Maailmassa on hetkiä, jolloin mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Kysymys ei ole pelkästään petoksesta tai salaliitosta, vaan illuusiosta, joka kietoutuu ympärille kuin sumu. Tämä sumu ei ole vain näkyvä verho, vaan psykologinen ja teknologinen ilmiö, jolla muovataan kokonaisia todellisuuksia. Sellainen on Sandaliotis, keinotekoinen maa, joka kohoaa merestä kuin kuvajainen ja jonka olemassaolo kestää vain sen aikaa, kun sen tekijät tarvitsevat sitä. Se on eräänlainen linja vedessä, jonka päälle rakennetaan maa – linja, joka katoaa ennen kuin kukaan ehtii siihen kunnolla tarttua.

Tällaista sumua käytetään hallinnan välineenä. Sen avulla ihmiset, jopa sellaiset kuin Constantine, joutuvat toimimaan tavalla, joka ei ole heidän omaansa. Se on vanhan kultin perintö – kultin, joka kerta toisensa jälkeen nousee esiin historian hämäristä. Se hallitsi aikanaan “kulttien piirejä”, ja vaikka se kerran syrjäytettiin ja häpäistiin, se ei koskaan hyväksynyt tappiota. Nyt se taistelee takaisin yhä uudelleen, pukeutuen eri hahmoihin, liikkumalla sekä vihreillä kukkuloilla että meressä, välillä delfiinin lihassa, välillä jonkin toisen olennon muodossa. He eivät suostu kuolemaan yhdessä ruumiissa, vaan jatkavat monissa.

Amelian sanat kantavat tätä perintöä. Hän on yhtä aikaa varjo ja liha, illuusio ja todellisuus. Hän tarjoaa pelastusta, mutta uhkaa kuolemalla. Hän pystyy kuulemaan sanomattomatkin sanat, sillä hänellä on “äänivastaanotto” suoraan ihmisten ajatuksiin. Hänen maailmansa on vanhaa hulluutta, joka kätkeytyy korkeisiin tavoitteisiin – ja se vaatii, ettei siihen puututa. Constantine tietää tämän. Hänellä on oma osansa tästä sumusta, jonka hän on kerran saanut Amelialta, ja sen avulla hän on voinut vaikuttaa ihmisiin, usein huomaamatta itsekin, kuinka pitkälle sen valta ulottuu.

Mutta juuri tämä sumu, tämä verho, on vaarallista. Se muuttaa ne, jotka siihen tarttuvat. Se on vanhaa savimassaa, jossa muodot ovat jäykkiä ja tyyliteltyjä. Jos antaa itsensä kovettua siihen, ei enää pääse pakoon. Constantine epäröi – eikä anna lupaustaan. Hän tietää, että ne, jotka on tehty tästä vanhemmasta savesta, voivat kivettyä hänen omankin tahtonsa ympärille.

Sandaliotis on tämän kaiken ruumiillistuma. Se on teknologinen ja psykologinen temppu, yhtä aikaa mahdoton ja todellinen. Sen perustana on epätodennäköinen teknologia ja sen suojana hypnoottinen sumu. Tekijät itsekin tietävät, että se ei kestä. Heidän tarkoituksensa on siirtää omistusoikeudet ja kerätä rahat ennen kuin maa hajoaa – ennen kuin keskiyö koittaa. Se on suurin kiinteistöhuijaus, mitä koskaan on nähty, eikä sillä ole mitään pysyvyyttä. Kaikki on väliaikaista, kuin varjo, joka väistyy aamun valossa.

Mutta tämänkaltaiset illuusiot eivät ole vain yksittäisten rikollisten temppuja. Ne ovat peili, joka näyttää jotain olennaista ihmisluonteesta: kuinka helposti ihmiset myyvät tai ostavat kuvitelmia, kuinka he haluavat hallita ja tulla hallituiksi, kuinka vanhat kultit ja uudet verkostot voivat yhdessä luoda todellisuuksia, jotka eivät ole mitään muuta kuin sopimuksia sumun keskellä. Se on muisti siitä, että kaikki suuret huijaukset ovat mahdollisia vain silloin, kun niiden kohteet haluavat uskoa niihin.

On tärkeää ymmärtää, että tällaiset rakenteet eivät synny tyhjästä. Ne vaativat valtavia valmisteluja, psykologista muokkausta ja teknologisia harhoja. Ne myös heijastavat ihmisten kaipuuta johonkin suurempaan, halua kuulua johonkin “vanhaan” ja “kadotettuun”. Se tekee niistä voimakkaita ja vaarallisia. Se tekee niistä enemmän kuin rikoksia: ne ovat tarinoita, jotka muokkaavat todellisuutta – ja kun todellisuus on muokattu tarpeeksi, siitä voi tulla pysyvämpi kuin mikään totuus.

Voiko useita todellisuuksia elää rinnakkain ilman sotaa ja mielipuolisuutta?

On olemassa poroja, jotka laiduntavat vuodesta toiseen tietyissä laaksoissa, kaivaen lunta sorkillaan, mutta eivät koskaan kosketa viereisiä laaksoja, vaikka ne olisivat yhtä turvallisia. Ne uskovat niissä olevan yhä mahdottoman syvä jää. On myös kaloja, jotka eivät ui yli alueiden, missä saaret ovat aikanaan uponneet. Niiden mielissä nuo alueet ovat yhä kiellettyjä kuvioita, “pattern impossible”. Nämä ovat eräänlaisia tabuja, jotka eivät ole yksin eläinten maailmassa, vaan koskettavat myös kasveja, mineraaleja ja lopulta ihmisiä itseään. Silti eläinten ja kasvien tabut ovat usein syvemmälle juurtuneita kuin ihmisten. Kyse ei ole vain katoamisista ja selviytymisistä, vaan rinnakkaisista olemassaoloista, jotka näyttävät sulkevan toisensa pois, vaikka todellisuudessa voisivat elää yhdessä.

Miksi useat tapahtumaketjut tai kontekstit eivät voisi asua samassa ajassa ja paikassa ilman mielipuolisuutta tai sotaa, jos muistamattomuus ei toimi suojana? On tapauksia, joissa ne voivatkin, mutta silloin vähemmän hyväksytyn kontekstin ihmiset joutuvat tietämään tarkasti, mitä on meneillään. Jo yli viisisataa vuotta on ollut olemassa pieniä eliittejä, jotka elävät toisenlaisissa tapahtumaketjuissa ja eri olosuhteissa kuin enemmistö. Mutta mitä tapahtuu, kun nämä eliitit kasvavat niin suuriksi, ettei enää ole enemmistöä? Se muistuttaa laivan painolastin sitomista mastonhuipuille – siitä tulee ylipainoinen ja epävakaa alus.

On esimerkki “Una Sancta” -eliitistä, joka elää yhä maailmassa, jossa uskonpuhdistusta – “Maailman haaksirikkoa” – ei ole tapahtunut. Tämä ryhmä on varakas, onnellinen, luova ja uskomattoman antelias, liekeissä taiteesta ja rakentamisesta. Kaikki eliitit ovat tällaisia. Se samastuu maailman saumattomaan viittaan, sen kudottuun lihaan. On olemassa myös lähes täydellinen yhteiskunta, joka uskoo olevansa maailman konsensusyhteiskunta ja sen jäsenissä se sellaisena toteutuukin. Sen olemassaolo on salaisuus: se sisältää kaikki ihmiset maailmassa yhtä lukuun ottamatta. Jos siihen kuuluisi jokainen, sen taika katoaisi; jos siihen jäisi enemmän kuin yksi ulkopuolinen, sen salaisuus repeäisi. Silti se näyttää olevan tasapainossa maailman kanssa ja sillä on ainakin ohut todellisuus. Mutta kirjoittaja ei kuulu siihen, joten hän olettaa, että kaikki lukijat kuuluvat. Hän on kuitenkin vannonut, ettei paljasta sen kovia yksityiskohtia.

Todellinen jakolinja kulkee maailman välillä, jossa sotaa ei tunneta, ja maailman välillä, jossa sota tunnetaan. Voivatko molemmat olla yhtä aikaa mahdollisia? Tämä kysymys on erityinen, eikä kaksinaisuuden yleinen laki päde siihen. Sodan idea kantaa mukanaan voimakkaita nostalgian elementtejä. Fiktiot sodasta ovat jokaisen lapsuuden suuria kuvia, ja aikuisen muisto sodasta on yritys palauttaa varhaisen lapsuuden onnellinen kaaos. On kysyttävä, voimmeko olla onnellisia ilman sodan henkistä nautintoa. Sama pätee helvettiin: fiktiot helveteistä ovat suuria lapsuuden kuvia, ja aikuisen muistelu helvetistä on yritys palata tuohon varhaiseen kaaokseen. Ajatus siitä, että tarvitsemme näitä mielen sisäisiä sodan tai helvetin kuvia ollaksemme onnellisia, on kuitenkin harhaoppinen.

Maailmansodan pseudouskomus on kuitenkin maailmanlaajuinen ja tuore. Se on eräänlainen psykoosi, jonka paikalliset ja kansalliset muunnelmat eivät muuta sen universaalia luonnetta. Se on ainutlaatuista: koskaan ennen ei ole ollut psykoosia, joka olisi sekä uusi että maailmanlaajuinen. Psykoosit ovat kuin sääilmiöitä, aina paikallisia, kuin myrskyt, tornadot tai taifuunien vyöhykkeet. Mutta tämä uusi psykoosi näyttää kosmiselta. Mitä meidän tulisi ajatella tästä syyllisyydestä ja uskomuksesta, että olemme jo kokeneet maailmansodan elinaikanamme ja että meillä on vielä kaksi sellaista edessä, jotka viimeistelevät maailman tuhon?

On myös olemassa henkilökohtainen taso, jossa nämä tabut ja psykoosit muuttuvat synneiksi. Eräs tunnustus kertoo “onnettomuuden synnistä” – tahallisesta onnettomuudesta. Tämä ei ole pelkkää alakuloa vaan aktiivista suostumista sisäisiin spekulaatioihin, jotka tuntuvat olevan istutettuja mieleen ulkoa käsin. Ne voivat olla kuin katarsiksia, mutta samalla niiden alkuperä ja vaikutus voivat olla petollisia. On tunne manipuloinnista, ei lempeistä käsistä, vaan joskus imartelevista, joskus tuskaa tuottavista voimista. Tämä kokemus kertoo siitä, kuinka syvälle yhteisölliset psykoosit ja kielletyt kuviot voivat upota yksilön sisäiseen elämään ja moraaliin.

On tärkeää ymmärtää, että nämä esimerkit – porojen ja kalojen tabuista globaaleihin psykooseihin ja yksilöllisiin tunnustuksiin – kuvaavat samaa ilmiötä: kyvyttömyyttä tai haluttomuutta ylittää rajoja, jotka olemme perineet tai luoneet itse. Rinnakkaiset todellisuudet voivat olla olemassa, mutta vain jos tiedostamme, että ne ovat rinnakkaisia, ja opimme katsomaan niiden taakse. Samalla on nähtävä, kuinka voimakkaasti nostalgia, pelko ja sisäiset kuviot sitovat meitä menneeseen ja tekevät meistä oman mentaalisen säätilamme vankeja.

Miten ikääntymisen vaikutukset ilmenevät rottien sydän- ja verisuonijärjestelmässä?
Miksi ja miten optimaalinen pääoman ja budjetin jakaminen on ratkaisevaa päätöksenteossa?
Kuinka seuranta ja palaute tuotannossa vaikuttavat ohjelmiston laatuun ja kehitykseen?