Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt globaali tilanne on saanut monet hallitukset ja poliittiset instituutiot pitämään kiinni laajoista strategisista mandaatteistaan ja monista pitkän aikavälin sitoumuksistaan. Monilla on ollut halu puolustaa perinteisiä käytäntöjään, vaikka tämä tarkoittaisi myös suuria taloudellisia uhrauksia ja riskinottoa omien kansalaisten kustannuksella. Tällaista kehitystä tukevat myös monet ajatushautomoiden asiantuntijat Washingtonissa, jotka ovat sitoutuneet Yhdysvaltain ulkopolitiikan aktiivisuuteen. Tämä on johtanut siihen, että Donald Trumpin ulkopoliittinen visio nousi voimakkaasti vastarintaan perinteisten poliittisten voimien kanssa. Trumpin kritiikki ulottui esimerkiksi siihen, miksi Yhdysvaltojen tulisi jatkaa turvatakuiden tarjoamista varakkaille, turvallisille liittolaisilleen maailman eri kulmilla, kun valtio itse kantaa suurimman osan riskistä.

Vaikka Trumpin ulkopolitiikassa oli joitakin piirteitä, jotka muistuttivat rajoituspolitiikan puolustajien näkemyksiä, hänen linjansa poikkesi kuitenkin suuresti siitä. Rajoitusharha, jota puolustetaan yleensä liberaalien arvojen ja rauhanomaisen maailmanjärjestyksen puolesta, korostaa muun muassa vähäisten uhkien yliarviointia ja Yhdysvaltojen osallistumisen vähentämistä ulkomaisiin konflikteihin. Trumpin linjassa oli kuitenkin päinvastaisia elementtejä. Hänen kannattamansa protektionismi, tiukempi maahanmuuttopolitiikka, diplomatian heikentäminen ja energinen militarismi ovat kaukana rajoitusharhan edistämistä periaatteista. Trumpin toimet, kuten ilmiriidat Iranin, Pohjois-Korean ja Venezuelan kanssa, sekä halu jatkuvasti vahvistaa Yhdysvaltain asemaa maailmalla ovat vastakkaisia rajoituksen puolustajille ominaiselle lähestymistavalle.

Erityisesti Trumpin ulkopolitiikkaa on usein verrattu Yhdysvaltojen ennen toista maailmansotaa harjoittamaan eristämispolitiikkaan. Moni asiantuntija, kuten Thomas Wright Brookings-instituutista, on verrannut Trumpin ulkopolitiikkaa eristämispoliittisiin näkemyksiin, jotka halusivat Yhdysvaltain pysyvän pois Euroopan konflikteista ja suosivat autoritaarisia hallitsijoita. Trumpin kampanjalause "America First" muistutti tosiaan eristämispolitiikan aikakauden iskulauseita, mutta Trumpin ulkopolitiikka ei rajoittunut vain eristäytymiseen. Hänen strategiansa oli jollain tapaa neo-imperialistinen: Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen intressi oli laajentaa valtaansa ja hallintaansa globaaleilla markkinoilla ja luonnonvaroilla.

On myös väitetty, että Trumpin ulkopolitiikka pohjautuu realismiin kansainvälisissä suhteissa. Realismi, joka on perinteinen ajatussuunta, joka korostaa valtioiden itsekkäitä etuja ja kilpailua kansainvälisellä kentällä, saattaa joissain kohdissa näyttää sopivan Trumpin linjauksiin. Kuitenkin realismi vaatii rationaalista ajattelua ja pitkän aikavälin strategista suunnittelua, mikä ei vastaa Trumpin usein arvaamattomia ja hämmentäviä toimia. Reaali- ja järkiperäinen ajattelu ei ole ollut keskeinen osa Trumpin ulkopolitiikan toteutusta.

Realismi korostaa pitkälti sitä, että valtiot arvioivat toimintansa ja ulkopoliittiset päätöksensä ottaen huomioon muiden valtioiden strategiset kiinnostuksen kohteet ja voimatasapainot. Se vaatii myös kykyä tarkastella uhkia ja mahdollisuuksia realistisesti. Trumpin toiminta on kuitenkin usein ollut kiihkeää ja irrationaalista, mikä tekee hänen politiikastaan kaukana siitä, mitä realistinen ajattelu edellyttää.

Mikäli halutaan ymmärtää Trumpin ulkopolitiikkaa tarkemmin, on tärkeää huomioida, että hänen näkemyksensä eivät noudata perinteisiä poliittisia koulukuntia eivätkä etene johdonmukaisesti pitkän aikavälin tavoitteiden mukaan. Trumpin ulkopolitiikka on enemmänkin reagointiahetkissä syntyvää impulsiivista päätöksentekoa, joka ei perustu pitkäjänteisiin, laajoihin analyyseihin ja yhteistyöhön muiden valtioiden kanssa. On tärkeää muistaa, että vaikka Trump on tietyissä asiakysymyksissä ilmentänyt piirteitä, jotka muistuttavat eristämispolitiikkaa tai realismia, hänen linjansa on kokonaisuudessaan enemmänkin ristiriitainen ja monin paikoin epäjohdonmukainen verrattuna perinteisiin koulukuntiin.

Mikä on Trumpin ulkopolitiikan maailmankuva?

Trumpin ulkopolitiikkaa ei ole helppo kategorisoida, sillä hänen lähestymistapansa on usein äärimmäisen muutosherkkä ja oikukas. Hänen retoriikkansa on vaihtelevaa, ja hänen kannanottonsa voivat muuttua jopa yhden uutiskierron aikana. Kuitenkin, vaikka Trumpin ulkopolitiikan periaatteet ovat vaikeasti määriteltävissä, voidaan tunnistaa useita tekijöitä, jotka selittävät hänen maailmankuvaansa ja lähestymistapaansa kansainvälisiin suhteisiin. Trumpin ulkopoliittista ajattelutapaa ohjaavat neljä pääperiaatetta: nollasummatransaktionaalisuus, jacksonilainen nationalismi ja militarismi, kunnia, asema ja arvostus sekä autoritaarinen mieli.

Trumpin maailmankuvan keskeisin piirre on nollasumman ajattelu, jonka mukaan kansainväliset suhteet ovat kilpailua, jossa toisten maiden edut tarkoittavat Yhdysvaltojen etujen menettämistä. Tällöin Trumpin lähestymistapa on ennen kaikkea kilpailuhenkinen, ja hän on usein valmis käyttämään kovat keinot saadakseen itselleen mahdollisimman suuria etuja. Tämän lähestymistavan keskeinen piirre on kauppasuhteiden ja sopimusten käsite, jonka mukaan ulkopolitiikkaa tarkastellaan kauppamaisena toimena, jossa jokainen osapuoli pyrkii saamaan parhaan mahdollisen diilin itselleen.

Tämän kaltainen transaktionaalinen ajattelu näkyy esimerkiksi Trumpin suhtautumisessa monenkeskisiin kansainvälisiin sopimuksiin ja järjestöihin. Hän on toistuvasti kyseenalaistanut monenvälisten sopimusten merkityksen ja korostanut kahdenvälisiä suhteita, joissa hän itse voi henkilökohtaisesti neuvotella ja tehdä päätöksiä. Tämä on linjassa hänen henkilökohtaisen brändinsä kanssa, jossa hän esittää itsensä ainoana ratkaisijana, joka kykenee "korjaamaan" maailman ongelmat, kuten hän totesi kampanjassaan: "Vain minä voin korjata tämän."

Jacksonilainen nationalismia ja militarismia Trumpin politiikassa voidaan havaita erityisesti hänen keskittyessään Yhdysvaltojen sotilaallisen voiman korostamiseen. Trump on usein puhunut Yhdysvaltojen asevoimien vahvistamisesta ja "sodankäynnin voittamisesta". Tämä ajattelutapa muistuttaa 1800-luvun amerikkalaista Jacksonin nationalismia, joka korosti voimakasta kansallista identiteettiä ja valmiutta käyttää voimaa kansainvälisissä suhteissa. Trumpin retoriikka on myös täynnä ylistystä amerikkalaisen voiman ja itsevarmuuden puolesta.

Kunnia, asema ja arvostus ovat kolmas keskeinen ulkopoliittinen tekijä Trumpin maailmankuvassa. Trumpin ulkopoliittiset päätökset näyttävät usein heijastavan hänen henkilökohtaista tarvettaan saada arvostusta ja kunnioitusta maailmalla. Tämä ilmenee muun muassa hänen suhtautumisessaan ulkomaisiin johtajiin: hän on pyrkinyt luomaan henkilökohtaisia suhteita esimerkiksi Pohjois-Korean Kim Jong-uniin ja Venäjän Vladimir Putiniin. Trumpin silmissä nämä suhteet edustavat enemmän henkilökohtaisia saavutuksia kuin laajemman kansainvälisen politiikan osia. Kunnian ja arvostuksen tarve on selvästi läsnä myös hänen ulkopoliittisessa kielenkäytössään ja tavassaan käyttää Yhdysvaltojen kansallista voimaa omien intressiensä ajamiseen.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, Trumpin ulkopoliittista ajattelua määrittää autoritaarinen ajattelutapa. Hänen hallintokautensa aikana on tullut ilmi useita piirteitä, jotka viittaavat siihen, että Trumpilla on taipumus keskittyä vahvasti omaan henkilökohtaiseen valtaansa ja kiinnittää huomiota instituutioiden ja perinteiden heikentämiseen. Tämä ilmenee esimerkiksi hänen suhtautumisessaan Yhdysvaltain oikeuslaitokseen ja lehdistönvapauteen, jotka hän on useasti asettanut kyseenalaiseksi. Trumpin autoritaarinen johtamistyyli on myös näkynyt hänen suhtautumisessaan kansainvälisiin suhteisiin, joissa hän on usein näyttänyt olevan halukas käymään neuvotteluja, jotka perustuvat henkilökohtaisiin suhteisiin eikä monenkeskisiin järjestöihin tai sääntöihin.

Lopuksi on tärkeää huomata, että Trumpin ulkopolitiikka ei ole pelkästään seurausta hänen henkilökohtaisista käsityksistään, vaan se on myös valtavan suurten geopoliittisten ja taloudellisten voimien ristiriitojen heijastus. Yhdysvaltojen rooli maailmassa, sen suhteet Kiinaan ja Venäjään, sekä sen sisäinen poliittinen polarisaatio ovat kaikki tekijöitä, jotka vaikuttavat Trumpin politiikan suuntaan. Trumpin ulkopolitiikka ei ole vain yksittäisen johtajan toimia, vaan se on osa laajempaa historiallista ja kansainvälistä kehitystä, jossa Yhdysvallat pyrkii määrittämään omat paikkansa maailmassa.

Mikä vaikuttaa Trumpin ulkopolitiikkaan ja sen epävakauteen?

Trumpin ulkopolitiikan luonteen ymmärtäminen edellyttää syvällistä pohdintaa hänen lähestymistapojensa taustalla vaikuttavista tekijöistä. On monia näkökulmia, jotka voivat valaista sitä, miksi hänen ulkopoliittiset päätöksensä ovat olleet niin arvaamattomia ja ristiriitaisia. Erityisesti hänen omakohtainen välinpitämättömyytensä, epäjärjestyksellinen päätöksentekotapansa ja Valkoisen talon sisäiset jännitteet näyttävät olleen keskeisiä tekijöitä hänen ulkopolitiikkansa muotoutumisessa.

Ensimmäinen näkökulma, joka nostetaan esiin, on Trumpin omakohtainen välinpitämättömyys ulkopolitiikkaa kohtaan. On ilmeistä, että Trump ei ole syvästi kiinnostunut monista ulkopoliittisista kysymyksistä, ja tämä välinpitämättömyys on vaikuttanut hänen hallintonsa päätöksentekoon. Esimerkiksi Venäjän suhteet, Naton ja muiden liittoumien asema sekä suurvaltapoliittiset muutokset ovat jääneet usein vähemmälle huomiolle verrattuna muihin poliittisiin kysymyksiin, kuten kauppaan, maahanmuuttoon ja rajaturvallisuuteen. Näillä alueilla Trump on ollut erityisen aktiivinen, mutta muilla alueilla hänen ulkopolitiikkansa on jäänyt paljon vähemmälle huomiolle. Tämä korostaa sitä, miten suuri rooli yksittäisellä presidentillä on mahdollisesti ulkopolitiikan toteutuksessa, mutta kuinka rajoitettua se voi olla, jos hän ei ole itse siihen syvästi sitoutunut.

Toinen tekijä on Trumpin epäjärjestyksellinen ja impulsiivinen päätöksentekotapa. Perinteisesti Yhdysvaltojen presidentit ovat pyrkineet koordinoimaan ulkopolitiikkansa lainsäädännön, byrokratian ja viestinnän avulla. Trump taas on tehnyt päätöksiä usein ilman ennakoitavaa strategiaa tai koordinaatiota, ja monet hänen ulkopoliittisista valinnoistaan ovat tulleet sen hetkisten uutisten ja henkilökohtaisten reaktioiden pohjalta. Hän on monesti tehnyt ulkopolitiikkaa "lenkkareilla", säilyttäen roolinsa itsenäisenä ja arvaamattomana päättäjänä. Tämä epätavallinen lähestymistapa on johtanut siihen, että hänen hallintonsa ulkopolitiikka on ollut koko ajan epävakaata ja vaikeasti ennakoitavaa.

Valkoisen talon kaaos on vielä yksi tekijä, joka on estänyt Trumpin ulkopolitiikan johdonmukaisuuden. Trumpin päätöksentekoprosessi on ollut jatkuvassa myllerryksessä, minkä vuoksi hänen ulkopolitiikkansa suunta on vaihdellut nopeasti. Tämä ei ole vain henkilökohtaisen epävarmuuden ilmentymä, vaan myös seuraus jatkuvasta henkilöstövaihdoksesta. Useiden avainhenkilöiden eroaminen, kuten puolustusministeri James Mattisin lähtö, on luonut jatkuvaa epävarmuutta ja vaikeuttanut päätöksenteon jäntevyyttä. Valkoisen talon jatkuva henkilöstövaihtuvuus ja epäselvyydet ovat näin ollen vaikuttaneet siihen, että ulkopolitiikka on ollut epäyhtenäistä ja vaikeasti johdettavaa.

Trumpin ulkopolitiikkaa voi myös tarkastella poliittisten laskelmien näkökulmasta. Trumpin kannattajat uskovat, että monet hänen ulkopoliittisista liikkeistään ovat strategisia päätöksiä, joiden taustalla on yksinkertainen arvio siitä, mikä on poliittisesti mahdollista ja mikä ei. Esimerkiksi kauppasodassa ja maahanmuuttopolitiikassa Trump on ollut rohkea, koska hän katsoo näiden kysymysten olevan poliittisesti edullisia hänelle ja koska niissä on vähemmän riskiä. Näissä kysymyksissä hän voi saavuttaa suuren poliittisen hyödyn ilman, että hän kohtaa suuria kielteisiä seurauksia. Toisaalta muualla, kuten Venäjän suhteissa tai Yhdysvaltojen vetäytymisessä Syyriasta, Trump on ollut varovaisempi. Tällaisissa kysymyksissä riski on suurempi, ja Trump ei halua ottaa liikaa poliittista riskiä.

Trumpin ulkopolitiikkaa rajoittavat kuitenkin myös perinteiset rakenteet ja strategiset konsensukset, jotka ovat olleet voimassa Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa vuosikymmenten ajan. Trump ei ole tavallinen presidentti, mutta hänenkin ulkopolitiikkansa kohtaa historialliset ja rakenteelliset esteet. Pitkäaikainen pyrkimys Yhdysvaltojen maailmanlaajuiseen primuuteen ja sen vakiintuneet ulkopoliittiset rakenteet tekevät merkittävien muutosten aikaansaamisesta vaikeaa. Näiden esteiden vuoksi Trumpin ulkopolitiikka ei ole voinut rikkoa suuresti Yhdysvaltojen aikaisempia strategioita, vaikka hän onkin pyrkinyt omaksumaan omia, vähemmän perinteisiä lähestymistapoja.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan jatkuvuus ja sen hidastunut reagointikyky eivät ole ainoastaan Trumpin henkilökohtaisista valinnoista kiinni, vaan ne heijastavat myös syvempää rakenteellista inertian tunteen, joka vaikuttaa suurvaltapolitiikkaan laajemminkin. Trumpin pyrkimykset eivät ole olleet täysin hänen omasta tahdostaan, vaan ne ovat kohdanneet useita esteitä, jotka ovat saaneet ulkopolitiikan kehityksen näyttämään vähemmän dynaamiselta kuin hän oli kuvitellut.

Miten Yhdysvallat Määrittelee Ulkopolitiikkansa?

Yhdysvallat on aina ollut kansainvälisen politiikan ja turvallisuuden keskiössä. Sen ulkopolitiikka on muovannut maailmanhistoriaa, mutta nykyisin se on yhä enemmän sidoksissa kotimaan poliittisiin taisteluihin, kansalaismielipiteisiin ja globalisaation paineisiin. Viime vuosikymmenet ovat olleet todistajina Yhdysvaltojen ulkopolitiikan voimakkaalle muutokselle, joka on heijastunut erityisesti presidentti Donald Trumpin kaudella, mutta myös sen jälkeen. Yhdysvalloissa keskustellaan yhä enemmän siitä, mikä on maan rooli globaalissa politiikassa ja miten se tulisi määritellä uudelleen 2000-luvulla.

Erityisesti Yhdysvaltojen kansalaismielipiteet ovat olleet keskeisiä tekijöitä, jotka ohjaavat ulkopolitiikkaa. Tällä hetkellä suurin osa amerikkalaisista vaikuttaa olevan vähemmän innostuneita aktiivisesta ulkopolitiikasta ja monin tavoin nationalistinen ja sisäänpäinkääntynyt ilmapiiri on saanut jalansijaa. Tämä näkyy selvästi presidentti Trumpin "America First" -agendassa, joka on kyseenalaistanut perinteiset liittosuhteet, kuten Naton, ja tuonut keskusteluun itsevaltaisuuden ja yksipuolisuuden korostamisen.

Kun tarkastellaan nuorempia sukupolvia, jotka ovat kasvaneet eri historiallisessa kontekstissa kuin heidän edeltäjänsä, voidaan nähdä selkeästi eroja suhtautumisessa kansainvälisiin suhteisiin. Esimerkiksi Yhdysvaltojen nuoret aikuiset ovat huomattavasti vähemmän patrioottisia verrattuna vanhempiin sukupolviin, mikä saattaa vaikuttaa siihen, miten he näkevät maan roolin maailmassa ja sen osallistumisen ulkomaisiin konflikteihin ja sotilaallisiin toimiin. Heidän mielipiteensä eroavat merkittävästi vanhemman väestön kannoista, mikä luo haasteita politiikan muotoilijoille.

Yksi merkittävistä kysymyksistä, joka nousee esiin Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, on sen suhtautuminen kansainvälisiin sopimuksiin ja yhteistyöhön. Yhdysvaltojen pääsy Iranin ydinsopimukseen oli yksi presidentti Obamaa kannattaneiden politiikkalinjojen kulmakivistä, mutta Trumpin tullessa valtaan, sopimus hylättiin ja Yhdysvallat vetäytyi. Tämä päätös herätti laajaa kansainvälistä kritiikkiä ja nosti esiin kysymyksen siitä, kuinka Yhdysvallat voi olla luotettava globaalina toimijana, jos sen politiikka voi nopeasti muuttua presidentinvaihdoksen myötä.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole vain presidentin päätöksistä kiinni, vaan se on myös syvästi sidoksissa siihen, miten amerikkalaiset itse kokevat kansallisen edun ja turvallisuuden. Erilaiset mielipidetutkimukset, kuten Gallupin ja Quinnipiacin kyselyt, osoittavat, että kansalaiset ovat yhä enemmän epäileviä maan ulkomailla toimimisen tarpeellisuutta kohtaan, erityisesti kun kyse on puolustusmenoista ja maahanmuutosta. Tämä näkyy myös suhtautumisessa pakolaiskysymyksiin ja siihen, kuinka maahanmuuttoa, kuten Syyrian pakolaisia, tulisi käsitellä. Yhdysvaltojen sisäinen keskustelu maahanmuutosta ja sen vaikutuksista ulkopolitiikkaan on korostunut viime vuosina, ja tämä kysymys tulee varmasti olemaan keskeinen myös tulevissa vaaleissa.

Yksi tärkeä kehityskulku Yhdysvalloissa on kuitenkin se, että ulkopolitiikka on yhä enemmän eriytymässä puolueiden välillä. Perinteinen puolueiden välinen konsensus on murtumassa, ja erityisesti konservatiivinen siipi on alkanut korostaa voimakkaampaa puolustusta ja itsenäisempää ulkopolitiikkaa. Tämä saattaa johtaa siihen, että Yhdysvallat tulee entistä vähemmän luottamaan kansainvälisiin liittoutumiin ja monenvälisten sopimusten neuvotteluprosesseihin. Tällöin perinteinen hegemoninen asema, jossa Yhdysvallat on ollut keskeinen vaikuttaja globaalissa politiikassa, on uhattuna.

Toisaalta, myös vasemmiston piirissä on herännyt halu uudistaa ulkopolitiikkaa. On alettu keskustella siitä, miten Yhdysvallat voisi edistää globaalia turvallisuutta ja vakautta ilman suuria sotilaallisia interventioita, mikä heijastaa laajempaa suuntausta kohti diplomatiaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Uudenlaista ajattelua edustavat esimerkiksi Bernie Sandersin ja Elizabeth Warrenin ulkopoliittiset linjaukset, jotka keskittyvät enemmän ihmisoikeuksiin, ilmastonmuutokseen ja kansainvälisiin kehitysohjelmiin.

Tämä muutoksen tarve ei ole vain ulkopolitiikan ulottuvuudella, vaan myös turvallisuuspolitiikan osalta. Yhdysvallat on monessa mielessä pyörteessä: sen asevoimat ovat yhä maailman suurimmat, mutta samaan aikaan yhä useampi kansalainen kyseenalaistaa, kuinka suuri osa resursseista tulisi kohdentaa puolustusmenoihin verrattuna muihin yhteiskunnallisiin tarpeisiin. Tämä keskustelu heijastuu myös siihen, miten Yhdysvallat suhtautuu ydinaseisiin ja niiden rooliin globaalissa järjestyksessä.

Lopuksi, Yhdysvaltojen tulevaisuuden ulkopolitiikkaa määrittää paitsi sen kansallinen keskustelu ja ideologiset erot, myös globaali järjestys. Kiinan nousu suurvallaksi, Venäjän geopoliittiset haasteet ja muiden alueellisten valtioiden toiminta asettavat Yhdysvaltojen roolin entistä vaikeampaan asemaan. Tällöin Yhdysvaltojen on valittava, kuinka se tasapainottaa omat kansalliset intressinsä globaalien velvoitteidensa kanssa.

Miten Donald Trump on hyödyntänyt poliittista asemaansa ja terveydenhuoltojärjestelmää voiton maksimoimiseksi?
Miten digitaalinen transformaatio muuttaa kemianteollisuutta?
Miten fotoniikka ja optoelektroniikka muokkaavat teollisuuden tulevaisuutta?