Miten digitaalinen vallankumous vaikutti demokratiaan ja mediaan?

Kun 2000-luvun alkuun siirryttiin, digitaalinen vallankumous näytti vahvistavan kahta yleistä käsitystä nykyaikaisesta maailmasta. Ensimmäinen oli aikakauden ideologinen suosio valtion roolin vähentämisessä. 1990-luvun ja 2000-luvun alun Internet oli näyttäytynyt neoliberalismille suurena voittona: hallituksen sääntely oli minimaalista, ja digitaalinen innovaatio ja yrittäjyys loivat uusia verkkokauppoja, uutta varallisuutta ja uusia valtasuhteita, yhteyksiä ja yhteisöjä. Toinen vallitseva ajatus oli optimistinen kertomus teknologian edistymisestä ja sen poliittisista vaikutuksista. Tämän kertomuksen mukaan uudet viestintävälineet laajensivat pääsyä uutisiin, toimittivat niitä nopeammin ja luotettavammin sekä antoivat laajemmat mahdollisuudet vapaalle ilmaisulle ja julkiselle keskustelulle.

Toinen virhe oli, ettei ymmärretty, että uusi teknologia on kaksiteräinen miekka. Niin kuin nyt on käynyt ilmeiseksi, verkko-viestintä voi levittää väärää tietoa ja vihaa yhtä nopeasti ja halvalla kuin luotettavaa tietoa ja asiallista keskustelua. Itse asiassa, virality suosii usein vääriä ja tunnepitoisia viestejä. Uudet mahdollisuudet suurempaan valinnanvapauteen uutislähteissä ovat olleet kaksiteräisiä, koska ihmiset ovat taipuvaisia etsimään lähteitä, jotka vahvistavat heidän ennakkokäsityksiään ja eriyttämään itseään ryhmiin, joissa on samanlaisia mielipiteitä. Tämä puolestaan lisää ryhmien polarisaatiota. Uudenlaisen viestintärakenteen myötä on syntynyt myös uusia mahdollisuuksia mikrotavoitteistamiseen ja väärän tiedon levittämiseen tavoilla, joita toimittajat ja muut eivät voi helposti seurata tai oikaista reaaliaikaisesti.

Digitaalinen vallankumous on kuitenkin mahdollistanut arvokkaita uusia raportointi- ja analysointitekniikoita, kuten videojournalismia ja datatoimittamista, ja antanut suuremman mahdollisuuden yleisön osallistua sekä uutisten luomiseen että niihin vastaamiseen. Silti on kiistaton tosiasia, että monet ongelmat ovat saaneet alkunsa. Niin kuin demokratian tutkimus on joutunut käsittelemään taantumisen ja romahduksen ilmiöitä, on myös tärkeää kiinnittää huomiota median taantumisen ja romahduksen prosesseihin.

Media-degradointi tarkoittaa tässä yhteydessä niitä taantuman ilmiöitä, jotka heikentävät uutisten ja julkisten keskustelujen laatua. Vaikka laatu on moniselitteinen ja kiistanalainen käsite uutisten ja keskustelujen osalta, voidaan kuitenkin yksiselitteisesti todeta, että demokratian näkökulmasta uutismedian laatu riippuu kahdesta tekijästä: luotettavan tiedon tarjoamisesta ja elinvoimaisen julkisen keskustelun mahdollistamisesta. Ensimmäinen tekijä, luotettava tieto, puolestaan riippuu median kyvystä tuottaa ja levittää uutisia sekä sitoutumisesta totuudenmukaisuuden normeihin ja käytäntöihin. Toinen tekijä, elinvoimainen keskustelu, ei vaadi pelkästään yksilön oikeuksia vapaaseen puheeseen, vaan myös instituutioita ja viestintäjärjestelmiä, jotka tarjoavat yleisölle pääsyn monenlaisiin näkökulmiin.

Aikamme Amerikassa tämä degradaatio on ilmennyt ammattijournalismin kyvykkyyksien heikkenemisenä ja verkkomedian standardien heikkenemisenä, erityisesti äärioikeiston omaksumassa saarekekulttuurissa. Sosiaalinen media ei ole kannustanut tuottavaan keskusteluun, vaan se on vahvistanut sensaatiomaisuutta, salaliittoteorioita ja polarisaatiota. Degradoinnin seurauksena monet ihmiset eivät enää tiedä, mihin uskoa, ja tämä on otollista maata poliittiselle hyväksikäytölle.

Sama ilmiö on nähtävissä myös disinformaation levittämisen logiikassa. Esimerkiksi Steve Bannonin kommentit vuoden 2018 alussa siitä, miten manipuloida mediaa ja luoda epävarmuutta, tiivistävät tämän logiikan: "tulvitaan alue täyteen paskaa." Tämän taktiikan avulla ei ainoastaan manipuloida mediaa, vaan sitä käytetään myös hämärtämään tieteellistä totuutta ja demokratian perusperiaatteita. Digitaalinen aikakausi on tuonut mukanaan aivan uudenlaisen mahdollisuuden luoda hajanaisia ja värittyneitä narratiiveja, jotka hämärtävät totuutta ja tekevät yhteiskunnallisesta keskustelusta entistä vaikeammin navigoitavaa.

Miten tehokas disinformaatiosääntely voi toimia?

Disinformaatio on digitaalisen aikakauden kiistaton haaste, ja sen säilyttäminen oikeassa tasapainossa demokratian, kansallisten arvojen ja yksilönvapauden kanssa on monimutkainen tehtävä. Euroopan unionin itsesääntelytoimenpiteet, kuten CoP (Code of Practice on Disinformation), otettiin käyttöön alkuvuodesta 2019, vain muutama kuukausi ennen Euroopan parlamentin vaaleja. Tällöin EU valitsi itsesääntelyn perinteisen hallitusten sääntelyn sijaan, sillä katsottiin, että se on joustavampaa ja nopeampaa. Tällä hetkellä ei ole olemassa todistettua ylhäältä alas -ratkaisua disinformaation torjumiseksi, joten itsesääntely ja itsenäiset toimijat nousevat yhä tärkeämpään rooliin.

Disinformaation sääntelyn haasteet liittyvät erityisesti siihen, kuinka tasapainottaa demokratian turvaaminen ja sääntelyn riippumattomuus. Tworek on esittänyt hyviä suuntaviivoja tehokkaalle sääntelylle. Hänen mukaansa sääntelyn tulisi olla ennakoivaa, mukautuvaa, selkeää ja reagoivaa, ja se pitäisi pystyä sopeuttamaan teknologian ja kansainvälisen disinformaation muuttuvien olosuhteiden mukaan. Erityisen vaikeaksi sääntely tekee se, että sen tulee olla riittävän joustavaa, jotta se estää sääntöjen käytön väärinkäytön poliittisiin tarkoituksiin, mutta samalla se ei saa estää demokratian perusperiaatteita.

Teknologian ja sääntelyn kehityksen välinen kuilu on suuri: teknologia etenee nopeammin kuin lainsäätäjät ehtivät luoda sääntöjä. Margaret O’Mara, teknologiasektorin historian asiantuntija, on osuvasti todennut, että ”teknologia liikkuu aina nopeammin kuin lainsäätäjät voivat säädellä”. Tämä ongelma on ollut olemassa siitä lähtien, kun Internetin sääntely kehittyi 1990-luvulla, eikä monilla nykyisin käytössä olevilla sosiaalisen median alustoilla tai disinformaatiokampanjoilla ollut vielä tuolloin paikkaansa verkossa.

Uusien sääntöjen täytyy kuitenkin olla tarkasti kohdistettuja ja suhteellisia. Jotkut maat, kuten Saksa, ovat jo astuneet nopeammin sääntelytoimiin, mutta on huolta siitä, että sääntely saattaa olla liiallista ja jopa tehotonta. Yksi suurimmista haasteista on, kuinka varmistetaan, että sanktiot ovat riittävän suuria, jotta ne voivat vaikuttaa maailman suurimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin yrityksiin, jotka toimivat disinformaation kentällä. Esimerkkejä tällaisten yritysten laiminlyönneistä ovat Yhdysvalloissa tehty suuri sakko Facebookille vuonna 2019, joka oli seurausta Cambridge Analytica -skandaalista. Tässä tapauksessa sakon määrä oli vain pieni osa yrityksen vuosittaisista voitoista, mikä herätti kysymyksiä sääntelyn tehokkuudesta.

Näiden ongelmien torjumiseksi on kehitettävä sääntelykehyksiä, jotka voivat tukea mediajärjestelmien kestävyyttä ja varmistaa, että poliittinen ja yhteiskunnallinen tila säilyy terveenä disinformaatiota vastaan. Keskeinen tekijä on riittävän kattavan ja puolueettoman tutkimuksen tekeminen, joka auttaa ymmärtämään disinformaation leviämisen mekanismeja ja vaikutuksia, mutta myös täyttämään niitä tutkimusaukkoja, jotka estävät tehokkaan sääntelyn.

Yksi tärkeä elementti sääntelyn kehittämisessä on, että se on mahdollisimman riskiperusteista ja suhteellista. Kansainvälisesti vertailtuna on tärkeää, että sääntelyn ja sääntöjen toimeenpanon osalta myös yrityksille, jotka pyörittävät digitaalisia alustoja, asetetaan tarkat vastuuvapausrajoitteet, mutta myös riittävät sanktioiden uhkaavat seuraukset, jotta heidän toimintansa muuttuu vastuullisemmaksi.

Miten julkinen lähetys voi torjua väärää tietoa ja tukea demokratiaa?

Julkinen televisio ja radio ovat olleet keskeisiä tiedonlähteitä ja vaikuttaneet siihen, miten kansalaiset ymmärtävät yhteiskunnallisia tapahtumia ja tekevät päätöksiä. Kuitenkin aikojen saatossa myös nämä organisaatiot ovat joutuneet kohtaamaan uusia haasteita, erityisesti disinformaatioverkostojen nousun myötä. Vaikka monet ovat huolissaan siitä, miten poliittiset ja kaupalliset intressit muokkaavat tiedonvälitystä, julkisen median rooli voi silti olla keskeinen väline taistelussa väärää tietoa vastaan.

Tämänkaltaiset muutokset eivät rajoitu pelkästään Yhdysvaltoihin. Monissa maissa julkinen media on joutunut puolustamaan asemaansa väärän tiedon ja poliittisen manipulaation keskellä. Esimerkiksi uskonnolliset ei-kaupalliset kanavat voivat toimia disinformaation välineinä, tavoittaen laajoja yleisöjä, jotka voivat olla erityisen alttiita väärälle tiedolle. Näin ollen julkisen median tehtävä ei ole vain tuottaa luotettavaa uutisointia, vaan myös suojella demokraattisia periaatteita, kuten tiedon vapautta ja moniarvoisuutta.

Toisaalta julkinen media, joka on saanut tukea veronmaksajilta, voi toimia tärkeänä välineenä torjuttaessa vääriä väitteitä. Yhdysvalloissa, jossa on ollut pitkäaikainen perinne julkisen median puolustamiselle, tämä on tullut erityisen ilmeiseksi. Julkisen median asema on kuitenkin vaarassa, sillä oikeistopoliitikot ja liiketoimintaintressit ovat usein vaatineet sen rahoituksen leikkaamista. Samalla kun monet maat kokevat informaatiokriisejä ja valeuutisten leviämistä, julkisen median tulee olla yhä enemmän kansalaisilta saatavan tuen varassa.

On tärkeää huomata, että julkinen media ei ole immuuni poliittiselle painostukselle tai rahoituksellisille rajoituksille. Silti se on välttämätön osa demokraattista yhteiskuntaa. Sen rooli ei rajoitu pelkästään uutisten tuottamiseen, vaan siihen kuuluu myös kansalaiskeskustelun mahdollistaminen ja kansalaisten osallistaminen yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tämä voi tapahtua erilaisten ohjelmien, dokumenttien ja keskusteluohjelmien kautta, jotka eivät ole kaupallisten intressien tai poliittisten agendojen alaisia.

Julkisen median uskottavuus ja luotettavuus on saavutettu pitkän kehityksen tuloksena. Se on tunnettu puolueettomuutensa ja laadukkaan journalistiikkansa ansiosta, mutta on tärkeää ymmärtää, että tämä tilanne voi olla haavoittuva. Mikäli julkinen media ei saa riittävästi tukea kansalaisilta ja lainsäätäjiltä, sen kyky toimia puolueettomana tiedonvälittäjänä ja demokratian puolustajana heikkenee.

Julkisen median elinvoimaisuus ja kyky torjua väärää tietoa edellyttävät, että kansalaiset ovat mukana. Tämä tarkoittaa paitsi rahoituksen tukemista myös julkisen median tarjoaman sisällön jatkuvaa arviointia ja palautteen antamista. Kansalaiset voivat myös vaikuttaa tukemalla niitä poliitikkoja, jotka puolustavat julkisen median roolia. Julkisen median tulevaisuus riippuu siitä, kuinka hyvin se pystyy säilyttämään itsenäisyytensä ja luotettavuutensa, samalla kun se kohtaa uusia haasteita disinformaation ja poliittisen manipulaation maailmassa.