Disinformaatio on tullut keskeiseksi haasteeksi nykyisinä demokratioiden aikakausina. Sen tarkoituksellinen levittäminen – ja siihen liittyvät hyökkäykset vähemmistöjä, lehdistönvapautta ja oikeusvaltiota vastaan – haastavat ne perustavat normit ja arvot, joille institutionaalinen legitimiteetti ja poliittinen vakaus nojaavat. Mutta miten olemme tulleet tähän pisteeseen?

Disinformaation aikakausi kokoaa merkittävän joukon historioitsijoita, poliittisia tutkijoita ja viestinnän asiantuntijoita, jotka tutkivat postfaktuaalisen tiedon aikakauden historiallisia ja poliittisia juuria, keskittyen Yhdysvaltoihin mutta tarjoten oppeja myös muille demokratioille. Bennett ja Livingston avaavat kirjan tarkastelemalla vuosikymmeniä kestäneitä pyrkimyksiä heikentää auktoriteettisia instituutioita, kuten puolueita, vaaleja, julkisia virastoja, tiedettä, itsenäistä journalismia ja kansalaisjärjestöjä. Muita asiantuntevia tutkijoita tarkastelevat disinformaation historiallisia alkuperäitä ja toimintoja, politiikkahaasteita ja perinteisen median roolia julkisen viestinnän parantamisessa.

Disinformaatio ei ole uusi ilmiö, mutta sen rooli nykyisessä poliittisessa kentässä on laajentunut ja monimutkaistunut digitalisaation myötä. Verkkoviestinnän ja sosiaalisten medioiden nousu on antanut uusille toimijoille mahdollisuuden levittää valheellista tietoa tavoilla, jotka eivät olleet mahdollisia ennen digitaalisten alustojen syntyä. Tämä kehitys on johtanut siihen, että kansalaiset saavat yhä enemmän tietoa epämääräisistä lähteistä, jotka eivät noudata perinteisten journalististen standardien vaatimuksia.

Kehityksellä on myös suoria vaikutuksia demokratian toimivuuteen. Disinformaatio voi heikentää kansalaisten luottamusta instituutioihin ja poliittisiin puolueisiin, sillä se hämärtää totuuden ja valheen rajaa. Lisäksi se voi pahentaa yhteiskunnallista jakautuneisuutta, kun eri ihmisryhmät altistuvat eri todellisuuksille, riippuen siitä, minkälaista informaatiota he kuluttavat. Tämä polarisaatio voi heikentää demokraattista keskustelua ja vaikeuttaa yhteisten ratkaisujen löytämistä.

Politisoituminen ja disinformaation käyttö ei ole rajoittunut vain Yhdysvaltoihin, vaan se on globaali ilmiö, joka on vaikuttanut moniin maihin. Erityisesti autoritaariset hallinnot ovat osanneet käyttää disinformaatioita omaksi edukseen, levittäen valheellista tietoa oman valtaansa tukemiseen ja oppositioiden vähentämiseen. Kuitenkin myös demokraattisissa yhteiskunnissa disinformaatio on saanut jalansijaa, kun poliittiset toimijat ja liikehdinnät ovat alkaneet hyödyntää digitaalista ympäristöä omien tavoitteidensa ajamiseen.

Perinteisen median rooli on kiistaton disinformaation torjumisessa, mutta se kohtaa myös omat haasteensa. Lännen demokratioiden mediat ovat pitkään taistelleet kriisien kanssa, jotka liittyvät taloudellisiin paineisiin, toimituksellisten standardien heikkenemiseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Silti perinteiset tiedotusvälineet voivat edelleen toimia tärkeitä keinoja kansalaisille tarjottavan tiedon luotettavuutta parantavana voimana.

On tärkeää tunnistaa, että disinformaatio ei ole pelkästään tekninen haaste. Se on myös kulttuurinen ja poliittinen kysymys, joka edellyttää syvällistä ymmärrystä siitä, miten viestintämuodot ja tiedon jakaminen vaikuttavat kansalaisten käsityksiin ja politiikan laatuun. Disinformaatio ei ole vain valheellista tietoa, vaan myös virheellisesti esitettyjä totuuksia, jotka häiritsevät julkista keskustelua ja demokraattista osallistumista.

Demokratian vahvistamiseksi on tärkeää kehittää mekanismeja, jotka estävät disinformaation leviämisen ja edistävät luotettavan tiedon saantia. Tämä voi tarkoittaa lainsäädännön kehittämistä, mediakasvatuksen lisäämistä ja yhteiskunnallista vastuullisuutta tiedon jakamisessa. Yksilöiden ja instituutioiden rooli on keskeinen, sillä informaatioympäristön hallinta ei voi olla vain valtioiden tai yritysten vastuulla, vaan se vaatii yhteiskunnallista keskustelua ja kollektiivisia ratkaisuja.

Disinformaation aikakausi tuo esiin merkittäviä haasteita, mutta se tarjoaa myös mahdollisuuden pohdintaan ja uudistuksiin. Tämä aikakausi muistuttaa meitä siitä, että demokratia ei ole itsestäänselvyys, vaan se on jatkuvassa kehityksessä ja riippuvainen siitä, miten tiedon jakaminen ja poliittinen vuoropuhelu toteutuvat.

Institutionaalinen kriisi ja disinformaation nousu: Mikä selittää nykypäivän tiedon vääristymisen?

Donald Trumpin epätavalliset salaliittoteoriat heijastivat paitsi hänen henkilökohtaista psykologista tilaansa, myös laajempaa instituutioiden kriisiä, joka tuo mukanaan myös epistemologisen kriisin. Ilman luotettavia instituutioita Trump ja hänen tukijansa jäivät vaille faktoja ja loivat tilalle "vaihtoehtoisia faktoja". Tämä institutionaalinen kriisi ei syntynyt tyhjästä, vaan sen taustalla ovat vuosikymmenten mittaiset tapahtumat, jotka ovat heikentäneet kansalaisten luottamusta perinteisiin auktoriteetteihin, kuten hallituksiin, tiedotusvälineisiin ja tieteeseen.

Luottamuksen rapautumisen juuret ulottuvat kauas historiaan. Esimerkiksi Vietnamin sodan aikana hallituksen väärä informaatio oli laajasti hyväksyttyä, ja neljäkymmentä vuotta myöhemmin sama hallitus valehteli joukkotiedotusvälineille Irakin invaasion oikeutuksesta. Myös liiketoimintamaailma on osaltaan edistänyt disinformaation leviämistä, tukemalla haitallisia tuotteita, jotka ovat vaarantaneet kansanterveyden ja -turvallisuuden, kuten tupakoinnin riskejä kieltämällä, myrkyllisten kemikaalien ja torjunta-aineiden turvallisuutta vähättelemällä, sekä ilmastonmuutoksen kiistämisellä. Näiden väärän tiedon levittämisen käytäntöjen seurauksena kansalaisten luottamus perinteisiin tiedonlähteisiin on heikentynyt, ja uudet teknologiat ovat tuoneet esiin entistä epäilyttävämpiä lähteitä, joiden kautta kansalaiset voivat saada, kuluttaa ja jakaa tietoa.

Tämän kirjan tarkoituksena on tarkastella nykyisen disinformaation järjestyksen nousua ja sen yhteyksiä demokraattisiin instituutioihin, poliittisiin organisaatioihin sekä tieto- ja viestintäteknologioihin. Vaikka kyseessä on pääosin Yhdysvaltojen tilanne, käsiteltävät poliittiset ja viestintäprosessit ovat sovellettavissa myös muihin demokratioihin. Tämän teoksen tarjoamat mallit voivat siis olla hyödyllisiä myös muiden maiden tutkijoille.

Disinformaation käsitteleminen pelkästään yksilön psykologisten prosessien kautta ei kuitenkaan riitä selittämään nykytilannetta. Sillä ei ole pelkästään kognitiivisia juuria, kuten ihmisten taipumusta etsiä ja jakaa tietoa, joka tukee heidän olemassa olevia uskomuksiaan. Ongelma on syvempi ja kytkeytyy poliittisiin ja taloudellisiin tekijöihin. Politiikan kentällä on nähtävissä organisoituja verkostoja, jotka pyrkivät heikentämään perinteisten valtiollisten instituutioiden uskottavuutta. Ajatus, että politiikka ja media ovat erottamattomasti kytkeytyneet toisiinsa, on erityisen tärkeä nykyisessä disinformaation aikakaudessa, jossa media toimii välineenä poliittisten ja taloudellisten intressien edistämiseksi.

Poliittisten verkostojen ja lobbausryhmien, kuten ajatushautomien ja verovaroin tuettujen poliittisten järjestöjen, rooli on erityisen merkittävä. Näiden tahojen toimet ovat suoraan heikentäneet hallituksen ja valtion instituutioiden kykyä edustaa kansalaisten etuja. Samalla ne ovat levittäneet uskottavuutta heikentävää tietoa, joka puolustaa epäilyttäviä poliittisia ja taloudellisia intressejä. Tällainen tilanne on johtanut siihen, että perinteiset tiedonlähteet, kuten uutismediat ja asiantuntijat, ovat menettäneet kansalaisten luottamuksen. Disinformaation leviämistä on tukenut myös teknologian kehitys, erityisesti sosiaalisen median rooli, joka antaa kansalaisille mahdollisuuden tuottaa, jakaa ja kuluttaa sisältöä enemmän ja laajemmin kuin koskaan aiemmin. Tämä tilanne on ruokkinut poliittisia liikehdintöjä, erityisesti äärioikeistossa, ja lisännyt vihapuhetta, vähemmistönryhmien syrjintää sekä etnisen nationalismiin kallellaan olevia poliittisia liikehdintöjä.

Nykyisin käytössä olevat digitaaliset alustat ja sosiaalinen media ovat osaltaan luoneet hedelmällisen maaperän disinformaatiolle. Yhteiskunnassa on tapahtunut muutoksia, jotka ovat tehneet meistä entistä haavoittuvaisempia disinformaatiolle. Tällaisia muutoksia ovat olleet journalismin kapasiteetin heikkeneminen, uuden median virtausten standardien lasku sekä digitaalisten alustojen valta, jotka suosivat kasvua ja voittoja, mutta eivät ole oikeudellisesti vastuussa käyttäjien tuottamasta sisällöstä. Tämän kehityksen taustalla on osittain myös hallituksen sääntelyn vähentäminen ja markkinatalouden ylivalta.

On tärkeää huomata, että disinformaation vastustaminen ei ole pelkästään mediakampanjoiden ja faktojen tarkistamisen asia. Kysymys on myös poliittisista ja taloudellisista muutoksista, jotka palauttaisivat instituutioiden uskottavuuden ja vahvistaisivat niitä entistä paremmin vastamaan kansalaisten tarpeita. Nykyisin on erityisen tärkeää, että säädellään niitä voimakkaita taloudellisia ja poliittisia toimijoita, jotka levittävät disinformaatiota. Politiikan ja median välinen vuorovaikutus on tullut yhä monimutkaisemmaksi, ja se vaatii syvällisempää analyysia ja tarkastelua, jotta voimme ymmärtää ja korjata nykytilannetta.

Miten hallita lopputilanteet shakissa?
Miten Rust Beltin kaupungit eroavat muista Yhdysvaltain alueista?
Mitä ajan kulku ja muistot opettavat meille menneisyyden kokemuksista?
Miten maahanmuutto, terveydenhuolto ja vaalikampanjoiden strategiat vaikuttivat Kalifornian 48. vaalipiirissä?