Miksi kieli on kieli: Dialektit, stigma ja kielioppi

Monet kielivirheet, kuten “oughta had done that” tai “I seen it”, ovat usein esimerkkejä kielioppivirheistä. Näitä lauseita pidetään virheinä, mutta todellisuudessa ne eivät ole virheitä lainkaan. Ne ovat kieliopin sääntöjen mukaisia rakenteita, jotka ovat yleisiä tietyissä englannin kielivarianteissa, mutta eivät ole tyypillisiä standardienglannille.

Sana "ain’t" sai alkunsa 1600-luvun alussa, aikana jolloin monet supistukset tulivat osaksi englantia, kuten "isn’t", "aren’t", "can’t", "won’t" ja niin edelleen. Alun perin sen arveltiin olevan supistus "am not" -muodosta, joka kirjoitettiin "amn’t". Englannissa kahden nenäsoinnillisen äänteen, kuten [m] ja [n], läheisyys ei ole kovin suotavaa; ne voivat kuulostaa oudolta ja olla vaikeita ääntää. Tämän fonologisen ilmiön vuoksi sana alkoi kirjoittua muodossa "an’t" ja myöhemmin "ain’t".

Monille saattaa olla yllätys, että pitkään "ain’t" oli täysin hyväksyttävä sana. On epäselvää, miksi sana alkoi olla epätoivottu standardienglannissa. Yksi teoria on, että se alkoi menettää suosiotaan 1800-luvun puolivälin jälkeen Yhdysvalloissa, kun se yhdistettiin uusiin maahanmuuttajiin. Koska nämä uudet maahanmuuttajat nähtiin vähemmän toivottavina valtaväestön keskuudessa, myös sana "ain’t" alkoi saada väheksyttyä statusta ja sitä pidettiin virheenä.

Jos tarkastelemme tätä muutosta, huomaamme, että se vaikutti englannin kieleen tietyllä tavalla. Esimerkiksi niin sanottu “tag question” on rakenteena mielenkiintoinen. Se toimii jonkin verran kuten ranskan "n’est-ce pas", ja se lisätään lauseen loppuun luomaan kysyvän sävyn. Esimerkiksi: “She’s invited to the party.” Tähän voidaan lisätä tag question, kuten “isn’t she?”. Mutta entä, jos haluamme lisätä tag questionin lauseeseen “I’m invited to the party”? Monet päätyvät sanomaan “I’m invited to the party, aren’t I?”. Tämä kuulostaa oudolta. Jos meillä olisi supistus "am not" -muodolle, kuten "ain’t", tämä rakenteellisesti toimisi paljon sujuvammin englannin verbijärjestelmässä.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka ei ole suositeltavaa käyttää "ain’t" seuraavassa esseessä tai työhaastattelussa, emme saisi unohtaa, että kyseinen sana ei ole virhe per se. Sen käytön stigma on itse asiassa se, mikä tekee siitä ongelmallisen, ei sana itse. Sama pätee moniin muihin niin sanottuihin kieliopillisiin virheisiin, kuten "he be tired", "they don’t need nothing", "you shouldn’t oughta had done that" tai "I seen it". Nämä rakenteet eivät ole virheitä, vaan ne ovat tietyn kielivarian sääntöjen mukaisia käytäntöjä.

Yksi esimerkki, jota usein pidetään kieliopillisenä virheenä, on kaksoisnegatiivin käyttö. Monien mielestä kahdella kielteisellä sanalla pitäisi syntyä positiivinen merkitys, mutta tämä ei pidä paikkaansa kielessä. Esimerkiksi englannissa, jos kuulemme lauseen "I didn’t see nothing", ymmärrämme, ettei puhuja myönnä nähneensä mitään. Tällöin lause ei ole positiivinen, huolimatta siitä, mitä kielioppiviranomaiset saattavat sanoa. Monissa kielissä, kuten ranskassa, kaksi kielteistä yksikköä käytetään nimenomaan kieltävän merkityksen ilmaisemiseen, ja niin teki myös englanti ennen.

Miksi "ain’t", "he be tired", "they don’t need nothing" ja muut vastaavat ovat epätoivottuja? Vastaus ei ole, että niissä olisi jotain sisäänrakennettua virheellistä. Sen sijaan ongelma juontaa juurensa siihen, että nämä kielivariantit liitetään tiettyihin ryhmiin, joita pidetään vähemmän toivottavina valtaväestön silmissä. Yksinkertaisesti sanottuna: jos ryhmä ihmisiä nähdään vähemmän arvostettuna, heidän käyttämänsä kielivariantti tulee nähtäväksi vääränä. Kielellinen stigma on siis usein suoraan sidoksissa yhteiskunnalliseen stigmatisaatioon.

Kaikki kielivariantit ovat kuitenkin kieliopillisesti oikeita. Jos henkilö sanoo "I seen it" säännöllisesti omassa puheessaan, hän ei puhu huonoa englantia. Kyse ei ole siitä, että hän ei ymmärtäisi englannin sääntöjä, vaan siitä, että hänen puhumansa kielivariantti käyttää sääntöjä, jotka poikkeavat toisen puhujan käyttämistä säännöistä. Ei ole olemassa "oikeaa" tai "väärää" tapaa puhua englantia; on vain erilaisia tapoja, jotka ovat yhtä oikein omissa konteksteissaan.

Kielivarianteista ei ole olemassa "parasta" tai "oikeinta" tapaa puhua. Englanti ei ole vain yksi kieli, vaan se koostuu monista eri murteista, ja kaikki ne ovat kielellisesti päteviä. Joskus näitä murteita arvostetaan eri tavoin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa brittiläistä aksenttia pidetään usein hienostuneena, mutta eteläisten osavaltioiden aksenttia saatetaan pitää vähemmän arvostettavana. Tällaiset stereotypiat eivät kuitenkaan ole totuudenmukaisia, vaikka niitä on vaikea murtaa.

Miten kielet koodaavat sukupuolta ja mitä kielitiede kertoo monikielisyydestä?

Kielet eivät ole pelkästään viestinnän työkaluja, vaan myös voimakkaita identiteetin ja sosiaalisten rakenteiden ilmentäjiä. Sukupuolen koodaaminen kielessä on monimuotoinen ilmiö, jossa kieli ei vain heijasta sukupuolia, vaan myös rakentaa ja ylläpitää niitä. Kielellinen sukupuoli voi ilmetä esimerkiksi pronominien, verbimuotojen tai substantiivien suvun mukaisina taivutusmuotoina, mutta se on myös performatiivista: kieli toimii osana sukupuolen esittämistä ja identiteettien rakentamista. Tämä tarkoittaa, että sukupuoli on kielenkäytön kautta jatkuvasti tuotettua ja muokattua sosiaalista todellisuutta.

Monikielisyys puolestaan on nykymaailmassa yhä yleisempää ja monimuotoisempaa. Se ei tarkoita vain kahden tai useamman kielen hallintaa, vaan myös näiden kielten vuorovaikutusta, kieliyhteisöjen sosiaalista merkitystä sekä kielten muuntumista ja kehittymistä. Monikielisyys avaa ikkunoita erilaisiin maailmankuvioihin, ja se on kulttuurista rikkautta, joka voi rikastuttaa yksilön ja yhteisön kokemuksia. Kielellinen monimuotoisuus ei ole pelkästään kommunikaatioväline vaan myös sosiaalinen voimavara, joka haastaa yksinkertaiset kielipolitiikat ja koulutusjärjestelmät.

Kielten synty, leviäminen ja kuolema liittyvät tiiviisti ihmiskunnan historiaan. Jokainen kieli kantaa mukanaan ainutlaatuista kulttuurista tietoa ja maailmankuvaa, joten kielten katoaminen on myös kulttuurista köyhtymistä. Kielten elvyttäminen ja suojeleminen ovat nykyään tärkeä osa sekä kielitieteellistä tutkimusta että kielenkäyttäjien omaa toimintaa.

Kielitieteessä tarkastellaan myös kielen ja ympäristön välistä suhdetta. Kielet eivät ole irrallisia luonnosta, vaan ne heijastavat ja vaikuttavat siihen, miten ihmiset hahmottavat ja suhtautuvat ympäristöönsä. Esimerkiksi luonnon kuvailu kielessä voi paljastaa erilaisia kulttuurisia asenteita ja maailmankuvia, jotka vaikuttavat ihmisten toimintaan ympäristön suhteen. Tässä näkökulmassa kieli nähdään osana ekologista järjestelmää, jossa antroposeeninen ihmiskeskeisyys haastetaan ekologisen tasapainon hyväksi.

Linguistiikka on poikkitieteellinen ala, joka yhdistää sosiaalisen, kognitiivisen ja kulttuurisen näkökulman kieleen. Se tutkii kielen rakennetta, käyttöä, alkuperää ja muuttumista, mutta myös kielten merkitystä yhteiskunnallisissa valtasuhteissa ja identiteettien muodostumisessa. Kielitieteen avulla voidaan ymmärtää, miten kieli liittyy sukupuoleen, rotuun, ikään, sosiaaliseen asemaan ja marginaaliin. Lisäksi kieli vaikuttaa siihen, miten ihmisten välinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus toteutuvat arjessa.

Monikielisyys on myös oppimisen ja sosiaalisen integraation keskeinen tekijä, joka vaatii paitsi kognitiivisia taitoja, myös tunteiden ja yhteiskunnan dynamiikan ymmärtämistä. Kielen oppiminen toisena kielenä kytkeytyy siis sekä yksilön sisäisiin prosesseihin että laajempiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Tästä syystä kielikasvatus ja kielipolitiikka vaikuttavat syvästi siihen, miten monikielisyys toteutuu eri yhteisöissä.

On tärkeää ymmärtää, että kieli ei ole staattinen tai neutraali järjestelmä, vaan jatkuvasti muotoutuva ja yhteisöllisesti vaikuttava ilmiö. Kielen käyttö heijastaa ja ylläpitää valtarakenteita, mutta tarjoaa myös mahdollisuuksia muuttaa niitä. Kielen monimuotoisuus, sukupuolen koodaus ja kielten väliset suhteet ovat avainasemassa, kun tarkastelemme maailmaa, yhteiskuntaa ja identiteettejä.

Miten lauseet rakentuvat: fraasien syvärakenne ja niiden roolit lauseessa

Kielten syntaksissa adjektiivit muodostavat usein fraaseja, jotka eivät rajoitu yhteen sanaan. Esimerkiksi ilmaukset kuten erittäin pitkä, hieman kuuma tai melko typerä edustavat adjektiivifraaseja (AdjP), joissa on pääsanana adjektiivi ja mahdollisesti sen edellä asteittaja, kuten erittäin tai melko. Näiden fraasien rakennesääntö voidaan ilmaista seuraavasti: AdjP – (deg) Adjektiivi. Asteittaja (deg) on valinnainen, mutta adjektiivi on välttämätön.

Määrääjä (determineri), joka esiintyy usein substantiivifraasin (NP) alussa, voi olla artikkeli (a, an, the), demonstratiivi (this, those), possessiivipronomini (my, your) tai kvanttorisana (some, many, a few). Englannissa on tyypillistä, että vain yksi määrääjä esiintyy kerrallaan NP:n edessä. Substantiivifraasin perusrakenne on: NP – (det) (AdjP) N (PP), jossa prepositiofraasi (PP) on valinnainen tarkenne.

NP-rakenteita täydentävät prepositiofraasit (PP), joiden kaava on yksinkertainen: PP – Prep NP. Jokainen PP koostuu prepositiosta ja substantiivifraasista, eikä NP:n rakennetta tarvitse tässä toistaa. Prepositiofraasit, kuten in the shade, under the tree tai after the war, ovat yleisiä englannissa ja voivat esiintyä lauseen alussa, keskellä tai lopussa. Ne voivat tarkentaa substantiiveja tai verbejä ja sisältävät usein merkityksellistä kontekstuaalista tietoa, joka auttaa hahmottamaan tapahtumien, paikan tai ajan suhteita.

Verbifraasi (VP) muodostaa lauseen predikaatin ja voi olla hyvin yksinkertainen – kuten lauseessa The dog sat, jossa VP koostuu pelkästä verbistä (sat). Perusrakenne on: VP – V. Usein VP kuitenkin laajenee sisältämään muita fraaseja. Esimerkiksi lauseessa The dog sat in the shade under the tree, VP sisältää verbin sekä kaksi PP:tä. Jos lauseeseen lisätään adverbiaali (quietly), muodostuu uusi rakenne: VP – V (PP) (AdvP), jossa AdvP eli adverbifraasi (esim. very quietly) muodostuu adverbista ja valinnaisesta asteittajasta: AdvP – (deg) Adv.

VP voi myös sisältää substantiivifraasin. Lauseessa The cow ate the corn verbifraasi koostuu verbistä ja NP:stä. Vielä monipuolisemmassa lauseessa, kuten The cow kissed the farmer sweetly on the cheek, VP sisältää verbin, NP:n, AdvP:n ja PP:n. Näin VP:n rakennesääntö laajenee muotoon: VP – V (NP) (PP) (AdvP). Tämä sääntö ilmaisee, että VP:n on sisällettävä vähintään verbi ja siihen voi liittyä useita muita fraaseja.

Syvärakenteen tarkastelu onnistuu parhaiten puukaavioiden (tree diagrams) avulla. Jokaisen lauseen perusrakenne on: S – NP VP. Tämä tarkoittaa, että lause koostuu kahdesta pääkomponentista: NP:stä (subjekti) ja VP:stä (predikaatti). Kaaviossa nämä komponentit sijoittuvat suoraan S:n alaisuuteen ja muodostavat siten lauseen välittömät osat.

Esimerkiksi lauseessa The dish eloped with the spoon rakenne jakautuu seuraavasti: NP (the dish) koostuu määrääjästä ja substantiivista; VP (eloped with the spoon) koostuu verbistä ja PP:stä. PP puolestaan rakentuu prepositiosta (with) ja NP:stä (the spoon). Laajennettu puukaavio näyttää lauseen hierarkkisen rakenteen, jossa jokainen fraasi liittyy omaan tasoonsa ja rakentaa kokonaisuuden.

Lauseen rakentuminen ei siis perustu pelkästään sanojen järjestykseen, vaan taustalla on sääntöperäinen rakenne, joka mahdollistaa äärettömän määrän lauseita rajallisella määrällä elementtejä. Kielen tuottaminen on näin ollen järjestelmällistä, ei satunnaista.

On tärkeää ymmärtää, että nämä rakenteet eivät ole pelkästään teoreettisia vaan heijastavat puhujan sisäistä kielitaitoa. Ne auttavat selittämään, miksi tietyt ilmaukset tuntuvat "oikeilta" ja toiset eivät. Fraasirakenteet myös tukevat kielen oppimista ja analysointia sekä ovat keskeisiä automaattisessa kielenkäsittelyssä, kuten konekäännöksessä ja puheentunnistuksessa.