Miten tieteellinen tutkimus ja metodologia kehittyivät: Empirismin ja loogisen empirismin rooli tieteellisessä ajattelussa

Epistemologia ja metodologia ovat olleet keskeisiä käsitteitä ekologisen taloustieteen filosofian pohdinnassa. Epistemologia, joka juontaa juurensa kreikan sanoista epistasthai ("tietää, osata tehdä") ja logia ("mietiskely"), tarkoittaa tiedon hankkimisen ja ymmärtämisen pohdintaa. Se tarkastelee teoreettisia perustuksia, joilla luomme ymmärrystä maailmasta, ja käsittelee tiedon alkuperää sekä sen rajoja. Tämä käsite koskee sitä, miten voimme muodostaa tietoa maailmasta ja mitä tarkoittaa todella tietää jokin asia. Metodologia taas seuraa epistemologiaa ja käsittelee sitä, miten tutkimusmenetelmät kehittyvät ja miten niitä käytetään tieteellisessä tutkimuksessa. Menetelmät itsessään viittaavat tutkimuksen työkaluiksi, mutta on tärkeää muistaa, että "metodi" ei ole sama kuin "metodologia", vaikka tämä ero usein unohdetaan. Metodologia liittyy siihen, kuinka tutkimusvälineitä käytetään ja tulkitaan.

Modernin länsimaisen tieteen filosofia alkaa useimmiten Francis Baconista (1561–1626) ja hänen Novum Organum Scientiarum -teoksestaan vuodelta 1620. Baconin esittelemä empirismi ja induktiivinen päättelymenetelmä omaksuttiin myöhemmin Lontoon Royal Societyssa vuonna 1660, joka viittasi suoraan Baconin töihin. René Descartes (1596–1650) kehitti geometrian matemaattisia periaatteita ja mekanistista filosofiaa, joka erotti jumalallisesti ohjatun inhimillisen älyn mekaanisesta maailmasta. Isaac Newton (1642–1727) yhdisti mekanistisen tieteen matemaattisen laskennan kehittämisellä edistäen fysiikkaa, joka tuli esimerkiksen modernista tieteellisestä edistysaskeleesta. Descartesin ja Newtonin teoksissa näkyy sekä deduktiivinen päättely (teoreettinen abstrakti logiikka) että induktiivinen päättely (empirian ja kokeiden tutkimus), mutta keskustelu siitä, kumpi lähestymistapa on tieteelle perustavampi, on jatkunut aina tähän päivään saakka.

Positivismi, joka sai alkunsa valistusajalta ja jonka perusti Auguste Comte (1798–1857), ei alun perin erottanut tieteen filosofiaa politiikan filosofiasta. Positivismi kehittyi kuitenkin 1800-luvulla, ja siitä tuli tieteellisen ajattelun objektiivinen perusta, joka nojaa havaintoihin ja empirismiin. 1900-luvulla looginen empirismi nousi esiin, ja sitä kehitti Ernest Mach (1838–1916), erityisesti Wienin piiri, joka oli Marxilais-lähtöinen ja korosti tieteellisten väittämien loogista ja analyyttistä muotoilua yhdistettynä empiiriseen testaamiseen.

Wienin piiri keskittyi tieteellisten väittämien loogiseen analyysiin ja niiden empiiriseen testaamiseen. Tätä lähestymistapaa kannatti suuri joukko tieteentekijöitä ja filosofeja, mutta sen kehitys katkesi osittain poliittisen ilmapiirin takia, kun Itävallan fasismi ja myöhemmin Saksan natsismi nousivat valtaan. Ironisesti tämä johti loogisen empirismin leviämiseen laajemmin, erityisesti Yhdysvalloissa, missä se hallitsi tieteenteoriaa useiden vuosikymmenten ajan.

Nykyään looginen empirismi, vaikka sen varhainen kehitys on jäänyt osittain poliittisten ja historiallisen kontekstin varjoon, tarjoaa yhä hyödyllisiä välineitä tieteellisen ajattelun ja tutkimuksen tarkasteluun. Tässä on kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka looginen empirismi ja positivismi pyrkivät objektiivisiin ja arvovapaisiin tutkimustuloksiin, ne eivät ole täysin vapaita arvoista ja oletuksista. Nykyisin tiedon ja tieteen käyttöön liittyy entistä enemmän tietoisuutta siitä, miten metodologiset ja epistemologiset valinnat muokkaavat tutkimuksen tuloksia ja niiden yhteiskunnallisia vaikutuksia.

On tärkeää huomata, että tieteellinen ajattelu ja tutkimus eivät ole koskaan täysin vapaita kulttuurisista, historiallisista ja poliittisista konteksteista. Niin tieteellisessä tutkimuksessa kuin taloustieteessäkin, metodologiat ja epistemologiat voivat muuttaa tapaamme käsitellä ongelmia ja ratkaisuja. Siksi onkin tärkeää olla tietoinen siitä, miten tutkimusmenetelmät ja niiden taustalla olevat filosofiset periaatteet voivat muokata paitsi tiedon sisältöä myös sen soveltamista käytännön tasolla.

Miksi teoriat tieteellisessä tutkimuksessa ovat aina välillisesti riippuvaisia oletuksista ja apuhypoteeseista?

Popperin falsifikaatioteoria on saanut paljon huomiota tieteellisten metodien ja tieteellisen tiedon luonteen pohdinnassa. Kuitenkin, kuten Caldwell (1991) huomautti, falsifikaatio on ongelmallista monestakin syystä, jotka koskevat sekä luonnontieteitä että yhteiskuntatieteitä (ks. Chalmers 1999: luku 7). Yksi keskeisistä ongelmista on se, että tieteelliset teoriat sisältävät lukuisia oletuksia, ja näiden oletusten erottaminen on usein vaikeaa, kun teoriat jollain tavalla epäonnistuvat tai näyttävät olevan ristiriidassa havaintojen kanssa.

Yksi perusongelma on, että avoimet systeemit, eli todellisuuden monimutkainen ja muuttuva luonne, tekevät yhden ainoan mekanismin erottamisen ongelmalliseksi. Tällöin tiedon väitteet saattavat riippua epäselvistä ceteris paribus -oletuksista, jotka ovat keskeisiä tutkimuksen luotettavuuden kannalta. Tämä ilmiö on erityisen merkittävä yhteiskuntatieteissä, joissa vaikuttavat monet ei-kontrolloitavat tekijät. Kriittinen rationalismi ei pidä kiinni pelkästään siitä, että teoriat on aina hylättävä, jos ne eivät kestä empiriaa, vaan se sallii myös logiikan ja muiden menetelmien käyttöä teorioiden arvioimisessa (Lawson 2008).

Falsifikaation ja vahvistamisen rinnalle nousee myös "vahvistaminen", eli teorian vahvistaminen, mutta tämäkin edellyttää, että kaikki testauksen olosuhteet ja apuhypoteesit tunnetaan ja ne voidaan validoida. Esimerkiksi teleskoopilla tehtävä havainto olettaa, että instrumentti toimii tietyllä tavalla (esimerkiksi tarkkuus, suurennos, taittuminen), ja jos tämä oletus ei pidä paikkansa, havainto voi osoittautua virheelliseksi. Näin ollen vahvistaminen ei ole pelkästään yksittäisen havainnon testaamista vaan koko uskomusjärjestelmän testaamista, mikä johtaa "Duhem-Quine-ongelmaan" (ks. Rutte 1991: 87).

Mikäli testi ei tue hypoteesia, apuhypoteesit voivat jäädä huomaamatta tai niitä voidaan käyttää teorian puolustamiseen. Neurath (2004 [1910]) huomasi tämän ongelman, kun apuhypoteeseja käytettiin teorian puolustamiseen havaitun ristiriidan sijaan. Tällöin voi syntyä tilanne, jossa teorian ydin ei koskaan altistu kriittiselle tarkastelulle, koska apuhypoteesit voidaan aina säilyttää, kun ne vain "selittävät" epäilyttävät havainnot. Tämä voi johtaa siihen, että tieteellinen teoria säilyy ehyenä, vaikka havainnot eivät tue sitä.

Tämä ajatus jatkuu Hempelillä (1988), joka monien vuosien ajan puolusti deduktiivista-nomologista mallia, mutta myöhemmin tunnusti, ettei ollut mahdollista laatia tarkkaa sääntöä, joka sulkisi pois kaikki häiritsevät tekijät teoriassa ja havainnoissa. Tällöin mikään havainto ei voi suoraan kumota teoriaa, vaan havainnot voidaan aina selittää niin, että ne tukevat olemassa olevaa teoriaa.

Neurathin käsitys tiedeestä oli siis pragmaattinen ja sosiaalinen. Tieteellinen tieto ei syntynyt eristyksissä, vaan se oli kokoelma yhteisesti hyväksyttyjä väitteitä, jotka olivat riippuvaisia kulttuurisista ja historiallisista olosuhteista. Tämä käsitys eroaa jyrkästi yksittäisten väitteiden objektivistisesta totuudesta, ja se viittaa siihen, kuinka tiede ja tieteenfilosofia ovat jatkuvassa kehityksessä, sopeutuen aina uusiin havaintoihin ja teoreettisiin kehyksiin.

Mikäli tieteelliset teoriat, erityisesti yhteiskuntatieteissä, otetaan vakavasti, on tärkeää ymmärtää, ettei yksittäinen havainto voi koskaan täysin kumota koko teoriaa. Päinvastoin, se voi vain horjuttaa luottamusta teorian kykyyn selittää todellisuutta. Teorioiden arviointi edellyttää siis koko teoreettisen järjestelmän arviointia, jossa huomioidaan myös ne oletukset ja apuhypoteesit, jotka vaikuttavat siihen, miten havaintoja tulkitaan. Samalla on huomattava, että tieteellinen tiedonhankinta ei ole täysin irti sosiaalisista ja poliittisista valinnoista. Kaikki teorian tarkastelut ja väitteiden arvioinnit ovat aina sidoksissa niiden sosiaalisiin ja historiallisisiin konteksteihin, joissa ne syntyvät.

Miten nykyinen taloustiede estää yhteiskunnallista ja ekologista muutosta?

Nykyiset kasvua ja kilpailua korostavat talousmallit luovat jännitteitä yhteiskunnassa, jotka ilmenevät muun muassa yhä vakavampina resurssikriiseinä ja eriarvoisuuden lisääntymisenä. Talouden jatkuva kasvu perustuu ennen kaikkea pääoman kertymiseen, mikä puolestaan ruokkii eksploitaatiota ja kilpailua. Tämä malli ei ole kestävä eikä sopeudu ekologisten ja yhteiskunnallisten tarpeiden kanssa. Sen sijaan, että yhteiskunta etsiä ratkaisuja, jotka voisivat tasapainottaa tuotannon ja kulutuksen vaikutuksia, se on ajautunut kohti yhä vähemmän oikeudenmukaisia ja ympäristön kannalta kestämättömiä käytäntöjä.

Tämän vuoksi on syntynyt tarve radikaaliin ja syvälliseen taloustieteelliseen muutokseen, joka perustuu yhteiskunnallisten ja ekologisten tekijöiden tunnistamiseen ja yhdistämiseen. Tällaisen taloustieteen tulisi olla selkeästi sosiaalinen ja eettinen, tunnistaen ideologisten sitoumusten ja avoimen keskustelun merkityksen. Se ei ole vain teoreettista pohdintaa, vaan se pyrkii olemaan vapauttava tiede, joka vaikuttaa käytännön elämässä. Samalla se edistää talousjärjestelmien muutosprosessia, jossa talouden painopiste siirtyy pois voittamisesta ja kilpailusta kohti yhteisön hyvinvointia ja ekologista kestävyyttä.

Yhteiskunnan ja talouden rakenteet tarvitsevat uudistusta, ja tämä tarkoittaa myös sen tunnistamista, kuinka talouden ylläpitämiseen ja toimintaan liittyvät prosessit, kuten tuottaminen ja kuluttaminen, ovat nykyisin rahoitus-, yritys- ja uusliberaalin vallan alaisia. Tämä on luonut tilanteen, jossa talouden perustoimintoja hallitsevat markkinavoimat, jotka ovat laajentaneet vaikutusvaltansa yhteiskunnallisiin ja ekologisiin prosesseihin.

Tulevaisuuden talousjärjestelmät voivat olla moninaisia. Tällaisia vaihtoehtoja ovat esimerkiksi suunnitelmatalous, valtion omistuksessa oleva tuotantovälineet, sosialistiset taloudet, yhteisölliset ja paikalliset taloudet, hoivataloudet, solidaarisuustaloudet, perusvarallisuustaloudet, sekä bioregionaaliset taloudet ja ekokylät. Tämänkaltaiset talousmallit perustuvat yhteisön tarpeisiin, ei yksityiseen voiton maksimointiin, ja ne kykenisivät tarjoamaan vaihtoehdon nykyiselle kasvuhakuiselle, kilpailuun perustuvaan talousmallille, joka ei ole ekologisesti eikä sosiaalisesti kestävä.

On tärkeää ymmärtää, että talousjärjestelmät eivät ole vain taloudellisia mekanismeja, vaan ne ovat osia laajemmasta yhteiskunnallisesta ja ekologisesta kokonaisuudesta. Tämän vuoksi taloudellisten ratkaisujen tulee myös tunnistaa ne piilevät yhteiskunnalliset ja ekologiset prosessit, jotka mahdollistavat yhteiskunnan ja ympäristön hyvinvoinnin. Yhteiskunnallinen ja ekologinen talous ei voi enää olla irrallaan ympäröivästä maailmasta; se on ymmärrettävä osana sitä kokonaisuutta, jossa ihmiset elävät ja toimivat. Tämä tarkoittaa, että taloustieteen tulee perustua realistiseen ja kriittiseen tarkasteluun nykytilanteesta ja sen ongelmista, sekä etsiä vaihtoehtoisia ratkaisuja, jotka voivat tarjota kestävän ja oikeudenmukaisen tulevaisuuden.

On myös huomioitavaa, että ekologiset taloustieteilijät, jotka ovat yrittäneet sovittaa omaa tutkimustaan vallitseviin hegemonisiin talousparadigmoihin, ovat saaneet aikaan vain passiivisia vallankumouksia, jotka eivät ole kyenneet ratkaisemaan rakenteellisia ongelmia. Tämä on osittain johtanut siihen, että radikaali kritiikki on jäänyt marginaaliin ja vallitseva talousdiskurssi on säilyttänyt voimansa, vaikka sen perustelut ovat osoittautuneet epärealistisiksi.

Tämän kirjan kuvaama muutos edellyttää sen mahdollistavien olosuhteiden luomista. On aika kääntää katse pois vanhoista, epäonnistuneista ja hylätyistä teorioista, jotka on kumottu, sen sijaan että niitä yritetään sisällyttää eklektiseen pluralismiin ja pragmatismiin. On tärkeää ymmärtää, että ei ole mitään järkeä väitellä niiden kanssa, jotka puolustavat niitä samoja järjestelmiä, joita pyritään muuttamaan. Koko keskustelu tulee perustua täysin uuden talousymmärryksen luomiseen eri ajatussuuntien yhteisillä käsitteillä, jotka voivat edistää ekologisen talouden kehittymistä.