Mikä vaikuttaa ihmisten suhteisiin ja heidän valintoihinsa?

Ihmissuhteet, seksuaaliset kokeilut ja traumaattiset kokemukset voivat olla keskeisiä tekijöitä ihmisten elämänkaaren ja valintojen muokkaamisessa. Vania, joka on ollut osa tämän tarinan maailmaa, ei ole uhka suhteellemme. Voin vain kuvitella hänen kokemuksensa miesten kanssa ja kuinka ne ovat saattaneet vaikuttaa hänen käsitykseensä seksuaalisuudesta. Olen myös varma siitä, että hän on saattanut kokea naisellisten suhteidensa kautta jotain, mikä liittyy haluun korjata, tai ainakin kokeilla, uudelleen sitä, mitä hän koki miehen kanssa. En usko, että tämä valinta on lopullinen, vaan enemmänkin yritys löytää uusi tapa käsitellä aiempia, mahdollisesti traumaattisia kokemuksia.

Olen osa tätä prosessia, osa sitä itsensä uudelleenrakentamista, jota hän yrittää kokea. Ja vielä enemmän, uskon, että tämä oli enemmänkin teidän molempien suunnittelema kokemus. En pyydä sinua reagoimaan yllättynyt, mutta tämä on silti minulle vaikeaa. Ehkä ei ollut kyse suoranaisesta suunnitelmasta, mutta oli keskustelu, jossa hän ilmaisi sen, ettei ollut koskaan uskonut löytävänsä miestä kuten minä. Ja minä vastasin, ettei kysymys ollut onnestakaan vaan valinnasta. Hänen tulkintansa saattoi olla se, että tämä oli vihje, joka sai hänet toimimaan. Pahoittelen, jos tämä on ollut loukkaavaa.

Aamulla, kun Espinosa heräsi yksin, hän huomasi katsovansa alakerran jalkapallopeliä. Tämä hetki muistutti häntä menneisyydestä, nuoruuden vuosista, jolloin hän pelasi samassa pihassa ystäviensä kanssa. Aivan kuten silloin, peli oli täynnä intohimoa ja omistautumista, mutta tällä kertaa ilman pölyä. Espinosa muisteli niitä vuosia, jolloin hänen elämänsä oli juuri alkamassa muotoutua. Hänellä oli kaksi albumia, joita hänen vanhempansa ja isoäitinsä olivat pitäneet. Vaikka valokuvat eivät säilyttäneetkaan tarkkoja kuvia hänen ystävistään, ne tarjosivat kuvan kahdesta elämänvaiheesta: ennen ja jälkeen vanhempien kuoleman.

Toisaalta Espinosa muisteli myös erästä tyttöä, joka oli asunut naapuritalossa ja jonka kuolema oli jäänyt hänelle arvoitukseksi. Mikä oli saanut tytön ja hänen ystävänsä pelkäämään? Ehkä pelko ei ollutkaan suoraa pelkoa, vaan se oli enemmänkin jännitystä, joka ilmenee juuri ennen jotain intensiivistä ja pelottavaa. Ei se ääni, joka tulee, vaan hiljaisuus ennen sitä. Tämänkaltaiset kokemukset, menneisyyden muistot ja käsitteet, joita emme ole täysin ymmärtäneet, voivat jäädä mielen sopukoihin ja vaikuttaa jatkuvasti elämässämme.

Jokainen meistä kantaa mukanamme menneisyyttään, ja nämä kokemukset muokkaavat sitä, kuinka suhtaudumme muihin ihmisiin ja itseemme. Tämä ei ole vain kertomus yksittäisistä valinnoista, vaan syvempää pohdintaa siitä, miten me itse ja muut määrittelemme itsemme ja elämämme suhteet. Valintamme voivat olla seurausta muista tapahtumista, kuten traumaattisista kokemuksista, mutta ne voivat myös olla uuden alkupisteitä, joissa etsimme itsestämme jotakin, joka on jäänyt käsittelemättömäksi.

Rohkeus kohdata menneisyytemme ei ole vain yksilöllinen matka. Se on myös jaettu kokemus, joka voi olla osa muita suhteita. Meidän valintamme eivät ole aina pelkästään omiamme, mutta ne voivat olla seurausta siitä, mitä muut ihmiset ovat meille opettaneet tai johdattaneet meitä tekemään. Tämä tekee suhteista niin monisyisiä ja monimutkaisia: ei ole pelkästään kysymys siitä, kuka olemme tänään, vaan siitä, mitä me olemme kokeneet ja mitä olemme valinneet tehdä näiden kokemusten pohjalta.

Miksi menneisyys palaa juuri nyt?

Espinosa seurasi Hugo Brenon askelia katukulmasta, jossa Barata Ribeiro leikkasi Siqueira Camposia; miehen katse oli suunnattu kotiin kuin lupaa odottaen. Kysymys, joka hänen suustaan putkahti, ei ollut tutkijan kylmästi laskelmoima vaan sellainen, joka kurottautui jostain henkilökohtaisen historian pimeästä syvyydestä: "Luulitko vihdoin päässeesi menneisyydestä irti?" Hugo vastasi välinpitämättömästi, mutta vastaus kuului tyhjyyteen ja kantoi samaa sävyä kuin miehen illan elokuvien yksityiskohtaiset muistelot—liian täydellisiä ollakseen täysin aidot.

Tapauksen fyysinen arvoitus syveni: ruumiin asento viittasi siihen, että niskaluu olisi murtunut muualla ja ruumis asetettu kylpyhuoneeseen jälkikäteen. Ruumiin löytymisen aikaan arvioitiin olleen jo vuorokauden yli, ja mikään arvotavara ei näyttänyt kadonneen — paitsi ehkä se, mitä tappaja oli etsinyt: jotain tarkkaa, ei sattumanvaraista. Sormenjäljet olivat hallitsevasti vain uhrin ja siivoojien; mykkiä merkkejä, jotka eivät ainakaan suoraan osoittaneet vierasta kädenliikettä.

Espinosa tunsi olonsa yhä hatarammaksi roduttuaan yksityiskohtien ja muistojen verkkoon. Hän tilasi kollegoitaan palaamaan hotelliin aamulla, kuva Hugo Brenosta mukanaan; työntekijöiden keskuudesta piti löytyä joku, joka oli nähnyt miehen sinä sunnuntaina. Silti epäilys, joka oli saanut alkunsa hotellin huoneessa sanatuista tarinoista, ei hellittänyt: ehkä Hugo oli valinnut itselleen täydellisen kierron—poistanut ne, jotka todistaisivat hänen menneisyytensä, ja nyt oli jäljellä vain yksi merkki hänen tarinassaan, Espinosan läsnäolo.

Keskustelu Ramiron kanssa siirsi kauhun lähemmäs: mitä jos Hugo ei olisi ainoastaan kertojan roolissa vaan toiminnan tekijänä, ja mitä jos Espinosa oli viimeinen palanen, jonka oli pakko katketa? Ramiro maalaili vaihtoehtoa, jossa epäilty sulkisi kierteen tappamalla myös Espinosan ja Welberin. Espinosasta ajatus oli absurdin rajamailla, mutta yksityiskohtien verkko—elu, jossa maailma ja menneisyys lomittuvat ja muokkaavat toisiaan—teki uhasta mahdollisen.

Kun Welber palasi hotellista ilman tunnistusta, epävarmuus vain syveni. Hugo Brenon ulkomuoto — erottuva ja muokattavissa — jätti oven auki muutoksille, naamioille, mahdollisuudelle, että joku saattaisi poistua rikospaikalta muuttuneena ihmisenä muun muassa parran tai kampauksen avulla. Kaikki merkit puhuivat siirtymästä: tapahtuma, joka oli alun perin yksityinen teko, saattoi nyt laajentua niin, että menneisyyden varjot jatkuisivat päiviin ja kävelyihin, puheluihin ja ihmisten välisten siteiden haurastumiseen.

Se, mikä tässä kertomuksessa harvoin näkyy selkeänä faktana, ovat motiivit, jotka ovat yhtä arkisia kuin ihmisluento ja yhtä julmia kuin itsetuojaus. Murha ei välttämättä ole sattuman oikku; se on lopullinen yritys poistaa todistajat ja sulkea vanhat tilit, mutta samalla se paljastaa tekijän halun säilyttää identiteetin siirtymien keskellä. Epäilystä elättävät yksityiskohdat—liiallinen muistin yksityiskohtaisuus, myöhästelyt, korvaukset ihmissuhteissa—ovat juuri niitä huokoisia kohtia, joista totuus voi tihkua esiin.

Tärkeää ymmärtää lukijalle: menneisyyden paluu ilmenee usein arkipäiväisin elein eikä vain suurina paljastuksina; ihmisten kertomukset voivat olla sekä suoja että ansa; todisteiden puute ei tarkoita harmittomuutta vaan voi viitata harkittuun peittämiseen; ja lopulta tutkijan asema ei ole vain ammatillinen rooli vaan henkilökohtainen kenttä, jossa tunteet, muistot ja vastuut kietoutuvat yhteen ja muuttavat pelin luonnetta.

Mikä on yksilön rooli massassa ja kuinka se vaikuttaa ihmissuhteisiin?

Kun Hugo Breno päätti lähteä työvuoronsa jälkeen kotiin, hän kulki Avenida Copacabanan vilkas­ta kadusta, jossa hän tunsi itsensä rauhalliseksi ja yksin. Muiden ihmisten ympäröimänä hän saattoi kadota joukkoon, mutta samalla hän piti tätä kokemusta henkilökohtaisena, vailla tarvetta osallistua mihin­kään yhteisölliseen toimintaan. Tämä oli hänelle vapauttavaa. Hän ei halunnut tukeutua massan kollektiiviseen voimaan, vaan etsi yksilöllisyyttä, sillä hän oli sitoutunut olemaan erilainen. Jos hän ei voinut tuntea yhteyttä muiden kanssa, ei hän aikonut myöskään yrittää luoda sellaista. Ihmiset olivat yksittäisiä olemuksia, eikä hän halunnut tuntea itseään ”tasavertaiseksi” muiden kanssa. Tämä ajatus herättää pohdintaa siitä, mitä massassa liikkuminen tarkoittaa nykypäivän yksilölle ja millaisia tuntemuksia se voi herättää. Onko meistä todella mahdollista säilyttää yksilöllisyytemme ympäristössä, joka pyrkii nivomaan meidät yhteen?

Tämä yksilöllisyyden korostaminen ja toisaalta massan vetovoima on ristiriita, joka ilmenee monilla elämänalueilla, ei vain julkisilla paikoilla. Espinosa, joka oli menossa illalliselle Irene:n ja tämän ystävän kanssa, pohti samalla omaa elämäänsä ja sen merkitystä suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Espinosan ja Irenen välinen suhde oli ollut vakiintunut ja säännöllinen, ilman suuria odotuksia tulevaisuudesta. Heillä ei ollut tarvetta muuttaa suhdettansa, koska he elivät hetkessä, ymmärtäen, että rakkaus ja yhteys eivät aina tarvitse sääntöjä. Tässäkin ilmenee ajatus elämän hyväksymisestä ilman liiallisia odotuksia.

Espinosa ei ollut enää kiinnostunut vanhasta autostaan, joka oli jäänyt käyttämättömäksi ja jonka hän oli päättänyt myydä. Se oli ollut hänen yksityinen tilansa, mutta hän oli päättänyt luopua siitä. Myynti oli prosessi, jossa molemmat osapuolet tunsivat itsensä onnellisiksi, ja Espinosa ajatteli jopa, että auto voisi nyt elää ”arvokkaampaa” elämää. Tämä tilanne heijastaa samalla tietynlaista irtipäästämistä ja tarpeettomasta kiintymyksestä luopumista. Yksilön tarpeet ja halut voivat muuttua ajan myötä, eikä menneisyydelle tarvitse antaa liikaa painoarvoa, jos se ei enää palvele nykyhetkeä.

Näitä pohdintoja kuljettaa eteenpäin ajatus massojen ja yksilöiden suhteesta. Massan sisällä jokainen on oman elämänsä keskipiste, mutta kuitenkin osana suurempaa kokonaisuutta. Onko yksilön kyky säilyttää oma identiteettinsä ja erottuvuutensa massassa tärkeämpi kuin yhteisöllisyyden kokemus? Kun ihmiset kulkevat kadulla, eivätkä he näe toisiaan, he eivät silti ole erillisiä toisistaan. He muodostavat yhteisön, joka ei kuitenkaan vaadi, että kukaan tietoisesti osallistuu siihen.

Samalla, vaikka Espinosa kokee itsensä osaksi suurta, mutta etäistä massaa, hän myös suhtautuu ihmissuhteisiinsa hyvin valikoivasti. Hänen suhteensa Ireneen on ollut selkeä ja vakiintunut, mutta hän ei kaipaa suuria muutoksia siihen. Espinosa edustaa samalla tyyppiä, joka hyväksyy elämänsä, sellaisena kuin se on, ilman jatkuvaa vertailua menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Hänen ajattelunsa muistuttaa meitä siitä, kuinka tärkeää on elää hetkessä ja nauttia nykyhetkestä, unohtamatta silti omia tarpeitaan ja identiteettiään.

Yksilön kokemus massassa ei siis ole pelkästään ulkoisten tekijöiden määrittelemä, vaan siihen liittyy myös yksilön sisäinen, valinnallinen kokemus omasta paikastaan maailmassa. Tämän ymmärtäminen voi auttaa meitä paremmin käsittämään omia tunteitamme ja reaktioitamme, kun olemme osa suurempia sosiaalisia ympäristöjä ja tilanteita.