala kylvää jumalallisen siemenen sumeasti ja satunnaisesti, tuo esiin ajatuksen, että myös maallinen voima voi olla Jumalan armoa ilmentävä väline. Mutta tämä ei tarkoita pelkästään sokeaa alistumista, vaan myös aktiivista ihmisen roolia jumalallisen toiminnan toteuttamisessa.

Paavali oli Jumalan armon sanansaattaja, mutta hän muunsi ylösnousseesta Kristuksesta saamaansa näkyä kutsuksi, joka liikuttaa ja saa aikaan uskonnollisen liikkeen laajenemisen koko Rooman valtakunnassa. Tämä muutos oli valtava, sillä Paavali uskalsi rikkoa kaikkia aikakauden sosiaalisia rajoja ja rajavartioita. Jumalan armo ei ollut vain yksi passiivinen lahja, vaan se synnytti ihmisen vastauksen, joka oli täynnä rohkeutta ja uhkarohkeutta. Samalla tavoin Augustinus nosti armon keskiöön ja täytti Romaanejen häviämiselle altistuvan valtakunnan uudella kristillisyydellä, joka antoi ihmisille uuden vision ja tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Tämä ajatus siitä, että Jumalan armo ja ihmisen toimijuus kulkevat rinnakkain, on ollut läsnä monien historian suurten hahmojen elämässä. Benedictuksen luostarivallankumous, Luthersin reformaation voima, Martin Luther King Jr:n ihmisoikeusliike — kaikki he olivat esimerkkejä siitä, kuinka jumalallinen toiminta on kietoutunut yhteen maallisten muutosten kanssa. He eivät olleet vain passiivisia uskonnollisten visioiden toteuttajia, vaan he käyttivät omaa ihmismäisyyttään, rohkeuttaan ja uutta kieltä muuttaakseen maailmaa. Heidän toimijuutensa oli se voima, joka muutti yhteiskuntaa ja sai aikaan muutoksia, joiden jälkiä me vielä tänä päivänä tunnemme.

Tämä ajatus siitä, että ihmisillä on kyky muuttaa maailmaa, ei ole pelkästään uskonnollisten ajattelijoiden mielipide, vaan myös sekulaarissa maailmassa on sama kaipuu. Marxin unelma uuden sosialistisen ihmisen syntymisestä kuvastaa sitä halua, että ihmiskunta voisi ottaa täyden vallan omasta kohtalostaan ja muuttaa yhteiskunnan perusrakenteita. Ironisesti Marx itse asetti uskonnon ihmisen vapauden esteeksi, mutta sama ajatus siitä, että ihmiset voivat vaikuttaa omaan kohtaloonsa, on elossa tänäkin päivänä.

Uskonnon ja politiikan rajat ovat olleet aina liukuvat, ja monet nykyajan teologit tunnustavat, että kristillinen opetus on usein alistettu yhteiskunnalliselle ja taloudelliselle järjestelmälle, joka tukee yksilöllistä etua yhteisön sijaan. Yksi merkittävistä esimerkeistä on se, kuinka Yhdysvalloissa evankeliset ja katoliset yhteisöt ovat pitkään liittoutuneet oikeistolaisen politiikan kanssa, jättäen taakseen yhteisölliset ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävät arvot. Tämä on luonut tilanteen, jossa yhä harvemmat muistavat, mitä tarkoittaa pyrkiä yhteiseen hyvään. Jumalan ja yhteisön välillä on kauan ollut jännite, mutta nykyajan teologit ja yhteiskunnalliset ajattelijat ovat entistä enemmän kiinnittäneet huomiota yhteisön ja yhteisön hyvän tarpeeseen.

Lännen demokraattiset yhteiskunnat kamppailevat yhä kasvavan tuloerojen kanssa, kuten Gini-kerroin osoittaa. Yhdysvallat on noussut esiin esimerkkinä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Tässä kontekstissa voidaan kysyä: missä on yhteinen hyvä? Miksi uskontojen ja moraalin nimissä unohdetaan, että yhteiskunnan olisi hyödynnettävä kollektiivista vastuuta sen sijaan, että vaalittaisiin yksilöllistä menestystä? Onko niin, että konservatiivinen uskonto on onnistunut kääntämään jumalallisen suunnitelman ihmiseltä pois ja esittänyt, että tasa-arvoinen yhteiskunta ei ole vain utopia vaan suorastaan Jumalan suunnitelman vastainen?

On kuitenkin tärkeää huomata, että tämä kysymys ei ole vain teologinen. Se on kysymys siitä, miten rakennamme yhteiskuntaa, joka ei ole pelkästään yksilöllisten etujen palvontaa vaan koko yhteisön hyvän edistämistä. Uskonnollisten ajattelijoiden ja sekulaarien progressiivisten ajattelijoiden näkökulma on, että yhteiskunnallisen muutoksen tulee perustua kollektiivisiin arvoihin, jotka eivät ole alisteisia markkinatalouden voitontavoittelulle. Jos yhteiskunta ei kykene luomaan tätä yhteistä hyvää, niin elämme väistämättä eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tilassa.

Jos me voisimme palauttaa mieleen yhteisön muistot ja uskoa yhteisön voimaan – kuten se oli muinaisessa Israelissa ja kristillisessä perinteessä – niin voisimme jälleen löytää itsemme Jumalan tahdon mukaisessa uudessa maailmassa. Mutta tämä ei ole vain uskonnollinen haave. Se on visio yhteiskunnasta, jossa ei vain yksilö, vaan koko yhteisö, kulkee kohti yhteistä hyvää, luoden samalla ympäristön, jossa Jumalan tahdon toteutuminen voi tapahtua.

Miten Jumalan talous voi muuttaa yhteiskuntaa?

Kristityn teologian ja talousjärjestelmien yhteys on pitkään jäänyt huomioimatta. Monet uskovat, että kirkon tehtävä on ennen kaikkea hengellistä, mutta on tärkeää ymmärtää, että Jumalan talous ei ole irrallaan maallisista yhteiskunnallisista ja taloudellisista rakenteista. Itse asiassa se haastaa vallitsevia taloudellisia käytäntöjä ja luo pohjan sille, miten yhteiskunta tulisi järjestää oikeudenmukaisemmin.

Kristillinen vapausteologia, kuten nykyään esittää McFague, ei ole vain uskonnollinen ajatus, vaan se on voimakas yhteiskunnallinen kutsu. McFague näkee, että Jumalan kutsu on yhteinen ja se koskee kaikkia ihmisiä. On kysyttävä, missä kipu on suurinta ja kuinka me kristityt voimme vastata siihen, vai aiheutammeko itse enemmän kipua kuin osaisimme kuvitellakaan.

Kapitalistinen markkinatalous on usein ollut vapaata yhteiskunnan hengelliseltä arvostelulta. Monet uskovat, että talouden sääntöjä ei voi haastaa, koska ne näyttävät olevan ikuinen osa yhteiskunnan rakennetta. McFague kuitenkin esittää, että vapaat markkinat ja lännen kapitalismi eivät ole Jumalan talouden mukaisia, ja ne tarvitsevat arvostelua ja muutosta.

Jumalan talous ei ole unelma jostain sekulaarista sosialismista, vaan se pohjautuu liittoon, jonka Jumala teki kansansa kanssa Exodus-tarinassa. Tämä liitto oli ja on edelleen universaali kutsu oikeudenmukaisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Koko Raamattu on täynnä opetuksia, jotka koskevat köyhyyttä, oikeudenmukaisuutta, työntekoa ja taloudellista tasa-arvoa. Esimerkiksi, kuinka usein unohdamme, että Jeesus puhui varallisuudesta ja omaisuudesta enemmän kuin lähes mistään muusta? Hän oli erittäin huolestunut taloudellisista rakenteista ja heidän vaikutuksistaan yhteisöihin ja yksilöihin.

Jumalan talous tuo esiin toisenlaisen ajattelutavan taloudesta, jossa ei ole tilaa ahneudelle, tyhjänpäiväiselle kilpailulle tai epäoikeudenmukaisuudelle. Raamattu puhuu selkeästi yhteisön hyvinvoinnista, jossa taloudellinen tuotanto, jakelu ja työtavat eivät ole itseisarvoisia vaan aina suhteessa ihmisarvoon ja yhteisön tarpeisiin. Esimerkiksi Vanhan Testamentin käsky muistuttaa joka vuosi tulevasta "Jubilee-vuodesta", jolloin kaikki velat mitätöidään ja köyhiä autetaan.

Sabbatti on erityinen päivä, joka symboloi tätä Jumalan taloutta, koska se on päivä, jolloin taloudellista tuottavuutta ei voida hyväksyä, ja sen sijaan pyritään yhteiseen uudistumiseen ja naapuriavun antamiseen. Tämä on yhtä lailla yhteiskunnallinen kuin hengellinen teko. Toisin kuin nykyajan kapitalistisessa järjestelmässä, jossa tuottavuus ja kilpailu ovat kaikessa keskiössä, Jumalan talous muistuttaa, että yhteisön etu on tärkeämpi kuin yksilön voitto.

McFaguen mukaan on tärkeää ymmärtää, että taloudelliset rakenteet ja uskonnolliset arvot eivät ole toisistaan erillisiä. Ne muodostavat yhteisön ja kulttuurin perustan. On väärin ajatella, että uskonto ei saisi vaikuttaa taloudellisiin järjestelmiin tai että talouden pitää olla "pyhän" ulkopuolella. Tämä on päinvastoin; Raamatun opetukset taloudesta ja yhteiskunnasta osoittavat selvästi, kuinka tärkeää on puhua taloudellisten rakenteiden oikeudenmukaisuudesta ja kuinka kaukana nykyiset järjestelmät ovat Jumalan suunnitelmasta.

Tämä ei ole vain filosofiaa vaan käytännön yhteiskunnallista haasteellista ajattelua. Ajattele esimerkiksi, että tänä päivänä, kun puhutaan köyhistä ja syrjäytyneistä, emme aina edes osaa kytkeä tätä keskustelua talouspolitiikkaan tai uskonnollisiin arvoihin. Kuitenkin Raamattu puhuu jatkuvasti siitä, kuinka tärkeää on suojella kaikkein heikoimpia: orpoja, leskiä ja muukalaisia. Jeesus sanoo suoraan, että "auttakaa vähäosaisia", mutta samalla suuri osa yhteiskunnasta on sokea tälle kysymykselle, ja erityisesti kapitalistiset markkinat ovat saaneet olla rauhassa kristillisiltä arvosteluilta.

Meidän tulisi tarkastella uudella tavalla, mitä tarkoittaa elää Jumalan taloudessa. Se ei ole vain hengellistä pohdintaa, vaan se koskee kaikkea elämää – niin työelämää kuin politiikkaa, talousjärjestelmiä kuin yksilön arkea. Tämän mukaisessa maailmassa talous ei olisi itseisarvo vaan keino palvella yhteistä hyvää, jossa jokaisella on oikeus osaan yhteisestä hyvistä, ja jossa vähempiosaisilla on erityinen paikka yhteiskunnassa.

Kuinka uskonto voi vaikuttaa julkiseen elämään ja yhteiskuntaan tänään?

Yhteiskunnalliset olosuhteet, joissa ihmiset etsivät täyttymystä ja ylityksellistä kokemusta, ovat olleet keskiössä monille uskontokunnille ja liikkeille. Hallituksen rooli uskonnonvapauden suhteen ei tulisi olla pelkästään neutraali, vaan sen tulisi olla aktiivinen ja mahdollistava. Aiemmin liberaali protestantismi oli usein yhteydessä tiukasti erotteluun kirkon ja valtion välillä, erityisesti yhteistyössä sellaisen järjestön kuin ACLU:n kanssa. Kuitenkin postmodernin ajattelun ja monikulttuurisuuden korostaminen julkisessa keskustelussa on johtanut siihen, että uskonnot voivat saada yhä enemmän näkyvyyttä ja sananvaltaa yhteiskunnassa.

Radikaali kristinusko, kuten myös juutalainen Tikun-liike, pyrkii olemaan hiiva, joka kohottaa yhteiskunnan elämää, joka kuvitellaan vaihtoehtoisiksi julkisiksi elämiksi ja maailmoiksi. Uskonto ei ole valmis myöntämään, että politiikka, ei uskonto, olisi kulttuurisen vallan alue. Max Weberin teorioissa uskonto nähdään itsenäisenä muuttujana yhteiskunnassa, ei vain ilmiönä, joka seuraa kulttuuria, taloutta ja politiikkaa. Todellinen ongelma, joka liittyy Yhdysvaltojen perustuslakiin, on sen älyllinen tausta 1700-luvun valistusajassa. Perustajat, jotka muistelivat Euroopan uskonsotia ja uskoivat valistuksen järkiperäisyyteen, yrittivät jakaa maailman, mutta uskonnot eivät koskaan suostuneet pysymään yksityisinä. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka uskonto ei ole pelkästään henkilökohtainen asia, vaan se on aina ollut osa julkista elämää.

Modernissa maailmassa, jossa monimuotoisuus tunnustetaan ja painotetaan, myös uskonto tulisi ottaa huomioon, kun puhutaan "intersektionaalisuuksista". On tärkeää miettiä, voisivatko kaikki kristityt kokoontua edustamaan vapauttavan Jumalan läsnäoloa yhteiskunnan elämässä. Uudenlaisen sosiaalisen evankeliumin julistaminen ja sen elämiseksi toteuttaminen ei ole liian kaukainen haave.

Kristillinen usko, jota nykyiset ajat vaativat, on uskoa, joka ymmärtää eksoduksen, ottaa omakseen profeetat ja seuraa Jeesusta maallisena esikuvana vapauttavasta Jumalasta. Nykyisin kristillinen evankeliumi, joka on kaupallistettu ja viritetty Yhdysvaltain kontekstiin, ei tarjoa vahvaa motivaatiota eikä selkeää visiota tulevaisuudelle. Taloudelliset ja poliittiset voimat eivät murra nykyistä yhteiskuntaa, ja konservatiiviset uskovaiset kääntävät Messiaanisen ohjelman väärään suuntaan, ohittaen oikeudenmukaisuuden rakenteelliset analyysit ja keskittyen sukupuoliasioihin tai kansallismielisyyteen.

Kristinuskon merkityksellisyyttä yhteiskunnassa ei tulisi vähätellä, ja monet nykyiset liikkeet, kuten katolinen kirkko, alkavat uudelleen tutkia sosiaalisen opillisen tehtävänsä syvällisempää sisältöä. Paavi Franciscus on jo alkanut tuoda kirkon takaisin yhteiskuntaan, tekemällä siitä avoimen paikan, jossa kaikki voivat kokea Kristuksen läsnäolon, eikä pelkästään suljettu tila kirkon jäsenille. Näin hän seuraa Assisin Franciskusta, joka aikoinaan halusi elää yksinkertaisemmin ja kehittää tätä elämänasennetta koko maailmaan. Kristityt, jotka ovat mukana yhteiskunnallisessa liikkeessä, tekevät selväksi, että heidän tehtävänsä on myös julistaa ja elää Kristuksen yhteiskunnallista visiota.

Kristillinen kirkko ei ole vain hengellinen yhteisö, vaan sen rooli on ollut aina laajempi, vaikuttamassa yhteiskuntaan ja politiikkaan. Se voi ja sen tulisi herättää maailmaa miettimään, miten voimme elää oikeudenmukaisemmin, vastuullisemmin ja yhteisöllisemmin. Kirkkoliikkeen tulisi palvella ei vain kirkon jäseniä, vaan myös koko yhteiskuntaa, kutsuen sitä etsimään ja toteuttamaan parempaa elämää, jossa rikkaus ja köyhyys, oikeudenmukaisuus ja vääryys, eivät ole enää erillisiä asioita.

Endtext

Mikä on kasteen syvempi merkitys tänä päivänä?

Kaste on kristinuskon sakramentti, joka merkitsee paitsi jäsenyyttä myös syvää hengellistä käännekohtaa. Aikaisemmin kasteen rituaalit olivat täynnä konkreettisia symboleja, jotka liittyivät pelastukseen ja puhdistautumiseen, kuten suuri määrä vettä kaadettiin kasteen saajan päälle tai hänet upotettiin kokonaan veteen. Kasteen alkuperäiset käytännöt ja teologiset merkitykset viittasivat siihen, että kaste oli siirtyminen vanhasta uudeksi. Tämä siirtyminen ei ollut vain hengellistä, vaan se oli myös yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta, joka edellytti luopumista vanhan maailman arvoista ja käytännöistä.

Kirkkojen elpyminen ja liturginen uudistuminen, joka alkoi 1900-luvun puolivälissä, tavoitteli tätä alkuperäistä kasteen merkitystä. Kristityt, erityisesti katoliset ja osa protestanteista, alkoivat jälleen korostaa kasteen alkuperäisiä elementtejä, kuten pahasta luopumista (apotaksis) ja Jumalan valtakunnan valtiaaksi tunnustamista (syntaksis). Tällöin oli ajatus, että kaste ei ole vain yhteiskunnallinen siirtymä, vaan se on vastarinnan ja vastustamisen tila. Kasteen saajan tuli kääntyä pois niistä voimistuvista yhteiskunnallisista ja poliittisista voimista, jotka vastustavat Jumalan valtakunnan toteutumista.

Tämän ajattelutavan mukaan kaste ei ole vain yksityinen, henkilökohtainen kokemus. Se on myös yhteisön liittouma, jossa yksilön astuessa yhteisön jäseneksi, hän sitoutuu vastustamaan niitä vallan rakenteita, jotka syrjäyttävät Jumalan valtakunnan ja ihmisten todellisen hyvinvoinnin. Tässä yhteydessä puhutaan usein "voimista", jotka hallitsevat maailmaa – niin taloudelliset järjestelmät, jotka rikastuttavat pienen vähemmistön, kuin poliittiset voimat, jotka tukahduttavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeet. Nämä voimat eivät ole vain historiallisia ja ajallisia ilmiöitä, vaan ne ovat nykymaailman taisteluita, joita kristityt ovat kutsuttuja vastustamaan.

Kasteen merkitys ei rajoitu vain yksilön hengelliseen elämään. Se on myös syvällinen poliittinen teko, joka asettaa kysymyksen siitä, kuinka valtiot ja kulttuuriset järjestelmät muokkaavat kristittyjen identiteettiä. Uudessa maailmassa, jossa valtiot ottavat yhä enemmän roolin pyhän hallitsijana ja kulttuurinen tila supistuu, kirkon rooli on muuttunut. Valtio on monessa suhteessa syrjäyttänyt kirkon henkisen ja moraalisen auktoriteetin ja ottanut tilan, joka aikaisemmin kuului uskon yhteisölle. Tässä ympäristössä kasteella on erityinen merkitys, sillä se ei ole vain hengellinen rituaali, vaan se on myös poliittinen ja yhteiskunnallinen kannanotto – se on vastarintaa kulttuurisille ja poliittisille voimille, jotka luovat ja ylläpitävät epäoikeudenmukaisuutta.

Erityisesti Anabaptistien liike 1500-luvulla nosti esiin kasteen toisen mahdollisuuden: aikuisen uudelleenkasteen, joka oli paitsi hengellinen myös yhteiskunnallinen teko. Tämä kaste ei ollut vain luopumista vanhasta, vaan se oli samalla ilmoitus, että kristityt eivät halua olla osa yhteiskuntaa, joka yhdistää kirkon ja valtion. Tässä liikkeessä kaste tuli vastarinnan ja itsenäisyyden symboliksi. Tämä ymmärrys kasteesta sai monet kristityt asettumaan yhteiskunnallista järjestelmää vastaan ja kyseenalaistamaan sen, mitä tarkoittaa olla "kristitty" tässä maailmassa. Anabaptistit hylkäsivät sen, että kaste olisi vain yhteiskunnallisen ja kulttuurisen jäsenyyden merkki, ja he korostivat sen olevan hengellisen ja poliittisen erottautumisen ja uskollisuuden tunnus.

Tällainen näkökulma kasteeseen tuo kirkolle ja sen jäsenille vastuun ei vain omasta hengellisestä elämästään, vaan myös siitä, miten heidän elämänsä ja toimintansa heijastavat Jumalan valtakunnan arvoja. Tämän ymmärryksen mukaan kirkon tehtävä ei ole mukautua valtakulttuuriin tai poliittisiin järjestelmiin, vaan se on toimia vastarintana ja kritiikkinä niitä vastaan. Vastarinta ei ole vain puolustusta vaan myös aktiivista työtä sen puolesta, että Jumalan valtakunnan arvot – rakkaus, oikeudenmukaisuus, myötätunto – toteutuvat tässä maailmassa.

Kirkon on palattava juurilleen ja otettava takaisin se rooli, joka sillä oli alkuperäisen kristinuskon aikana: rooli, joka ei pelkästään muokannut yksilön hengellistä elämää, vaan myös muokkasi koko yhteiskuntaa. Tämä ei tarkoita vain hengellistä elämää, vaan kirkon kykyä elää todeksi Jumalan valtakunnan arvoja yhteiskunnassa ja kulttuurissa.

Tätä kirkon roolia vasten on tärkeää kysyä, mikä on kasteen merkitys nykyajan kristityille? Onko se vain muistutus menneistä rituaaleista, vai onko se edelleen elävä voima, joka kutsuu kristittyjä vastustamaan ja muuttamaan ympäröivää maailmaa, jotta Jumalan valtakunta voisi tulla näkyväksi kaikessa?

Mediakuume ja refleksiivinen mediaatio: Trumpin aikakauden ilmiöitä
Miten valmistaa terveellisiä ja herkullisia juomia kotona?
Kuinka luoda pölyttäjäparatiisi: 4 vinkkiä puutarhan elvyttämiseen