Kolmen vuoden ikään mennessä lapset ovat omaksuneet suurimman osan monimutkaisista säännöistä ja syntaktisista operaatioista, jotka vaaditaan kysymysten ja kielteisten lauseiden muodostamiseen sekä lauseiden upottamiseen. Tämä kyky osoittaa, että lapset ymmärtävät selkeästi, että lauseilla on rakenne, joka eroaa sanojen pintatasoisesta lineaarisesta järjestyksestä. Tähän on olemassa runsaasti todisteita, joista käsittelemme vain pienen osan. Kuten totesimme toisessa luvussa, kaksivuotiaana lapset alkavat muodostaa kaksisanaisia lausahduksia, jotka eivät ole vain satunnaisesti yhdistettyjä sanoja. Näillä sanoilla on selkeä syntaktinen suhde: kaksi substantiivimääritettä (NP), jotka ovat aikuisen puheessa subjekti ja objekti. Esimerkiksi lausahdus "Daddy shoe" tarkoitti "Isä laittaa kenkää". He tekevät myös harvoin virheitä sanajärjestyksessä; vaikka heidän lausahduksensa eivät ole aikuisen kaltaisia, ne noudattavat kielen sanajärjestyssääntöjä, joita he oppivat. Englannin kielen puhujat, esimerkiksi, laittavat subjektin ennen verbiä ja objektin sen jälkeen, kuten englannin syntaksi vaatii. Jos tarkastellaan nuorten lasten tavallisia lausahduksia, kuten "Molly play new game", huomaamme, että vaikka verbistä puuttuvat taivutuspäätteet aikamuodon ilmaisemiseksi, lauseessa on selkeästi NP ja VP, ja verbin jälkeinen NP koostuu adjektiivilausekkeesta ja substantiivista.

Onkin mielenkiintoista pohtia, onko syntaksi vain ihmiselle ominainen piirre, vai voivatko myös muut eläimet käyttää kielellisiä rakenteita kommunikoidakseen. Pitkään uskottiin, että syntaksi oli ainoastaan ihmiskunnan viestintäväline. Kuitenkin uudemmat tutkimukset ovat kyseenalaistaneet tämän käsityksen. Esimerkiksi tietyt linnut saattavat käyttää omaa syntaksiansa. Japanilaiset tutkijat pohtivat, voisiko joidenkin lintulaulujen osat olla yhdistelmiä, joilla on omat merkityksensä, kuten ihmisten kielellä. Heidän johtopäätöksensä oli, että japanilainen suuri tit, laji, joka on sukua talitiaralle, saattaa todella käyttää sääntöjä, jotka perustuvat äänen järjestykseen ja joiden avulla yhdistetään eri merkityksiä yhdeksi kokonaismerkitykseksi. Vaikka tämä ei ole aivan syntaksia siinä mielessä, kuin me sen ymmärrämme, tutkimus tarjoaa todisteita siitä, että linnut kiinnittävät huomiota siihen, miten äänet laitetaan yhteen tietyissä yhdistelmissä.

Syntaksi on kuitenkin myös erilainen eri kielissä, ja se voi ilmetä monenlaisilla tavoilla. Vaikka kaikissa kielissä on NP- ja VP-rakenteita, ne eivät aina ole samalla tavalla järjestettyjä. Englannissa tavallinen sanajärjestys lauseessa on SVO (subjekti-verbi-objekti). Maorinkielessä, joka on Uudessa-Seelannissa puhuttu kieli, ja gaelinkielessä, joka on Skotlannissa puhuttu kieli, sanajärjestys on tavallisesti VSO (verbi-subjekti-objekti). Japanissa sanajärjestys on SOV (subjekti-objekti-verbi). Fidžillä taas sanajärjestys on VOS (verbi-objekti-subjekti).

Myös NP:n rakenne voi vaihdella kielittäin. Englannissa artikkeli tulee yleensä ennen substantiivia: the boy, a dog. Ewen kielessä, joka on länsiafrikkalainen kieli, artikkeli tulee substantiivin jälkeen. Esimerkiksi "the dog" olisi ewen kielessä "avu la" (kirjaimellisesti "koira se"). Jos lisäämme lukusanan ja adjektiivin, englannissa sanajärjestys on yleensä det–number–adjective–noun: these four red apples. Baskissa sanajärjestys on kuitenkin number–noun–adjective–determiner: Lau sagar gorri hauek (neljä omenaa punaisia nämä). Espanjassa sanajärjestys olisi det–number–noun–adjective: estas cuatro manzanas rojas (nämä neljä punaista omenaa).

Nämä esimerkit osoittavat selviä eroja englannin kielessä käytettävistä sanajärjestyksistä ja NP:n rakenne eroista. Skotlannin gaelinkielessä voisi lause "chummaic an duine more an cu beag" kääntyä suomeksi "näki mies suuri koira pieni" tai englanniksi "the big man saw the small dog".

Käsittelemämme syntaksiteoria on peräisin Noam Chomskylta, joka on ehkä 1900-luvun vaikutusvaltaisin kielitieteilijä. Hänen vuonna 1957 julkaisemassaan teoksessa Syntactic Structures hän mullisti kielitieteet esittelemällä generatiivisen kieliopin teorian. Tämä teoria pyrkii kuvaamaan sääntöjen ja operaatioiden sarjan, jonka avulla pystymme tuottamaan ja ymmärtämään kielen äärettömän määrän mahdollisia lauseita. Sittemmin on syntynyt useita uusia teorioita generatiivisen kieliopin puitteissa (kuten lexikaalinen funktionaalinen kielioppi, relaatiokielioppi, pääajetun fraasirakenteen kielioppi), joista jokainen eroaa alkuperäisestä merkittävästi. Kuitenkin kaikilla näillä teorioilla on yhteinen piirre: niiden mukaan syntaktiset suhteet lauseen osien välillä eivät voi selittyä vain tarkastelemalla sanajärjestyksen pintarakenne. Sen sijaan lauseiden rakenteiden ymmärtämiseksi on tarkasteltava niin sanottua syvärakennetta.

Lopuksi on hyvä muistaa, että syntaksilla on universaaleja periaatteita, joita kaikissa kielissä esiintyy. Nämä periaatteet muodostavat niin sanotun universaalin kieliopin, ja kielikohtaiset erot ilmenevät erilaisten parametrien muodossa. Lapsen kielen oppimisessa syntaksin ymmärtäminen ja kielen sääntöjen omaksuminen tapahtuvat samanaikaisesti, kun hän oppii kielen sanat.

Mikä on puheakteja ja kuinka ne vaikuttavat päivittäisessä vuorovaikutuksessa?

Puheaktit ovat tekoja, joita teemme kielen avulla. Usein ajattelemme kielen olevan vain väline muiden tiedon jakamiseen, mutta todellisuudessa kielenkäyttö on monimuotoisempaa. Se ei rajoitu pelkästään tiedon välittämiseen; kielen avulla voimme myös kiistää, olla eri mieltä, uhkailla, kysyä, ehdottaa, muistuttaa, neuvoa, lupautua, tervehtiä, hyvästellä, pyytää anteeksi, kehua, valehdella, ahdistella, flirttailla, vastata, loukata ja monia muita asioita. Kaikki nämä ovat puheakteja.

Ei ole kuitenkaan niin, että sanoilla voisi tehdä kaikkea. Esimerkiksi lainaa ei voi sanoa puheaktiksi, koska itse lainaaminen tapahtuu vasta, kun esine siirtyy käsistä. Tällöin puheakti on pyyntö, ei lainan antaminen. Samoin kiitollisuus itsessään ei ole puheakti. Kiitollisuus on tunne, ja sitä voi tuntea ilman, että sitä ilmaisee. Itse asiassa puheakti on juuri se hetki, jolloin kiitollisuus ilmaistaan.

Jokaisella puheaktilla on kolme keskeistä osaa: lokuutio, illokuutio ja perlokuutio. Lokuutio on se, mitä sanotaan, eli puheaktin muoto. Illokuutio puolestaan tarkoittaa sitä, mitä puhuja haluaa puheella saavuttaa. Se on puheen pragmaattinen tarkoitus. Perlokuutio taas viittaa siihen, miten kuulija ymmärtää puheen, mikä on hänen reaktionsa.

Esimerkiksi lauseessa "Voisitko pitää tätä minulle?" lokuutio on kysymys, johon voisi vastata "kyllä" tai "ei". Kuitenkin puheen illokuutio ei ole vain kysymys, vaan se on pyyntö — pyyntö pitää esinettä. Perlokuutio taas voi vaihdella sen mukaan, miten kuulija reagoi, ja se voi johtaa väärinymmärryksiin, jos puheakti ja sen vastaanotto ovat ristiriidassa. Monet väärinymmärrykset ja vitsit perustuvat juuri tähän ristiriitaan.

Puheakteilla voi olla useita eri lokuutioita, ja eri lauseet voivat ilmaista samaa illokuutioa eri tavoin. Esimerkiksi pelkkä pyyntö suolasta voi ilmetä monella eri tavalla: "Voisitko antaa suolan?" "Tuo suola tänne", "Onko suolaa?" jne. Kaikissa näissä esimerkeissä illokuutio on pyyntö, mutta muoto vaihtelee. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että joskus yksinkertaisista lauseista voi tulla moniselitteisiä, kuten lauseesta "Tässä ruoassa on suolaa" syödessä. Se voi olla pyyntö, valitus tai arvio, ja sen merkitys riippuu keskustelun kontekstista.

Keskusteluissa ihmiset toimivat tiettyjen oletusten varassa. Yksi keskeinen oletus on yhteistyöperiaate, joka pohjautuu ajatukseen siitä, että kommunikoinnin osapuolet pyrkivät toimimaan yhteistyössä toistensa kanssa. Tämä periaate ohjaa keskustelua ja auttaa ymmärtämään myös ne puheenvuorot, jotka vaikuttavat epäloogisilta tai epärelevantilta. Yhteistyöperiaate sisältää neljä maksimiä: määrällinen, relevanssin, tyylin ja laadun maksimit.

Määrällinen maksimi edellyttää, että keskustelukumppanit tarjoavat juuri sen verran tietoa kuin tarvitaan. Liian vähän tietoa voi johtaa harhaan, ja liian paljon voi tuntua ylimääräiseltä. Relevanssin maksimi puolestaan edellyttää, että puheenvuorot liittyvät käsiteltävään aiheeseen. Tyylin maksimi taas vaatii, että puhe on selkeää ja loogista, eikä sekavaa tai vaikeasti seurattavaa. Laadun maksimi edellyttää, että puheenvuorot perustuvat totuuteen ja että puhujalla on perusteet sanomalleen.

Vaikka ihmiset rikkovat näitä maksimivaatimuksia, ne eivät usein häiritse viestintää, koska meidän ymmärryksemme vuorovaikutuksen säännöistä auttaa meitä tulkitsemaan epäyhteistyökykyisiä puheenvuoroja. Jos joku esimerkiksi puhuu täysin epäolennaisesti kysymykseen liittymättömästi, kuten vastaa kysymykseen puhelimessa olemisesta, me ymmärrämme hänen puheensa usein silti kontekstin avulla. Tämä prosessi ei ole tietoinen, mutta se auttaa meitä muodostamaan merkityksellisiä tulkintoja ja ratkaisemaan mahdollisia väärinymmärryksiä keskustelussa.

Vaikka väärinymmärryksiä syntyykin helposti, ihmisten taipumus noudattaa yhteistyöperiaatetta ja sen maksimivaatimuksia tukee sujuvaa keskustelua ja selventää usein puheenvuorojen merkityksiä ilman, että niitä tarvitsee jatkuvasti erikseen selittää.

Miten kielet toimivat: erillisyys, kaksijakoisuus ja tuottavuus

Kielissä on erityisiä piirteitä, jotka erottavat ne muista viestintämuodoista, kuten eläinten kommunikoinnista. Yksi keskeisimmistä piirteistä on kielen erillisyys. Erillisyys tarkoittaa sitä, että kielelliset yksiköt, kuten äänteet, sanat ja lauseet, ovat selvästi erotettavissa toisistaan. Esimerkiksi äänteet kuten [o] ja [u] kuulostavat selkeästi erilaisilta, vaikka ne saattavat muodostaa jatkuvan äänteiden spektrin, joka ulottuu toistensa väliin. Ihmismieli kuitenkin tunnistaa ne erillisinä ääntenä, vaikka ne voisivat olla osa laajempaa äänteellistä jatkumoa. Tämä kyky erottaa erilliset äänteet on elintärkeä kielen ymmärtämiselle ja tuottamiselle.

Kieli ei kuitenkaan ole pelkästään yksittäisten äänteiden tai sanojen kokoelma. Kielen rakenne perustuu niin sanottuun kaksijakoisuuteen, joka tarkoittaa sitä, että pienet, merkityksettömät yksiköt yhdistyvät suuremmiksi kokonaisuuksiksi, jotka saavat merkityksen. Äänteet, kuten [t] tai [o], eivät itsessään tarkoita mitään, mutta kun ne yhdistetään toisiinsa, ne voivat luoda merkityksellisiä sanoja kuten "toe". Tällainen yhdistely on kielen perustavanlaatuinen piirre, joka mahdollistaa monenlaisten merkitysten tuottamisen yksinkertaisista yksiköistä.

Tämä kaksijakoisuus ja erillisyys antavat myös kielen tuottavuudelle mahdollisuuden. Tuottavuus tarkoittaa kykyä luoda rajaton määrä lauseita, joita ei ole aiemmin kuultu tai sanottu. Tuottavuuden avulla kielenkäyttäjät voivat tuottaa kokonaan uusia, ymmärrettäviä lauseita yhdistämällä samoja kielellisiä yksiköitä eri tavoilla. Esimerkiksi lause "Get that silly pink hippo off my tutu at once" on todennäköisesti kuultu vain kerran, mutta sen ymmärtäminen ei ole ongelmallista, koska kielitaitoinen henkilö pystyy helposti yhdistämään sanat ja rakenteet luodakseen järkevän merkityksen.

Tuottavuus erottuu erityisesti eläinten kommunikoinnista, sillä eläinkunnan kommunikaatiomuodot eivät ole samalla tavalla tuottavia. Esimerkiksi lintujen laulut voivat jakaa joitakin piirteitä inhimillisten kielten kanssa, kuten kulttuurinen välittyminen, mutta ne eivät mahdollista äärettömän määrän uusien viestien luomista. Esimerkiksi mehiläiset pystyvät tanssimaan osoittaakseen muiden mehiläisten sijainnin ja ruokavarannon laajuuden, mutta tämä kommunikointi ei vastaa inhimillisen kielen kykyä luoda monimutkaisempia ja uusiin yhteyksiin perustuvia merkityksiä.

Erilaiset eläinkommunikaation muodot ovat kehittyneet palvelemaan tiettyjä lajikohtaisia tarpeita, mutta ne eivät vastaa inhimillisen kielen moninaisuutta ja joustavuutta. Esimerkiksi apinoiden kanssa tehdyt kielenoppimiskokeet ovat tuottaneet sekaisin tuloksia. Erityisesti chimpanssien opettaminen viittomakieltä, kuten Amerikan viittomakieltä (ASL), on ollut osittain onnistunutta, mutta ei ole varmaa, voidaanko sanoa, että eläimet todella omaksuvat kielen. On esimerkiksi raportoitu, että apina nimeltä Washoe pystyi käyttämään jopa 200 viittomaa, mutta oli myös tapauksia, joissa apinat toistivat vain oppimiensa viittomien yhdistelmiä ilman todellista kielellistä ymmärrystä.

Kieli on kuitenkin enemmän kuin vain yksittäisiä sanoja ja lauseita. Se on jatkuvassa muutoksessa oleva, elävä järjestelmä, joka kehittyy ajan myötä. Kaikki kielet kehittyvät ajan myötä, ja kaikki kielet jakavat saman perusluonteen: ne ovat strukturoituja ja sääntöjen mukaan toimivia. Kielen sääntöjä, kuten sanajärjestystä ja taivutuksia, noudattamalla kieli varmistaa, että sen käyttäjät ymmärtävät toisiaan, vaikka kielellinen muoto muuttuisikin ajan saatossa.

Kielen ymmärtäminen ei ole vain yksittäisten sanojen tai rakenteiden tuntemista. Se on kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä, miten kielelliset yksiköt voivat yhdistyä toisiinsa, ja miten nämä yhdistelmät luovat merkityksiä, jotka voivat olla hyvin monimutkaisia. Kielen tuottavuus, kaksijakoisuus ja erillisyys mahdollistavat sen, että voimme ymmärtää uusia lauseita ja ajatuksia, joita emme ole aiemmin kuulleet.

Kielitaito ei ole vain kyky tuottaa tai ymmärtää yksittäisiä lauseita. Se on kyky luoda ja ymmärtää äärettömän monenlaisten merkityksellisten yhdistelmien jatkumon. Tämä kyky on se, mikä erottelee ihmiset eläimistä kommunikoinnin suhteen ja tekee kielestä ainutlaatuisen ihmiskunnan kulttuurissa.

Miten sukupuoli rakentuu kielen ja yhteiskunnan kautta?

Sukupuoli ei ole pelkästään biologinen tosiasia, vaan yhä useammin ymmärretään, että se on ennen kaikkea sosiaalinen ja kielellinen suoritus. Vaikka syntymässä meidät määritellään tytöiksi tai pojiksi kromosomien ja sukupuolielinten perusteella, tämä ei kerro koko totuutta sukupuolen monimuotoisuudesta. On olemassa intersukupuolisia henkilöitä, joilla on molempia piirteitä, sekä transihmisiä, joiden sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta. Tämä osoittaa, kuinka monimutkaista sukupuolen määrittely on jo fyysiselläkin tasolla.

Sosiaalinen ulottuvuus tekee sukupuolesta vielä monimutkaisemman. Sukupuoli nähdään yhä enemmän performanssina, toimena, jota me teemme – emme niinkään ominaisuutena, joka meille annetaan. Tämä performatiivisuus ilmenee monissa valinnoissa: pukeutumisessa, hiustyylissä, kävelytavassa, istuma-asennossa ja puheessa. Kielessä on piirteitä, jotka viestivät tiettyä sukupuoli-identiteettiä, vaikka näitä merkkejä ei aina tietoisesti tunnisteta. Kielen käyttö rakentaa ja ylläpitää sukupuolen kategorioita kulttuurisista eroista riippuen. Esimerkiksi Madagaskarilla suorapuheisuus ja kiroilu yhdistetään naisiin, kun taas länsimaissa nämä piirteet voidaan kokea maskuliinisiksi.

Judith Butlerin näkemyksen mukaan sukupuoli ei ole olemassa ennen sen performointia, vaan performanssi luo käsityksen miehestä ja naisesta. Tämä haastaa ajatuksen sukupuolesta biologisena lähtökohtana, jonka pohjalta sosiaalinen toiminta rakentuu. Sukupuolen binäärinen malli, joka jakaa ihmiset miehiin ja naisiin, on yhteiskunnallinen konstruktio, jota ylläpidetään ja vahvistetaan jatkuvasti. Sukupuolen performanssit toteutuvat tämän tiukan sääntelykehikon sisällä, mutta samalla ne voivat olla luovia ja vastarintaan tähtääviä. Ihmiset voivat leikkiä näillä normeilla, alistaa niitä tai haastaa niitä, kuten nähtiin esimerkiksi eri ryhmien puheessa ja käyttäytymisessä.

Nuorten kokemukset heteroseksuaalisesta "markkinapaikasta" osoittavat, kuinka sukupuolen suorittaminen vaikuttaa sosiaaliseen asemaan. Poikien asemaa vahvistetaan esimerkiksi urheilulla ja riehakkuudella, kun taas tyttöjen odotetaan muuttuvan tarkkaavaisemmiksi omalle ulkonäölleen ja puheelleen, heidän roolinsa usein muuttuu osallistujasta tarkkailijaksi. Näissä käytännöissä on vahva normatiivinen painoarvo, joka korostaa heteronormatiivisia sukupuolirooleja, joissa tytöt ja pojat, miehet ja naiset esiintyvät kahtena toisistaan erottuvana, binäärisenä ja heteroseksuaalisena ryhmänä.

Kielitieteilijät ovat siirtymässä pois yksinkertaisesta miehien ja naisten välisestä kielellisestä erottelusta ja keskittyvät nykyään sukupuolen monimuotoisuuteen, mukaan lukien ne identiteetit, jotka eivät sovi perinteiseen binäärimalliin. Tämä avaa tilaa tunnustaa sukupuolen moninaisuus, kuten trans-, queer-, intersukupuoliset ja muut ei-binääriset identiteetit. Kielen kehitys heijastaa tätä monimuotoisuutta: pronomini "they" on yleistynyt sukupuolen binäärin kiertämiseksi, ja uusia termejä ja lyhenteitä, kuten LGBTQIA, on tullut osaksi yleiskieltä ilman erillistä selitystä. Tämä kielimuutos kuvastaa syvää sosiaalista muutosta ja kielen roolia identiteettien rakentajana.

On olennaista ymmärtää, että sukupuoli ja siihen liittyvä kieli ovat jatkuvasti muutoksessa. Ne eivät ole luonnollisia, muuttumattomia ominaisuuksia vaan yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti muotoutuvia ilmiöitä, jotka heijastavat laajempia valtasuhteita ja normatiivisia rakenteita. Kielen kautta emme ainoastaan kuvaa sukupuolta vaan myös aktiivisesti rakennamme sitä. Tätä rakennetta voi sekä vahvistaa että murtaa, ja ymmärrys kielen ja sukupuolen performatiivisuudesta tarjoaa välineitä kyseenalaistaa ja muuttaa vallitsevia normeja.

Miten valmistetaan ravitsevia ja maukkaita kasvisruokia viikonlopun brunssille?
Miten maailma ja ihminen voivat jälleen nousta raunioistaan?
Miksi juuri viivapiirros on paras tapa oppia piirtämään kasveja?
Presidentin valta, skandaalit ja harhautukset: Nixonin ja Watergaten vaikutus