Alueilla, joissa kaupunkiväestö on kasvanut nopeasti, köyhyyden lisääntyminen ja sen mukana tuoma rikollistuminen ovat ilmiöitä, joita valtioiden on ollut pakko hallita tehokkailla hallintovälineillä. Tämä yhteiskunnallinen mullistus vaati uusia ja vahvempia valtion välineitä, joiden avulla hallita ja kontrolloida usein levottomia väestöryhmiä. Tilastojen kehitys ja käyttö valtioiden hallinnollisina työkaluina saivat alkunsa jo 1700-luvulla. Saksalainen Gottfried Achenwall esitteli termin "statistiikka" ensimmäisen kerran vuonna 1749, ja sana juontaa juurensa latinan kielen valtion neuvostoa tarkoittavasta sanasta “statisticum collegium” sekä italian kielen sanasta "statista", joka tarkoittaa poliitikkoa. Tämä viittaa siihen, että tilastot olivat alun perin välineitä, joiden avulla kansakunnat saattoivat kerätä tarvittavat väestötiedot suunnittelua varten. Alkuvaiheessa, 1600- ja 1700-luvuilla, tilastotieteet keskittyivät väestön seuraamiseen ja ymmärtämiseen. Englantilaiset John Graunt ja William Petty kehittivät ensimmäiset väestönlaskentamenetelmät jo vuonna 1662, ja John Arbuthnot käytti tilastollisia testejä selvittääkseen, että Lontoossa syntyneiden lasten sukupuoli jakaantui tasan vuonna 1710. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen tilastotieteelliset edistysaskeleet olivat merkittäviä, ja niitä pohjustivat muun muassa Francis Galtonin ja Karl Pearsonin työt, joista syntyivät modernin tilastotieteen keskeiset menetelmät, kuten korrelaatiokertoimet, kiinteät neliötestit ja pääkomponenttianalyysi.

Siitä huolimatta, kuten Wikipedia-artikkeli osoittaa, tilastotieteiden kehityksessä on myös unohtunut se, kuinka tämä tiede on ollut osaltaan mukana muovaamassa kulttuurisia ja sosiaalisia rakenteita, erityisesti rasististen ja kolonialististen valtarakenteiden tukena. Francis Galtonin ja muiden tilastotieteilijöiden taustalla oli voimakas halu luoda hierarkioita, jotka perustuivat etnisiin ja rodullisiin erotteluihin. Galton oli paitsi tilastotieteen uranuurtaja myös eugeniikan isä, pseudotieteellisenä liikkeenä tunnetun rotuopillisen ideologian kehittäjä, joka puolusti rotujen eriarvoisuutta. Samoin Karl Pearsonin ja Ronald Fisherin työn taustalla oli halu käyttää tilastotieteitä muokkaamaan yhteiskuntaa heidän omien arvomaailmojensa mukaisiksi. Fisher esimerkiksi kannatti niitä, joita hän piti "yhteiskunnallisesti kelvottomina", steriloimista ja vangitsemista. Tällaiset ajatukset, jotka olivat tiiviisti yhteydessä tilastotieteiden kehitykseen, eivät olleet vain yksittäisten tutkijoiden mielipiteitä, vaan niitä käytettiin luomaan ja perustelemaan rakenteellista eriarvoisuutta.

Kolonialismi ja tilastotieteet kulkivat käsi kädessä erityisesti 1800- ja 1900-luvuilla, jolloin tilastotieteen avulla pyrittiin legitimoimaan Euroopan valtioiden kolonialistisia pyrkimyksiä ja oikeuttamaan alkuperäiskansojen alistaminen ja väestön vähentäminen. Amerikkalainen tilastotieteilijä Clayton on esittänyt, että eugeniikka ja tilastollinen ajattelu ovat syvästi kytköksissä toisiinsa, sillä monet tilastolliset teoriat ja menetelmät kehitettiin juuri tunnistamaan (näennäisiä) rodullisia eroja. Tilastot eivät siis olleet pelkkiä numeroita tai laskelmia, vaan välineitä, joilla pyrittiin vahvistamaan ja legitimiteettisoimaan kolonialistista ajattelua ja politiikkaa.

Alkuperäiskansojen tilastot heijastavat, kuinka valtio näkee alkuperäiskansat ja miten se rakentaa niiden yhteiskunnallisen aseman omassa kansakunnassaan. Tilastot ovat olleet ja ovat yhä keskeinen osa valtion hallintovälineitä, ja alkuperäiskansojen väestötietojen keruu on yleinen piirre kolonialismin välineistössä. Esimerkiksi Australiassa alkuperäiskansojen väestöä ei alun perin laskettu osaksi kansallista väestöä, vaan heidän määräänsä seurattiin tarkasti mutta jätettiin virallisista väestöluvuista pois. Tämä poissulkeminen oli osa suurempaa kertomusta, joka esitti alkuperäiskansojen kuolevan kansan ja vahvisti valkoisen väestön asemaa ja kontrollia maan päällä. Väestötietojen poissulkeminen ei kuitenkaan ollut sattumaa, vaan se oli suunnitelmallinen toimenpide, jolla varmistettiin, että alueilla, joissa alkuperäiskansoja vielä oli, ei voitaisi käyttää heidän väestömääräänsä perusteluna suuremmille liittovaltion resursseille.

Vuonna 1967 kansanäänestyksellä tämä poissulkeminen poistettiin Australian perustuslaista, ja vuonna 1971 alkuperäiskansat laskettiin ensimmäistä kertaa virallisesti väestölaskennassa. Tämä perintö elää edelleen, sillä alkuperäiskansojen väestötilastot esitetään usein yhtenä osana kansallisista sosiaalisista trendeistä, ja niitä pidetään objektiivisena kuvauksena alkuperäiskansojen elämästä. Kuitenkin alkuperäiskansojen väestötilastot eivät ole vain numeroita, vaan ne kertovat syvemmin siitä, kuinka valtio rakentelee alkuperäiskansojen asemaa ja paikkaa omassa yhteiskunnassaan.

Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää, että tilastot eivät ole vain kuivaa numeerista tietoa, vaan niihin kätkeytyy syvä poliittinen ja kulttuurinen merkitys. Alkuperäiskansojen väestötilastot ovat erottamaton osa valtion ja kolonialismin välineistön kehitystä ja niiden käytön vaikutukset ovat edelleen nähtävissä nykypäivän politiikassa ja yhteiskunnassa.

Miten alkuperäiskansojen väestötilastot voivat olla virheellisiä ja miksi se on tärkeää?

Alkuperäiskansojen tilastot ovat monissa maissa keskeinen väline oikeuksien toteuttamisen ja yhteiskunnallisten epätasa-arvojen vähentämisen kannalta. Väestönlaskenta, joka on perinteisesti ollut yksi tärkeimmistä valtioiden tilastollisista työkaluista, tuo esiin kansakunnan väestön rakenteet ja sen erityispiirteet. Alkuperäiskansat ovat kuitenkin monissa maissa olleet pitkään aliedustettuina tai virheellisesti tunnistettuina väestönlaskennoissa, mikä on johtanut merkittäviin tilastollisiin vääristymiin ja heikentänyt heidän mahdollisuuksiaan hyödyntää näitä tietoja omien oikeuksiensa ajamiseksi.

Väestönlaskennan ensisijainen tarkoitus on laskea ja dokumentoida väestö tiettyyn alueeseen määritellyn aikarajan puitteissa. Yhdistyneissä kansakunnissa, kuten Kanadassa, Uudessa-Seelannissa ja Yhdysvalloissa (CANZUS-maat), alkuperäiskansat ovat toivoneet, että heidät otetaan mukaan väestönlaskentaan, jotta he voivat tulla näkyviksi ja että he voisivat käyttää virallisia tilastoja omien erilaisten oikeuksiensa ja intressiensä edistämiseksi. Tästä huolimatta alkuperäiskansat ovat usein jääneet väestönlaskentojen ulkopuolelle tai saaneet vääristynyttä dataa, mikä voi johtaa suuriin tilastollisiin puutteisiin.

Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa 2018 väestönlaskenta epäonnistui suuresti, kun lähes kolmannes maorin väestöstä jäi laskennan ulkopuolelle. Tällaisen virheen seurauksena erityisesti iwi (heimo) -yhteisöille, jotka ovat riippuvaisia väestönlaskennan antamasta virallisesta tilastotiedosta, seuraukset olivat tuhoisat. Tämä tilanne johti siihen, että Stats NZ, Uuden-Seelannin tilastovirasto, ilmoitti virallisesti epäonnistuneensa ja ettei se voinut julkaista virallisia iwi-lukuja. Tämän takia virasto päätti kehittää yhdessä kansallisten heimopäälliköiden foorumin kanssa uusia menetelmiä, joiden avulla he yrittivät luoda tilapäisiä ja hyödyllisiä lukuja heimoille. Tämä esimerkki valaisee sen, kuinka tilastolliset menetelmät ja alkuperäiskansojen omat kulttuuriset ja poliittiset realiteetit kietoutuvat toisiinsa, ja kuinka kulttuuriset käsitykset voivat vaikuttaa siihen, mitä voidaan pitää "oikeina" tilastoina.

Uuden-Seelannin väestönlaskennan virheellinen toteutus paljastaa myös keskeisen ongelman, joka liittyy alkuperäiskansojen väestötilastojen tuottamiseen: heimojen määritelmät ja itse-identifikaatio eivät aina vastaa valtion kontrolloimia tilastointikategorioita. Esimerkiksi maoriheimojen jäsenyyttä ei voida pelkästään mitata väestönlaskentaan liittyvillä standardikysymyksillä, kuten itse-identifikaatiolla, koska monille alkuperäiskansoille sukuyhteyksien ja yhteisöllisten siteiden korostaminen on keskeistä, kun taas virallinen tilasto voi jättää huomiotta nämä tekijät. Tällöin alkuperäiskansojen kulttuuriset ja genealogiset yhteydet eivät saa täyttä näkyvyyttä virallisessa tilastoinnissa.

Alkuperäiskansojen väestötilastojen laatiminen vaatii erityistä huomiota ja kulttuurista sensitiivisyyttä. Hallitukset eivät voi yksin määritellä, mitä alkuperäiskansojen "oikea" väestömäärä on, sillä se, miten yhteisöjen jäsenyyksiä tulisi mitata, voi vaihdella huomattavasti. Tämä on erityisesti näkyvissä alkuperäiskansojen alueilla, joissa genealogiset ja kulttuuriset yhteydet ovat elintärkeitä yhteisön identiteetille. Viranomaisten on tunnustettava, että alkuperäiskansojen väestötiedot voivat olla syvällisesti kulttuurisesti juurtuneita ja poliittisesti latautuneita.

Esimerkiksi alkuperäiskansojen itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeuksia kunnioittavat lähestymistavat saattavat tuottaa huomattavasti tarkempia ja mielekkäämpiä väestötietoja. Kun heimot itse voivat määritellä, mitä tarkoittaa kuulua heidän yhteisöönsä ja kuinka väestötilastot tulisi kerätä, tilastot voivat heijastaa paremmin alkuperäiskansojen elinoloja ja tarpeita. Tämä ei tarkoita pelkästään väestömäärien tarkempaa mittaamista, vaan myös sitä, että tilastot voivat alkaa heijastaa yhteisön elämää ja kulttuuria, ei pelkästään kvantitatiivisia arvoja.

Tilastojen kerääminen ja analysointi on oleellinen osa alkuperäiskansojen elämänlaadun parantamisessa. On tärkeää, että alkuperäiskansat voivat käyttää virallisia tilastoja ja tietoja ajamaan omia intressejään ja oikeuksiaan. Tämä edellyttää kuitenkin tarkkaa ja kulttuurisesti tarkkaa lähestymistapaa tilastojen tuottamiseen ja käyttöön. Tähän liittyy myös se, että alkuperäiskansojen on mahdollista saada omat, yhteisöjen kulttuurisia ja identiteettiperusteisia kriteerejä noudattavat väestötiedot, mikä puolestaan parantaa heidän asemaansa yhteiskunnassa ja politiikassa.

Miksi maapallon järjestelmien ymmärtäminen on tärkeää kaikille, ei vain tutkijoille?
Miksi jokainen Englannin joki on kuolemassa?
Miten organisoida ja muokata tietokehyksiä analyysiä varten R:ssä?
Miten ActiveLLM parantaa aktiivisen oppimisen tehokkuutta ja ylittää kylmäkäynnistysongelman?