Amerikkalaisessa poliittisessa retoriikassa on pitkään ollut erottuva piirre: "hirviöiden luominen", kuten Michael Rogin huomauttaa. Tämän kaltaisten poliittisten vihollisten kuvauksilla pyritään luomaan ilmiöitä, jotka turvautuvat vihaisaan kieleen, jonka tarkoituksena on nostattaa vastakkainasettelua ja demonisoida vastustajia. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä tästä strategiasta on Ronald Reaganin käyttämä "hyvinvointiruhtinatar"-termi, jota hän käytti saadakseen kansan tukea vuonna 1976. Tällöin hyvinvointi yhdistettiin petokseen ja tarpeettomaan kulutukseen, ja Reagan rakensi sen ympärille kertomuksia, jotka saivat kansan tuntemaan suuttumusta ja häpeää hyvinvointijärjestelmää kohtaan.

Reagan käytti "hyvinvointiruhtinatar"-nimeä kuvastaakseen naista nimeltä Linda Taylor, joka huijasi hallitusta miljoonilla dollareilla käyttämällä vääriä nimiä ja osoitteita. Tarina sai suurta huomiota, ja vaikka se ei ollutkaan lainkaan tyypillinen esimerkki hyvinvointia saavista ihmisistä, Reagan käytti sitä tehokkaasti hyväkseen vahvistaakseen stereotypioita ja vahvistaakseen valkoisten vihaa hyvinvointijärjestelmää kohtaan. Vaikka Taylorin tapaus oli ilmeinen rikollinen huijaus, Reaganin poliittinen retoriikka ei ottanut huomioon sitä, että suurin osa hyvinvointia saaneista oli tavallisia perheitä, jotka eivät eläneet huijauksista.

Reaganin tapaus osoittaa, kuinka poliittiset käsitykset voivat syntyä yksittäisten tapausten ympärille, mutta niistä voidaan muodostaa suurempia, yhteiskunnallisia tarinoita, jotka liittyvät rotuun, luokkaan ja sukupuoleen. "Hyvinvointiruhtinatar"-käsityksellä oli vahva rotuulottuvuus, kuten Ange-Marie Hancock on tuonut esiin tutkimuksessaan, jossa hän jäljitti tämän käsitteen juuria mustan Amerikan naisista. Tämä stereotypia liitettiin laajasti mustiin naisiin, joita syytettiin muun muassa laiskuudesta ja lisääntymisvimmasta, erityisesti 1960-luvulla ja sen jälkeen. Vaikka suurin osa hyvinvointia saaneista oli valkoisia, yhteiskunnassa oli voimakas uskomus siitä, että järjestelmä palvelee "epäarvostettavia" afrikkalaisamerikkalaisia naisia.

Nixonin ja Reaganin retoriikka erosivat toisistaan siinä, että Reagan ei vain kritisoinut hyvinvointiohjelmia, vaan myös rakensi niistä poliittisen ja kulttuurisen taistelun kentän. Reaganin politiikka ei keskittynyt niinkään hyvinvointijärjestelmien uudistamiseen, vaan niiden purkamiseen. Tämä näkyi erityisesti hänen hallintonsa aikana 1980-luvulla, jolloin Reaganin poliittinen agenda oli rakentaa erottelua niiden välillä, jotka työskentelivät ja niiden, jotka elivät valtion tuella. Reaganin käyttämät "koodisanat" kuten "kaupunkien sisäosat" ja "ahdingossa olevat alueet" viittasivat implisiittisesti mustan väestön köyhyyteen ja loivat näin mielikuvan siitä, että hyvinvointijärjestelmä tuki pääasiassa mustia köyhiä.

Vaikka Reagan ei suoraan maininnut rotua, hänen kielellinen valintansa ja politiikkansa loivat selkeän yhteyden rotu- ja luokkakysymyksiin. Reaganin retoriikka loi mielikuvan siitä, että kaupunkiköyhyys oli seurausta hyvinvointijärjestelmästä eikä historiallisista taloudellisista ja yhteiskunnallisista epäoikeudenmukaisuuksista, kuten mustan väestön siirtymisestä teollisiin kaupunkeihin tai valkoisen väestön muuttoliikkeestä 1960- ja 1970-luvuilla. Tämä strateginen yksinkertaistaminen oli tehokas tapa välttää keskustelu rakenteellisesta taloudellisesta epätasa-arvosta ja samalla luoda vihaista erottelua valkoisten keskiluokan ja köyhien väestöryhmien välille.

Reaganin käyttö etnisten vähemmistöjen, kuten italialaisten amerikkalaisten, esimerkkinä vertailussa hyvinvointia saaviin köyhiin, vahvisti eron etnisten ryhmien ja "hyvinvointiruhtinattarien" välillä. Reaganin puheessa italialaisamerikkalaiset olivat esimerkki kovasta työetiikasta ja perhearvoista, kun taas hyvinvointia saavat olivat kuvia vapauden ja riippumattomuuden puutteesta. Tällainen erottelu oli osa laajempaa strategiaa, jolla Reagan pystyi vetämään rajan niiden väestöryhmien ja muiden, erityisesti mustan väestön, välille, jotka olivat vähemmistössä ja elivät köyhyydessä.

Yhteiskunnallisten ja poliittisten diskurssien taustalla ei siis ole vain yksittäisiä poliittisia toimenpiteitä, vaan myös kulttuurisia ja historiallisia kuvioita, jotka muovaavat kansan mielipiteitä ja politiikan suuntauksia. Reaganin käyttämät sanat ja kuvastot olivat osa laajempaa poliittista projektia, jossa hyvinvointijärjestelmien purkaminen liitettiin valkoisten kansanryhmien haluun ylläpitää yhteiskunnallista järjestystä ja estää näiden ryhmien taloudellinen "riippuvuus" valtiosta.

Tämä poliittinen retoriikka ei jäänyt vain yksittäisiin kampanjoihin, vaan sillä oli pitkän aikavälin vaikutuksia siihen, miten hyvinvointia ja köyhyyttä käsiteltiin Yhdysvalloissa. Reaganin ja muiden konservatiivisten johtajien puheenvuorot loivat ympärilleen laajan kansalaiskeskustelun, jossa hyvinvointiohjelmia pidettiin yhä enemmän esteenä taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Reaganin koulupolitiikan ja rodun yhteys konservatiivisessa valtapelitilanteessa

Reagan käytti rodullista retoriikkaa tukemaan konservatiivisia koulupoliittisia linjauksiaan. Hänen näkemyksensä koulutuksesta ja rodusta juontuvat 1970-luvulle, jolloin republikaanit pyrkivät yhdistämään pohjoisen etniset ryhmät ja etelän asukkaat yhteisellä vastustuksellaan koulujen bussikuljetuksia kohtaan. Kuten Joan Hoff toteaa, Nixon laajensi uuden ajan hyvinvointivaltiopolitiikkaa tukemalla positiivista erityiskohtelua. Hän ei pyrkinyt purkamaan kansalaisoikeuksia, mutta Nixonin retoriikka ja suhtautuminen rotuun jättivät pitkän jäljen Yhdysvaltain politiikkaan, jonka vaikutuksia ei voida selittää pelkästään Nixonin politiikalla. Vaikka tämä tulkinta on kiistanalainen, voidaan kuitenkin todeta, että Nixon oli vähemmän radikaali kuin Reagan. Nixon asetti koulujen bussikuljetusohjelmat osaksi republikaanien perustavanlaatuista politiikkaa, mutta Reagan vie tätä teemaa pidemmälle, kohdistamalla huomionsa koko koulutusjärjestelmään.

Yksi Reaganin päämääristä oli purkaa desegregaatioprosessit, vaikka tämä ei toteutunut hänen presidenttikautensa aikana. Tämä oli kuitenkin olennainen osa hänen poliittista perintöään. Reaganin hallinto toteutti useita rajoituksia liittovaltion koulutusbudjettiin, kuten peruutti vuoden 1972 hätätilakoulutuslain, joka oli ainoa merkittävä liittovaltion rahallisen tuen lähde desegregaation tukemiseen. Hänen hallintonsa pysäytti myös tutkimukset, jotka olisivat voineet parantaa desegregaatiota. Reaganin nimittämät tuomarit liittovaltion tuomioistuimiin antoivat myöhemmin päätöksiä, jotka käytännössä pysäyttivät julkisten koulujen desegregaatioprosessit.

Reaganin koulupolitiikkaan kuului monenlaista strategista liikkumavaraa, jonka tarkoituksena oli vahvistaa konservatiivisten republikaanien valtaa hallinnossa. Hänen hallintonsa herätti kansallista kiinnostusta koulutuksen tilasta, kun vuonna 1982 julkaistiin raportti "A Nation at Risk", joka kuvasi Yhdysvaltain koulutuksen kriisiä, joka johtui heikoista opiskelutuloksista, liian alhaisista opettajapalkoista ja liian lepsuista opiskelustandardeista. Raportti varoitti, että huono koulutuksen taso vaaransi Amerikan aseman maailmanpolitiikassa. Raportin julkaisemisen jälkeen Gallupin kyselyt osoittivat, että koulutus oli yksi tärkeimmistä kysymyksistä amerikkalaisille äänestäjille. Reagan laati kunnianhimoisen suunnitelman koulutuksen parantamiseksi, joka kuitenkin purki aikaisempien hallitusten asettamia kansalaisoikeusnormeja ja esitti valtionoikeuksia puolustavan viestin.

Reaganin 1980-luvun presidenttikampanjassa hän ehdotti opetushallinnon lakkauttamista ja koulutusvallan palauttamista osavaltioille. Tästä huolimatta Reagan nimitti kohtuullisen Terrel H. Bellin opetushallituksen johtoon. Bell ilmaisi haluttomuutensa "liikkua radikaaliin suuntaan" liittovaltion ministeriön lakkauttamiseksi. Toisaalta Reagan oli vahvasti osavaltioiden vastuuta kannattava ja vastusti liittovaltion varojen käyttöä koulutusjärjestelmän tukemiseen. Reaganin hallinto leikkasi liittovaltion ohjelmia ja muutti ne lohkokorvauksiksi, jotka antoivat osavaltioille vapauden päättää, miten liittovaltion rahaa käytettiin. Kuten The New York Times totesi, nämä uudistukset vaikuttivat erityisesti "suuriin kaupunkikoulujärjestelmiin".

Reaganin tavoitteet eivät olleet täysin selkeitä; oliko hän tosissaan lakkauttamassa opetushallintoa vai halusiko hän vain vahvistaa deregulaatiota ja luoda tukea valtiollisten oikeuksien puolesta? Republikaaninen kansalliskokous äänesti sen kuitenkin alas. Tämän jälkeen konservatiivinen Howard Phillips syytti Bellia siitä, että hän oli "yhteensopiva kansallisen opetusliiton tavoitteiden kanssa, joka oli vasemmistolainen ryhmä". Pian tämän jälkeen Bell erosi tehtävästään.

Bell itse puhui 1985 vuoden artikkelissa Phi Delta Kappan -lehdessä ajastaan opetushallituksessa. Hän totesi, että hänen nimityksensä oli saanut aikaan valtapelin, jossa konservatiivisilla republikaaniryhmillä oli valtava vaikutusvalta liittovaltion koulutuspolitiikkaan. Bellin mukaan konservatiiviset republikaanit uskoivat, ettei senttiäkään liittovaltion rahaa tulisi käyttää koulutukseen, ja he halusivat lakkauttaa opetushallinnon sekä kaikki kansalaisoikeuksien valvonnan. Bellin mukaan nämä konservatiiviset jäsenet saivat "poikkeuksellisia etuja ja automaattista anteeksiantoa" poliittisessa kentässä.

Tämän jälkeen William Bennett, neokonservatiivinen poliitikko, nimettiin opetushallituksen johtoon. Reaganin kampanja vuonna 1984 nosti esiin koulutusuudistusten tarpeen, jonka Reagan väitti palauttavan koulutuksen aiempaan loistoonsa. Hän selitti, että Yhdysvaltain koulutuksen kriisi alkoi vuonna 1963, jolloin "jollain tapaa 1960- ja 1970-luvuilla ihmiset päättivät, että kurinalaisuus oli vanhanaikaista ja korkeiden standardien ylläpitäminen tarpeetonta". Reagan ei koskaan tarkentanut, mitä 1960-luvulla oli tapahtunut, mutta voi olettaa, että hän syytti Johnsonin hallintoa liittovaltion koulutuksen rahoituksen lisäämisestä. On myös mahdollista, että kommentti oli epäsuora arvostelu jälkikäteen toteutetuista desegregaatiopolitiikoista.

Reaganin sanoma opetuspolitiikasta yhdisti opiskelijoiden huonot arvot alisuoriutuvissa kouluissa osavaltioiden oikeuksien retoriikkaan. Hän linkitti koulutuksen ongelmat myös kaupunkien rikollisuuteen ja vetosi esikaupunkialueiden rodullisiin pelkoihin.

Miten Barack Obama käsitteli rotukysymyksiä presidenttikampanjoissaan ja kuinka se vaikutti hänen politiikkaansa?

Barack Obaman rooli presidenttikampanjoissa ja hänen tapansa käsitellä rotu- ja identiteettikysymyksiä herättivät voimakkaita tunteita ja laajaa huomiota. Tämän käsittelyn taustalla oli monimutkainen balanssi, jossa Obaman täytyi olla tarkkana sekä omassa persoonassaan että poliittisessa viestinnässään. Kampanjassaan Obama ei voinut paeta rotu- ja kulttuurisia kysymyksiä, mutta hänen tuli samalla luoda kuvia, jotka veivät hänet yli niistä perinteisistä rajoista, jotka liittyivät afroamerikkalaisten asemaan Yhdysvalloissa. Hänen tapa käsitellä näitä teemoja oli paitsi puhutteleva, myös strateginen.

Obaman vaikeuksien alku kulki hänen yhteyksistään rovasti Jeremiah Wrightiin, joka oli antanut provokatiivisia lausuntoja Yhdysvaltojen politiikasta ja historiasta. Kun Wright väitti, että "Amerikka saa sen, minkä ansaitsee", ja muistutti, että 9/11-terroristihyökkäykset olivat vain "Amerikan kanojen paluu", Obaman täytyi ottaa kantaa. Obaman vastaus oli kuuluisassa puheessaan "A More Perfect Union" (Täydellisempi liitto), jossa hän käsitteli rotueroja ja Yhdysvaltojen historiaa mustan ja valkoisen yhteisön suhteessa. Tämä puhe oli hänen pyrkimyksensä kieltää Wrightin provosoivat lausunnot, mutta samalla pitää kiinni omasta yhteydestään mustan yhteisön symboliseen rooliin.

Puheessaan Obama käytti hyväkseen amerikkalaista identiteettiä, jonka pohjalta hän pystyi tarjoamaan laajempaa yhteisön yhdistämistä. Hän tunnusti mustan yhteisön kokemat epäoikeudenmukaisuudet, mutta korosti, ettei rotuerojen tulisi jakaa kansakuntaa. Hän vertasi omaa perhetaustaansa ja sanoi, että ei voinut "erota Wrightista enempää kuin voin erota mustasta yhteisöstä tai valkoisesta isoäidistäni, joka toisinaan käytti rotusyrjiviä ilmauksia." Obaman oli siis tasapainoiltava sen välillä, että hän ei voinut hylätä täysin ei vain Wrightin kaltaisten mutta myös yleisesti mustan yhteisön kokemuksia, samalla kun hän halusi myöntää valkoisten yhteisöjen pelot ja epäluottamuksen mustia kohtaan.

Tämä puhuttelu rakennettiin sellaiselle retoriikalle, joka yritti yhdistää, ei erottaa. Yhtenäinen kansakunta oli Obaman viestin ydin, mutta hänen täytyi myös kiinnittää huomiota siihen, miten hänen omat poliittiset vihollisensa, erityisesti republikaanit, käyttivät rotukysymyksiä hänen heikentämisekseen. Erityisesti vuoden 2008 vaaleissa republikaanien retoriikkaan kuului toistuvasti rasistisia vihjauksia, kuten "Obama ei ole meitä", "elitisti", "salainen muslimi" ja "epäamerikkalainen". Näiden syytösten takana oli ajatus, että Obama ei ollut uskollinen Yhdysvaltojen perinteille ja arvoille. Obama vastasi näihin syytöksiin tuomalla esiin oman perheensä arvoja ja työetiikkaansa, jotka ovat perinteisesti liitetty amerikkalaiseen identiteettiin.

Puheessaan "A More Perfect Union" Obama esitti itsensä yhtenä kansakunnan osana, joka koostuu monista erilaisista osista, joissa kaikilla on oma merkityksensä. Tämä ajatus "kaksinkertaisesta tietoisuudesta" oli yhteneväinen W. E. B. Du Bois’n käsitteen kanssa, joka käsittelee mustan amerikkalaisen identiteetin kaksijakoisuutta. Obama käytti tätä käsitettä laajentaen sen koskemaan kansakunnan identiteettiä, jossa ei ollut vain mustaa tai valkoista, vaan koko kansa, joka oli moninainen ja jakautunut samalla tavalla kuin hänen oma kokemus mustana miehenä presidenttinä.

Tämä kaksinkertainen tietoisuus ei ollut pelkästään teoreettinen; se oli elävä osa Obaman kampanjaviestiä. Erityisesti vuoden 2008 vaaleissa tämä kertomus oli osa jatkuvaa kansalaisoikeusliikettä, joka oli keskeinen osa Obaman presidenttikampanjaa. Hänen viestinsä oli selkeä: rotu ei saanut olla jakava tekijä, vaan se oli nähtävä osana yhteistä historiaa ja yhteistä taistelua paremman tulevaisuuden puolesta.

Obama käsitteli rotu- ja identiteettikysymyksiä myös taloudellisessa kontekstissa. Vuoden 2012 vaalien aikana taloudelliset ongelmat, kuten työttömyys ja valtion velka, olivat tärkeimmät kysymykset. Tällöin rotu ja hyvinvointivaltiot eivät olleet yhtä näkyvästi esillä, mutta talouspolitiikka oli silti hyvin kiinteästi kytkeytynyt rotukysymyksiin. Obama välttelee perinteisten rasististen termien käyttöä, kuten "welfare" tai "lain ja järjestyksen" retoriikkaa. Sen sijaan hän puhui "yritystukipaketeista" ja muista rakenteista, jotka olivat aiemmin olleet poliittisia taistelukenttiä, mutta joista hän ei halunnut tehdä itsekseen perinteisiä rotupoliittisia keskustelunaiheita.

Mitä tulee vuoden 2012 vaaleihin, Obaman täytyi rakentaa laaja ja monivivahteinen äänestäjäkokoelma, joka ei pettäisi mitään vähemmistön osaa, mutta joka silti säilyttäisi valkoisten demokraattien tuen. Vähemmistöt, kuten afroamerikkalaiset, latinalaisamerikkalaiset ja aasialaiset, olivat keskeisiä tekijöitä Obaman voitossa, ja tämä suuntaus oli ilmeinen myös väestötutkimuksissa. Obama ei kuitenkaan voinut unohtaa valkoisten kannattajiensa huolia, jotka pelkäsivät, että hänen hallintonsa suosisi liikaa vähemmistöjä.

Rotu- ja talouskysymysten käsittely oli Obamalle paitsi strategia myös hengellistä tasapainoilua. Rotu ei ollut yksinkertaisesti kysymys siitä, minkälaiset termit tai viestit olivat käytettävissä, vaan siitä, kuinka ylläpitää kansakunnan yhtenäisyyttä ja luoda politiikka, joka palvelee kaikkia kansalaisia, riippumatta heidän etnisestä tai rodullisesta taustastaan. Tämä oli hänen suurin haasteensa, mutta myös hänen suurin vahvuutensa.

Kuinka Ronald Reaganin politiikka muokkasi yhdysvaltalaista puoluejärjestelmää ja rasismikeskustelua 1980-luvulla

Ronald Reaganin hallituskausi Yhdysvalloissa 1980-luvulla oli merkittävä ajanjakso, jonka aikana Reaganin poliittiset strategiat muovasivat paitsi maan puoluejärjestelmää, myös käsityksiä rodullisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Reaganin puheissa ja kampanjoissa erottui erityisesti tarve luoda ja ylläpitää kansallinen yhtenäisyys, joka perustui valkoisten keskiluokan arvoihin ja normatiivisiin käsityksiin siitä, mikä oli "amerikkalaista". Tämä ajattelu oli voimakkaasti sidoksissa Reaganin tapaan käsitellä rodullisia kysymyksiä ja eri vähemmistöjen poliittista osallistumista.

Reaganin kampanjat olivat tarkasti rakennettuja esimerkkejä siitä, miten politiikkaa voitiin pelata rodullisuuden ja taloudellisen aseman kautta. Tällöin ei ollut vain kyse konkreettisista lainsäädännön muutoksista, vaan myös siitä, miten poliittiset puheet ja retoriikka voivat luoda ja vahvistaa sosiaalisia jakolinjoja. Tämä ilmeni erityisesti Reaganin pyrkimyksistä leikata julkisia etuuksia ja hyvinvointipalveluja, mikä osui erityisesti mustiin ja vähemmistöihin kuuluvien yhteisöjen tarpeisiin.

Erityisesti 1980-luvulla Reaganin kampanjoissa käytettiin puheita, jotka rajoittivat keskustelua valtion roolista hyvinvointipalveluissa ja leimasivat niitä saavia henkilöitä, kuten niin sanottuja "welfare queen" -hahmoja. Tämä käsite, joka viittasi naisiin, jotka Reaganin mukaan huijaisivat hyvinvointijärjestelmää, oli paitsi rasistinen myös sukupuolittunut. Tällaisten tarinoiden toistaminen kampanjoissa auttoi Reagania luomaan kuvan siitä, että valtion tulisi puuttua tiukemmin kansalaisten henkilökohtaisiin valintoihin, mutta samalla se antoi myös kuvan siitä, että valkoisen keskiluokan ei tarvinnut kantaa vastuuta muiden yhteiskuntaryhmien hyvinvoinnista.

Vaikka Reaganin retoriikka oli usein pehmeän huumorin ja kansanläheisyyden sävyttämää, sen vaikutukset olivat syvällisiä. Esimerkiksi Reaganin toistuvat puheet mustien ja latinalaisamerikkalaisten äänestäjien roolista Yhdysvaltojen politiikassa nostivat esiin kysymyksiä siitä, kuinka näitä yhteisöjä voitiin houkutella äänestämään konservatiivisesti, samalla kun tuettiin politiikkaa, joka ei ollut heille suosiollinen. Reaganin kampanjat erityisesti vuonna 1984, joissa hän haki tukea muun muassa latino-yhteisöiltä, olivat loistava esimerkki tästä ristiriidasta. Hänen puheensa herättivät usein kysymyksiä siitä, kuinka aitoja nämä yritykset todella olivat, ja voiko poliittinen liittoutuma vähemmistöjen kanssa koskaan olla vilpitön, jos samaan aikaan hyökättiin heidän oikeuksiaan vastaan.

Tässä kontekstissa Reaganin käyttämä "väärä kansallinen identiteetti" oli eräänlainen strateginen valinta. Reaganilla oli kyky puhua yksinkertaisella kielellä, joka resonoi laajalle yleisölle, mutta hänen puheensa saivat aikaan jakautuneisuutta, jota nähtiin erityisesti vaaleissa ja kampanjoissa, joissa rodulliset jännitteet nousivat pinnalle. Tällaisten erimielisyyksien ja jakautumisten syvemmät juuret olivat monin paikoin juuri Reaganin politiikassa, jossa ei ollut tilaa kaikille, vaan erityisesti valkoiselle keskiluokalle ja sen arvoille annettiin etusija.

Vaikka Reaganin politiikka vaikutti laajasti yhteiskuntaan ja puoluepolitiikkaan, on tärkeää huomata, että se ei jäänyt vain retoriikan tasolle. Hänen hallintonsa lainsäädäntötoimet, kuten veronkevennykset ja hyvinvointileikkaukset, olivat merkittäviä askelia kohti vähemmistöjen vaikutusvallan rajoittamista poliittisesti ja taloudellisesti. Erityisesti Reaganin vuonna 1984 käynnistämä vaalikampanja oli täynnä rassistista ja eksploitiivista puhetta, joka tarkoituksellisesti erotti eri yhteiskuntaryhmät ja antoi niille erilaisia rooleja amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Tämä ajanjakso jätti jälkensä amerikkalaisiin poliittisiin instituutioihin ja kulttuuriin, ja Reaganin jälkeen poliittinen ilmapiiri oli jo muuttunut. Tärkeä huomio on, että Reaganin luoma "kulttuurinen sodankäynti", jossa keskiössä olivat puolueet ja niiden käsitykset rodullisista, sosiaalisista ja taloudellisista oikeuksista, on edelleen nähtävissä monissa nykyajan poliittisissa keskusteluissa Yhdysvalloissa.

Reaganin aikakausi oli myös esimerkki siitä, kuinka poliittiset päättäjät voivat muokata kansallista keskustelua ja määritellä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Tällaiset muutosprosessit eivät ole vain osa poliittista retoriikkaa, vaan ne muokkaavat syvällisesti kansakunnan kulttuurista ja sosiaalista rakennetta, mikä tulee näkyviin nykyisin myös Yhdysvaltojen vaaleissa ja kansallisessa keskustelussa.

Kuinka suunnitella ylellinen suihkukaappi, joka sopii mihin tahansa kylpyhuoneeseen?
Miten Trumpin liiketoiminta ja henkilökohtaiset epäonnistumiset vaikuttivat hänen suhteisiinsa ja käytökseensä
Mikä tekee menestyvän yrittäjän ja myyjän? Vickey Barronin opit ja näkemykset
Miten järjestelmällinen otanta voi parantaa tutkimustulosten luotettavuutta?
Unresponsive Wakefulness Syndrome ja Minimally Conscious State: Ymmärrys ja Hoitopolku