Korruption ja polarisaation virus: Rikkaiden vallan ja yhteiskuntaluokkien välinen kuilu

Korruptio ei ole pelkästään taloudellista väärinkäytöstä. Se on, määritelmänsä mukaan, myös turmelusta, moraalista rappiota, perversion ja mädännäisyyden ilmentymää. Carl Friedrichin (1972: 127) mukaan korruptio on käyttäytymistä, joka poikkeaa vallitsevista tai oletetuista normeista tietyssä kontekstissa, kuten politiikassa. Tällainen poikkeama liittyy erityisesti motiiviin, joka on oman edun tavoittelu, jossa yhteiskunnan ja moraalin normit jäävät taka-alalle.

Trumpin liiketoiminnan alkuvaiheet osoittavat, kuinka yrittäjä voi nousta huipulle pelkällä imagolla ja erikoistuneilla brändillä, mutta samalla jatkuvasti käyttää hyväkseen erilaisia verovelvollisuuden kiertotapoja ja liiketoimintastrategioita, jotka hyödyttävät vain häntä itseään. Hänen yrityksensä, kuten Taj Mahal -kasino, joutuivat jatkuvaan taloudelliseen ahdinkoon huonojen investointien ja suurten velkojen vuoksi. Kuitenkin näistä epäonnistumisista huolimatta Trumpin maine ja vaikutusvalta eivät ole olleet laskussa.

Yhdysvalloissa tämä ilmiö ei ole rajoittunut vain Trumpiin, vaan on myös osa laajempaa yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystä, jossa valta on yhä useammin keskittynyt suurelle eliitille. Työväenluokan ja ammattiliittojen heikkeneminen on ollut yksi keskeinen osa tätä prosessia. Yhdysvalloissa ammattiliittojen jäsenmäärä on laskenut merkittävästi 1900-luvun loppupuolelta lähtien, mikä on johtanut siihen, että työntekijöiden oikeudet ja työolosuhteet ovat heikentyneet. Tämä ei ole vain taloudellinen, vaan myös poliittinen ongelma, sillä liittovaltion lainsäädäntö on monin paikoin pyrkinyt rajoittamaan työväenliikkeiden vaikutusvaltaa, heikentäen samalla demokraattisten instituutioiden kykyä valvoa ja estää taloudellista korruptiota.

Trumpin hallinnon aikana nähtiin useita toimenpiteitä, jotka ilmensivät tätä taloudellista polarisaatiota. Yksi merkittävimmistä oli verouudistus, joka hyödytti suurituloisia ja jättiyrityksiä samalla, kun se jätti monet työntekijät ja pienyritykset huomiotta. Samalla Trumpin politiikka pyrki poistamaan monia sääntöjä ja määräyksiä, jotka suojasivat työntekijöiden oikeuksia ja ympäristönsuojelua. Tämä oli ilmeinen viesti siitä, että talouden sääntely ja työntekijöiden suojaaminen eivät olleet tärkeitä hänen hallinnolleen.

Polarisaatio ei kuitenkaan rajoitu vain taloudellisiin eriarvoisuuksiin, vaan se on myös sosiaalinen ilmiö, joka jakaa kansaa eri puolille. Trumpin ja hänen kannattajiensa luoma jako "meidän" ja "heidän" välille on syventänyt kuilua yhteiskunnassa. Tämä ei ole pelkästään poliittinen jakautuminen, vaan myös kulttuurinen ja identiteettipoliittinen prosessi, jossa ihmiset määrittelevät itsensä ja toiset yhä enemmän ryhmien ja vastakkainasettelujen kautta.

Tällainen polarisaatio vaikuttaa syvästi myös työmarkkinoihin. Kun työntekijöiden oikeudet heikkenevät ja yritykset saavat vapauden toimia ilman pelkoa seurauksista, syntyy tilanne, jossa yhä harvemmat ihmiset hallitsevat taloudellista valtaa. Tämä on yhteydessä laajempaan ilmiöön, jossa globalisaatio, automatisointi ja palkkojen painaminen alas ovat luoneet ympäristön, jossa suuryritykset voivat hyödyntää työntekijöiden heikentynyttä asemaa.

Tämä kehitys on nähtävissä myös Trumpin omassa liiketoiminnassa ja hänen hallituksensa toimenpiteissä. Trump ei ole vain liikemies, joka on hyödyntänyt taloudellista järjestelmää omaksi edukseen, vaan myös poliitikko, joka on luonut ympäristön, jossa valta ja rahavalta määrittävät yhteiskunnan suuntaa. Hänen valtansa ei ole pelkästään taloudellista, vaan se on myös kulttuurista ja sosiaalista, ja sillä on syvällinen vaikutus koko kansakunnan tulevaisuuteen.

Mitä tämä tarkoittaa työmarkkinoiden ja yhteiskunnan kannalta? Korruption ja polarisaation syveneminen voi johtaa siihen, että yhteiskunnan yläluokat saavat entistä enemmän valtaa, samalla kun tavallisilla kansalaisilla ja työntekijöillä on yhä vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Tämä kehitys ei ole pelkästään taloudellinen, vaan se on myös sosiaalinen ja poliittinen ongelma, joka voi rapauttaa demokratian perusperiaatteet.

Yksi keskeinen kysymys on, kuinka tämä kehitys voidaan pysäyttää. Yksi mahdollinen ratkaisu on työväenliikkeiden ja ammattiliittojen vahvistaminen, jotta työntekijöiden oikeuksia voidaan suojella ja taloudellista eriarvoisuutta voidaan vähentää. Tämä edellyttää kuitenkin myös laajempaa poliittista tahtoa ja kansalaisyhteiskunnan aktivointia. Jos korruptio ja polarisaatio jatkavat syvenemistään, saattaa seurauksena olla yhteiskunnallinen kriisi, joka uhkaa koko demokraattista järjestelmää.

Miten neoliberalismin kieli vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen jäseniin?

Neoliberalismi edistää myös skeptisyyttä, erityisesti silloin, kun puhutaan asiantuntijatiedosta tai yhteisvastuullisista kysymyksistä. Näin luodaan markkinapaikka, jossa asiantuntevien mielipiteiden ja tunnepohjaisten käsitysten välillä ei enää ole selkeää eroa. Tällöin kaikki näkökulmat, olipa kyseessä tieteellinen tutkimus tai kuuluisuuden henkilöiden mielipiteet, näyttävät olevan yhtä arvokkaita ja tärkeitä. Tämä kehitys näkyy erityisesti ilmastonmuutoksen kieltämisessä, rokotusvastaisuudessa ja monilla salaliittoteorioiden kentillä, joissa tunteet saavat vallan tieteellisten faktojen sijaan. Neoliberalismin varjolla kyseenalaistetaan asiantuntevan tiedon merkitys ja häivytetään ero mielipiteen ja faktan välillä, jolloin tunne vie usein voiton objektiivisesta todistusaineistosta.

Kielitieteilijöiden näkökulmasta jokainen kommunikaatioakti on teleologinen suoritus: puhujat osoittavat puheensa yleisöille saavuttaakseen tietyn päämäärän tai tavoitteen. Tutkimalla näitä puheakteja voimme ymmärtää, miten kieli voi vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen jäseniin. Useimmissa tilanteissa yleisö ymmärtää helposti puheakteja, kuten vaikka varoituksen huutamista "Tuli!" tungoksessa olevassa teatterissa. Tällöin tulkinta on yksinkertaista: henkilö ilmoittaa vaarasta ja kehottaa yleisöä reagoimaan.

Kuitenkin Donald Trumpin tapaus COVID-19:n yhteydessä tarjoaa mielenkiintoisen, mutta traagisen esimerkin siitä, kuinka valtavat sosiaaliset toimijat voivat käyttää näitä diskursiivisia voimia omien poliittisten agendojensa edistämiseen. Trump ei oikeastaan kehottanut amerikkalaisia reagoimaan pandemiaan, vaan hän "kutsui" heitä harkitsemaan reaktiota, aivan kuin olisi huutanut "Tuli – voit lähteä, mutta vain jos se tuntuu oikealta sinulle!" Tämä eroaa selvästi perinteisestä kieliteknisestä tilanteesta, jossa puhuja oikeasti velvoittaa yleisön toimimaan tietyllä tavalla.

Louis Althusserin interpolaation käsite tuo esiin, kuinka kieli ei vain kuvaa maailmaa, vaan myös luo sitä. Althusserin mukaan puhe, joka kohdistuu johonkin tiettyyn henkilöön tai ryhmään, tuo esiin kyseisen henkilön tai ryhmän aseman ja roolin yhteiskunnassa. Esimerkiksi poliisin huuto "Hei, sinä!" tuo esiin lain ja vallan välisen suhteet. Tällaiset puheaktit voivat muokata sitä, miten ihmiset näkevät itsensä ja toiset yhteiskunnassa.

Judith Butlerin tarkastelu puheaktien ja yhteiskunnallisten olosuhteiden yhteydestä muistuttaa siitä, kuinka puhe voi olla yhtä aikaa sekä vahingollista että voimaannuttavaa. Yhteiskunnalliset ideologiat ja rakenteet vaikuttavat siihen, kuinka puheakti tulkitaan ja miten se vaikuttaa kuulijaan. Tässä valossa Trumpin puhe COVID-19:n aikana, joka ei ollut suoraa kehotusta toimintaan, vaan epäsuora kutsu, on esimerkki siitä, miten diskurssit voivat manipuloida yleisöä ja vaikuttaa laajasti poliittisiin ja yhteiskunnallisiin prosesseihin.

Kielelliset suoritukset eivät ole pelkästään sanojen lausumista; ne liittyvät laajempiin sosiaalisiin ja poliittisiin rakenteisiin, jotka tekevät mahdolliseksi niiden vaikutuksen. Neoliberalismi luo ympäristön, jossa yksilön omat valinnat, mielipiteet ja tunteet nousevat yhteiskunnallisen päätöksenteon keskiöön, mutta samalla se heikentää yhteisön vastuuta ja kollektiivista toimintaa. Kielellä ei ole vain representatiivista roolia, vaan se on keskeinen väline yhteiskunnan rakenteiden muokkaamisessa ja poliittisten agendojen ajamisessa.

Miten Trumpin johto ja sycophanttipolitiikka muuttivat Yhdysvaltojen politiikkaa?

Republikaanien puolueessa tapahtunut valtataistelun ja hierarkioiden muuttuminen on herättänyt huomiota. Erityisesti se, kuinka edustaja Elise Stefanik (R-NY) nousi Liz Cheneyn tilalle edustajainhuoneen republikaanien konferenssin puheenjohtajana, heijastaa muutoksia puolueen sisäisissä valtarakenteissa. Jos tarkastelemme tätä prosessia jengimäisen hierarkian kautta, emme näe pelkästään ideologista hyväksyntää suurelle valheelle, vaan myös syvempiä valtarakenteita, joissa alemmilla tasoilla saavutetut voitot vahvistavat ylempien tasojen valtaa. Toisin sanoen, kun tarkastellaan tilannetta klassisesta antropologisesta funktionalistisesta näkökulmasta, on selvää, että republikaaninen puolue on organisoitunut järjestelmä, joka ei enää toimi yhteisten arvojen tai periaatteiden pohjalta, kuten usein on väitetty, vaan palvelee yhden keskeisen persoonallisuuden etuja – eli puolueen johtajaa.

Stefanikin nousu puolueessa ei ollut vain kiitollista ja ideologista tukea, vaan myös taitavaa rakenteellista liikettä, jossa puolueen perinteinen hierarkia oli väistämätön. Cheney, joka oli puolueen vanhempaa, arvovaltaista sukua, jäi väistymään Stefanikin, joka oli halukas suostumaan Trumpin käskyihin ja kiittämään häntä äänekkäästi. Tämä poliittinen liitto heijastaa puolueen rakenteen muutosta, jossa uskollisuus johtajalle on tullut tärkeämmäksi kuin perinteiset arvot tai jopa puolueen pitkälliset linjaukset.

Applebaumin pohdinta siitä, miksi republikaanisen puolueen eliitti on tullut myötämieliseksi Trumpille, tarjoaa osan selityksistä. Onko tämä tapahtunut siksi, että he pelkäävät jäävänsä valta-aseman ulkopuolelle ilman Trumpin tukea, tai onko kyseessä vain kylmä, itsekäs poliittinen laskelma? Se, kuinka yksilöt voivat mukauttaa omia uskomuksiaan ja toimintaansa, jotta ne noudattavat autoritaarista johtajaa, on keskeinen kysymys. Wodak (2015) analysoi Euroopassa tapahtuneita autoritaaristen johtajien nousuja ja huomasi, että pelon ja jännitteiden lietsominen jakaa yhteiskuntaa ja mahdollistaa oikeistopopulististen puolueiden nousun. Tämä mekanismi on tuttu myös Yhdysvalloissa, missä Trumpin sycophanttinen politiikka on osaltaan johtanut puolueen jäsenen mielipiteiden ja käytöksen muokkautumiseen entistä enemmän puolueen johtajan eduksi.

Tämä tilanne näkyy myös siinä, kuinka politiikan kentällä ihmiset, jotka ovat pitkään noudattaneet sääntöjä ja käyttäytyneet tietyllä tavalla, voivat alkaa ihailla ja jopa jäljitellä johtajaa, joka rikkoo sääntöjä ilman seurauksia. Miksi kunnioittaa perinteisiä sääntöjä ja lakia, jos johtaja itse ei niitä noudata? Entitlement ja säännöt kietoutuvat toisiinsa tiiviisti. Kun politikoilla on tunne, että heillä on oikeus poiketa normeista ilman rangaistusta, se voi luoda laajempia rakenteellisia muutoksia politiikassa.

Kaiken kaikkiaan tämä ilmiö vie meidät ymmärtämään, kuinka sycophanttinen politiikka voi toimia osana laajempaa valtarakennetta, jossa yksilöt voivat mukauttaa omaa käytöstään ja arvojaan puolueen johdon ja sen hallitsevan persoonallisuuden mukaan. Tämä prosessi on kuitenkin vahvasti sidoksissa siihen, kuinka yhteiskunnalliset ja kulttuuriset rakenteet tukevat näitä muutoksia ja mitä se kertoo nykyisestä poliittisesta tilasta.

Schismogenesis ja digitaalinen polarisaatio: Miten digitaalinen media ruokkii vastakkainasettelua

Digitaalinen media, erityisesti sosiaalinen verkostoituminen ja alustoidut verkkoympäristöt, on muuttanut nykyaikaista politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua tavoilla, jotka horjuttavat perinteisiä demokratian rakenteita. Erityisesti sen kyky ruokkia vastakkainasettelua ja polarisaatiota on luonut uudenlaisen poliittisen dynaamisuuden, joka voi johtaa yhteiskunnallisiin ja institutionaalisiin jakautumiin, kuten nähtiin esimerkiksi Brasilian vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Tämä polarisaatio ei ole vain perinteistä vasemmiston ja oikeiston kamppailua, vaan se ilmenee myös yksilöiden ja ryhmien välillä, joiden välinen kuilu vain syvenee digitaalisen median avulla.

Gregory Batesonin schismogeneesin käsite auttaa ymmärtämään tämän ilmiön laajuuden. Bateson kuvasi schismogeneesiä yhteiskunnallisena ja psykologisena prosessina, jossa kahden osapuolen välinen jännite kasvaa jatkuvasti, kun toinen osapuoli reagoi toisen toimintaan, jolloin vastakkainasettelun muoto ohittaa sisällön. Tämä prosessi voi johtaa äärimmäisiin ja pysyviin jakautumiin, kuten ydinsodan uhka tai avioero. Digitaalisessa ympäristössä tämä schismogeneesi ilmentyy voimakkaammin, sillä verkon interaktiivisuus ja sisällön jakaminen luovat erillään olevia maailmoja, joissa toisten näkökulmien ymmärtäminen käy yhä vaikeammaksi.

Tätä polarisaatiota edisti voimakkaasti digitaalinen media, joka mahdollisti vastakkaisten poliittisten ryhmien välisten erimielisyyksien voimakkaan ilmaisemisen. Esimerkiksi Bolsonaron vastustajat mobilisoituivat laajasti naisten mielenosoituksiin, kuten #EleNão-kampanjaan, mutta myös Bolsonaron kannattajat reagoivat tähän kampanjaan luomalla omia digitaalisen median vastakampanjoita, kuten #EleSim ja #ElasNão. Tämä digitaalinen strategia, jota voidaan kutsua "käänteiseksi mimesikseksi", oli merkittävä taktiikka, jossa käytettiin hyväksi vihollisen kampanjan viestejä ja käännettiin ne omaksi eduksi. Käänteinen mimesis, jossa vasemmiston ja oikeiston välinen ero tehdään visuaalisesti ja kielellisesti näkyväksi, on esimerkki siitä, miten digitaalinen ympäristö voi voimistaa poliittista polarisaatiota ja ruokkia yhteiskunnallista jakautumista.

Tässä prosessissa digitaalinen media ei pelkästään vahvista olemassa olevia erimielisyyksiä, vaan se voi myös luoda uusia, syvempiä ja kestävää erimielisyyksiä. Esimerkiksi WhatsApp-ryhmät ja Facebookin kampanjat levittivät aluksi yksinkertaisia, mutta tehokkaita vastakkainasettelukuvia ja -viestejä, joissa vasemmiston naiset esitettiin "likaisina", "rumina" ja "epämoraalisina", kun taas oikeiston naiset esitettiin "kauniina" ja "moraalisina". Näin digitaalinen media ei vain toistanut perinteisiä sukupuolirooleja, vaan vahvisti niitä, luoden sukupuolittuneen poliittisen ja moraalisen jakautumisen.

Tällainen vastakkainasettelu, joka ilmenee "käänteisenä mimesiksenä", tuo esiin myös digitaalisen median rakenteelliset piirteet. Alustoidut ympäristöt, kuten WhatsApp, Facebook ja Twitter, suosivat sellaista sisältöä, joka herättää voimakkaita tunteita ja kannustaa käyttäjiä jakamaan sisältöä. Tämä huomiotalous ruokkii vastakkainasettelua, sillä tunnepitoiset ja usein provokatiiviset viestit saavat enemmän näkyvyyttä. Samalla nämä viestit voivat lujittaa ideologisia ja poliittisia kuiluja entisestään.

Näin ollen digitaalinen media ei ole vain väline, jonka avulla poliittiset ryhmät viestivät, vaan se on myös paikka, jossa yhteiskunnalliset jakautumat syvenevät ja politiikka muuttuu yhä enemmän sisäisten vihollisten metsästyksestä, jossa jokainen näkökulma ja identiteetti uhkaa toista. Tämä kehitys ei ole vain paikallinen ilmiö, vaan globaali trendi, joka näkyy monissa muissakin maissa, joissa digitaalinen media on keskeinen poliittisen polarisaation ja yhteiskunnallisten jännitteiden ruokkimisessa.

Lopulta on tärkeää huomata, että vaikka digitaalinen media voi lisätä polarisaatiota, se ei ole pelkästään synnin syypää. Kyse on myös siitä, kuinka yhteiskunnat ja yksilöt reagoivat digitaalisiin alustoihin ja miten ne valitsevat käyttää niitä. Alustojen suunnittelijat ja politiikan tekijät voivat muokata digitaalista ympäristöä ja vaikuttaa siihen, millaisia viestejä ja sisältöjä suositaan. Siksi on oleellista ymmärtää, että digitaalinen media ei ole vain teknologia, vaan se on myös poliittinen ja kulttuurinen areena, jolla taistellaan julkisen keskustelun ja yhteiskunnallisen koheesion puolesta.