Deutsch
Francais
Nederlands
Svenska
Norsk
Dansk
Suomi
Espanol
Italiano
Portugues
Magyar
Polski
Cestina
Русский
Hankkeen taloudellisen kannattavuuden arvioinnissa käytetään usein useita eri mittareita, kuten nettonykyarvoa (NPV) ja kustannus-hyötysuhdetta (B:C). Nämä indikaattorit voivat kuitenkin olla hämmentäviä, jos joudutaan valitsemaan hankkeiden välillä, joilla on erilaiset ominaisuudet ja aikarajat. Vaikka Project B:n NPV ja B:C-suhde ovat molemmat korkeammat kuin Project A:n, ja se näyttäisi olevan suositeltavampi valinta, tämä ei ole aina yksinkertaista. Esimerkiksi, jos toinen hanke tuottaa korkeamman NPV:n mutta matalamman B:C-suhteen, valinta ei ole ilmiselvä. Tällöin päätöksentekijöiden on tehtävä arvostelma siitä, onko tärkeämpää saada positiivinen nettonykyarvo vai saada korkeampi tuotto jokaista investoitua dollaria kohti.
Sisäinen tuottoprosentti (IRR) on yksi keskeisistä mittareista, jota käytetään arvioitaessa hankkeen kannattavuutta. IRR on se korko, jolla diskontattujen hyötyjen summa vastaa diskontattujen kustannusten summaa, eli se on se korko, jolla hankkeen nettonykyarvo (NPV) on nolla. IRR:n avulla voidaan arvioida, kuinka nopeasti hankkeen tuotto alkaa kattaa sen alkuinvestoinnin ja kuinka pitkään se jatkuu. Jos IRR on suurempi kuin valittu diskonttauskorko (r), hankkeen NPV on positiivinen ja se on taloudellisesti kannattava.
IRR:n laskeminen voidaan esittää seuraavasti:
Missä on hankkeen rahavirta ja on alkuinvestointi. IRR on siis se korko, joka tasaa näiden rahavirtojen summan alkuinvestoinnin kanssa. IRR:n etu on siinä, että sen laskemiseksi ei tarvitse etukäteen tietää diskonttauskorkoa, sillä se voidaan määrittää kokeellisesti, kuten graafisesti esitetystä esimerkistä käy ilmi.
Esimerkiksi, jos hankkeen elinikä on kaksi vuotta, ja rahavirrat ovat -100 ja 110 dollaria, IRR voidaan laskea seuraavasti:
Ratkaisemalla tämä saadaan , eli 10 prosenttia. Tämä tarkoittaa, että hankkeen IRR on 10 prosenttia ja että se tuottaa nollan nettonykyarvon tietyllä diskonttokorolla.
Jos hankkeen elinikä on pidempi, kuten kolmen vuoden hanke, laskentaa täytyy laajentaa. Jos rahavirrat ovat -100, 60 ja 75 dollaria, IRR voidaan laskea monimutkaisemmilla kaavoilla ja tarvittaessa jopa toisen asteen yhtälöillä. Tämä voi olla hankalaa käsin, joten useimmiten käytetään laskentataulukkoja kuten Exceliä. Vaikka IRR:n laskeminen on hyödyllistä, se voi olla erityisen vaikeaa pidemmissä hankkeissa ja korkeampia polynomeja vaativissa laskelmissa.
IRR:llä on kuitenkin tiettyjä heikkouksia. Esimerkiksi se voi olla harhaanjohtava, erityisesti silloin, kun hankkeet eroavat toisistaan merkittävästi koon tai aikarajoitusten osalta. Jos tarkastellaan kahta hanketta, joissa molemmat vaativat saman alkuinvestoinnin mutta tuottavat eri määriä tuottoa, IRR voi johtaa vääriin päätöksiin. Oletetaan, että Hanke A vaatii 100 dollarin investoinnin ja tuottaa 108 dollaria vuoden kuluttua, jolloin sen IRR on 8 prosenttia. Hanke B vaatii 1000 dollarin investoinnin ja tuottaa 1070 dollaria vuoden kuluttua, jolloin sen IRR on 7 prosenttia. Vaikka Hanke A näyttäisi olevan houkuttelevampi IRR:n perusteella, Hanke B:n tuotto on itse asiassa suurempi. Tällöin valinta pitäisi tehdä kokonaisarvon eikä pelkän IRR:n perusteella.
Yleisesti ottaen IRR on hyödyllinen mittari, kun halutaan arvioida, kuinka nopeasti projektin tuotto voi kattaa alkuinvestoinnin. Se on erityisen käyttökelpoinen projekteissa, joissa on nopeita rahavirtoja alussa ja sitten hidastuva tuotto ajan myötä. Kuitenkin kun projektit eroavat merkittävästi kooltaan tai kestoltaan, IRR ei välttämättä anna oikeaa kuvaa projektin taloudellisesta kannattavuudesta. Tästä syystä nykyään NPV on yhä suositumpi mittari projektien arvioinnissa, koska se ottaa huomioon koko hankkeen aikajanan ja diskonttaa rahavirrat oikeaan nykyarvoon.
Mikä on kiinteistön markkinahinnan määrittämisen prosessi ja siihen liittyvät menetelmät?
Kiinteistön markkinahinnan arviointi perustuu moniin tekijöihin, jotka otetaan huomioon riippuen siitä, kuinka vanha rakennus on, kuinka se on käyttöarvoltaan, ja mitkä taloudelliset tekijät vaikuttavat kiinteistön tuottamaan tuloon. Yksi yleisesti käytetty lähestymistapa on arvioida kiinteistön arvo sen käyttöarvon tai kustannuslähestymistavan mukaan. Tällöin huomioidaan muun muassa kiinteistön rakennuskustannukset ja sen ikä. Esimerkiksi, jos rakennus on 10 vuotta vanha, sen arvoa voidaan laskea ottaen huomioon sen ikääntymisen aiheuttama arvon aleneminen. Jos taas kyseessä on uusi rakennus, arvonlaskua ei tarvitse tehdä, ja markkinahinta voi olla hieman korkeampi.
Esimerkiksi, jos kiinteistön markkinahinta on 180 000 dollaria ja rakennuksen arvo alenee 30 000 dollarilla kymmenen vuoden iän myötä, kiinteistön arvo lasketaan seuraavasti: $180,000 – $30,000 = $150,000. Tällöin markkinahinnaksi saadaan $175,000, jos lisätään maapohjan arvo (25 000 dollaria). Jos rakennus on vain vuoden ikäinen, arvon aleneminen on vain 3 000 dollaria, ja markkinahinta nousee $202,000:een, kun otetaan huomioon uusi rakennus.
Tämän lisäksi markkinahinnan määrittämiseen voidaan käyttää kahta muuta lähestymistapaa: tuottoarvomenetelmää ja tilastollista menetelmää. Tuottoarvomenetelmässä otetaan huomioon kiinteistön tuottama nettotulo ja käytetään pääoman tuottoasteen laskentaa. Pääoman tuottoaste (capitalization rate, CR) saadaan jakamalla kiinteistön nettotulo sen hankintahinnalla. Tämä menetelmä on erityisesti hyödyllinen tuottotavoitteisille kiinteistöille, kuten vuokra-asunnoille.
Pääoman tuottoasteen laskentakaava on seuraava:
Esimerkiksi, jos kiinteistön myyntihinta on 200 000 dollaria ja sen tuottama nettotulo on 15 000 dollaria, pääoman tuottoaste on 7,5 % (15 000 / 200 000 = 0,075). Jos viiden vertailukohteen kiinteistön keskimääräinen pääoman tuottoaste on 0,079, voimme arvioida kiinteistön arvon jakamalla nettotulon keskimääräisellä tuottoasteella. Tällöin arvioitu markkinahinta olisi 189 873 dollaria (15 000 / 0,079 = 189 873).
Toisaalta tilastollinen lähestymistapa käyttää tilastollisia menetelmiä, kuten regressioanalyysiä, kiinteistön arvon arvioimiseksi. Tässä menetelmässä otetaan huomioon kiinteistön ominaisuudet, kuten neliömetrit, makuuhuoneiden ja kylpyhuoneiden määrä, autopaikkojen lukumäärä sekä muut tärkeät tekijät. Regressiomallissa kiinteistön markkinahintaa voidaan laskea käyttämällä näitä muuttujia ja arvioimalla niiden painoarvot. Esimerkiksi, jos mallissa neliömetrin hinta on 45,75 dollaria ja kiinteistön koko on 2100 neliömetriä, niin pelkästään neliömetrimäärän perusteella arvioitu markkinahinta olisi 96 075 dollaria.
Kaikki tämä huomioiden on tärkeää ymmärtää, että markkinahinnan määrittäminen ei ole koskaan yksinkertaista tai suoraviivaista. Kiinteistön markkinahinta voi vaihdella monien tekijöiden mukaan, ja se vaatii tarkkaa analyysia. Sen lisäksi, että kiinteistön rakennus- ja käyttöarvo otetaan huomioon, markkinahintaan vaikuttavat myös paikalliset taloudelliset olosuhteet ja markkinat, kuten kysyntä ja tarjonta.
Markkinahinnan määrittäminen ei ole sama asia kuin kiinteistön verotusarvon määrittäminen. Verotusarvo määräytyy yleensä alempana kuin markkinahinta ja siihen voi vaikuttaa muun muassa verotukseen liittyvät poikkeukset, kuten omakotitalon verovapaa osa. Yksi yleisimmistä poikkeuksista on kotitalousvähennys, joka vähentää verotettavaa arvoa tietyllä määrällä, mikä puolestaan laskee kiinteistön verotusta.
Erilaisia verovapautuksia ja alennuksia, kuten kotitalousvähennys, käytetään verorasituksen keventämiseksi. Kotitalousvähennys voi vaihdella alueittain ja riippuu kiinteistön omistajan käytöstä (onko kyseessä pääasiallinen asuinpaikka vai ei). Jos esimerkiksi kotitalousvähennys on 25 000 dollaria ja veroprosentti on 3 %, verovelvollisuuden alentaminen on 750 dollaria (25 000 × 0,03 = 750).
Verotettavan arvon laskentaa varten on tärkeää huomioida, että verovapaudet ja -poikkeukset voivat merkittävästi muuttaa kiinteistön lopullista verotettavaa arvoa. Se, kuinka paljon verovähennystä voidaan tehdä, riippuu alueen käytännöistä ja kiinteistön omistajan tilanteesta.
Miten osallistuva budjetointi ja kestävyysbudjetti haastavat perinteiset budjettijärjestelmät?
Prioriteettipohjaisilla budjeteilla on monia vahvuuksia, mutta ne eivät ole vapaita rajoituksista, joita syntyy, kun budjettijärjestelmät kohtaavat sosiaalisen kontekstin priorisoinnin haasteet: miten prioriteetit määritellään, kuka ne asettaa ja millä mittareilla niitä arvioidaan. Tästä huolimatta ne tarjoavat käyttökelpoisen vaihtoehdon esimerkiksi nollapohjaisen tai strategisen budjetoinnin ongelmille, sillä ne lähtevät realistisesta oletuksesta tulojen pohjasta ja ehdottavat objektiivisia arviointivaiheita, joilla päästään lopulliseen ohjelmien ja toimintojen paremmuusjärjestykseen.
Osallistuva budjetointi on suhteellisen uusi malli, joka juontaa juurensa suoraan demokratiaan ja korostaa kansalaisten osallistumista budjettiprosessin kaikissa vaiheissa. Tämä malli sai alkunsa vuonna 1989 Brasilian Port Alegren työväenpuolueen aloitteesta, jossa pyrittiin korjaamaan aiemmin varakkaille kaupunginosille suuntautunutta julkisten varojen käyttöä. Osallistuva budjetointi käänsi tämän "menojen priorisoinnin käänteisyyden" eli keskitti rahoituksen köyhempiin asuinalueisiin ja kansalaisryhmiin. Käytäntö levisi nopeasti, ja nykyään sitä sovelletaan laajalti eri puolilla maailmaa, erityisesti paikallisella tasolla länsimaissa, Latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa, Lähi-idässä ja Afrikassa.
Osallistuvan budjetoinnin ytimessä on vapaus yhteisöille kehittää omia menettelytapojaan kansalaisten osallistamisen periaatteita noudattaen. Prosessi voi sisältää kansalaiskokouksia, ehdotusten tekemistä ja priorisointia, äänestystä, konsensuksen hakemista, budjetin hyväksymistä, toteutuksen suunnittelua sekä valvontaa. Budjetin tehokkuuden edellytyksenä on, että päätöksentekovallalla on oikea resurssipohja, kansalaiset ovat aidosti mukana ja prosessin läpinäkyvyys mahdollistaa julkisen seurannan. Vaikka osallistuva budjetointi onkin uudenlainen demokratian väline, sen perusajatus kansalaisten osallistumisesta ei ole uusi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa paikallistasolla kansalaisilla on ollut mahdollisuus vaikuttaa budjettiesityksiin julkisten kuulemisten kautta jo pitkään.
Kestävyysbudjetointi ei ole perinteinen budjetinhallintajärjestelmä, vaan se yhdistää eri järjestelmien elementtejä kokonaisvaltaiseksi, pitkän aikavälin muutoksia tavoitteleva lähestymistapa. Se on syntynyt kehitys- ja nousevien talouksien haasteista, kuten velkaantumisesta ja julkisen sektorin haavoittuvuudesta suhdannevaihteluille, mutta sen merkitys on kasvanut myös kehittyneissä talouksissa, joissa finanssikriisit ovat tulleet yleisiksi. Kestävyysbudjetin tavoitteena on turvata julkisen talouden solvabiliteetti, hallita kasvua, ylläpitää vakautta ja oikeudenmukaisuutta siten, että nykyisten velvoitteiden hoito ei aiheuta kohtuutonta taakkaa tuleville sukupolville.
Tähän liittyy useita arviointimenetelmiä, kuten peruslinjaennusteet, taseanalyysit, budjettivajeen laskeminen ja sukupolvienvälinen laskenta, joiden avulla voidaan arvioida talouden pitkän aikavälin kestävyyttä. Suurimpana haasteena on kestävyysperiaatteen integroiminen budjettiprosessiin. Esimerkiksi Washingtonin osavaltio on kehittänyt omaa kestävän budjetoinnin käytäntöään, joka sisältää palkkojen hallinnan, budjettien läpinäkyvyyden parantamisen, menojen rajoittamisen, eläkeuudistukset, varojen tehokkaan käytön, omaisuuden myynnin, ns. "sateenvarjorahaston" hyödyntämisen talouden suhdanteiden suojaksi, velanhoidon hallinnan sekä prioriteettipohjaisen budjetoinnin yhdistämisen suorituskyvyn arviointiin. Nämä toimet eivät ole lopullisia vaan vaativat jatkuvaa päivittämistä.
Budjettijärjestelmät eivät ole ongelmien täydellisiä ratkaisuja, eivätkä ne automaattisesti johda oikeudenmukaisiin jakopäätöksiin. Ne ovat työkaluja, joiden toimivuus riippuu muun muassa poliittisesta tahdosta, hallinnon kyvykkyydestä ja kansalaisten osallistumisesta. Ymmärtäminen siitä, että budjetointi on jatkuvaa prosessia, jossa eri järjestelmien yhdistäminen voi tuottaa parhaan lopputuloksen, on keskeistä. Lisäksi on tärkeää tiedostaa, että budjettipäätösten taustalla vaikuttavat myös laajemmat yhteiskunnalliset ja poliittiset rakenteet, jotka eivät aina näy selkeästi teknisissä prosesseissa. Budjetointi on aina kompromissien ja valtasuhteiden kenttää, jossa osallistava ja kestävä lähestymistapa voi tuoda merkittävää lisäarvoa, mutta vaatii jatkuvaa sitoutumista, avoimuutta ja valvontaa.