Demokratian peruspilareita koettelevat disinformaatio, valeuutiset ja jälkitotuuspolitiikka ovat nykyaikaisen yhteiskunnan keskeisiä haasteita. Teknologian ja sosiaalisen median kehittyminen on muuttanut tiedon jakamisen maisemaa radikaalisti, mikä on puolestaan vaikuttanut poliittiseen keskusteluun ja kansalaisten päätöksentekoon. Uudet poliittiset kertomukset ja manipulointikeinot ovat osaltaan murentaneet luottamusta perinteisiin tiedonlähteisiin ja vahvistaneet epävarmuutta siitä, mikä tieto on totuudenmukaista.

Jälkitotuuspolitiikka määrittyy sellaiseksi toimintatavaksi, jossa objektiivinen fakta on toissijainen suhteessa tunteisiin ja uskomuksiin. Tämä tekee yhteiskunnallisesta keskustelusta entistä polarisoituneemman ja altistaa yhteiskunnan manipulaatiolle. Demokratian toimivuuden kannalta keskeistä on ymmärtää, miten disinformaatio vaikuttaa kansalaisten kykyyn tehdä informoituja päätöksiä ja osallistua julkiseen keskusteluun.

Venäjän esimerkki tarjoaa konkreettisen näkymän siihen, miten valeuutisia tuotetaan ja levitetään järjestelmällisesti. Putinin hallinnon käyttämä informaatiosota on osa laajempaa strategiaa, jossa valeuutiset toimivat vallan legitimiteetin ylläpitäjinä ja oppositiovoimien heikentäjinä. Tämä tapa rakentaa "faktoihin perustuvaa" narratiivia korostaa totuuden manipulointia poliittisen vallan välineenä.

Euroopassa ja muualla lännessä valeuutisten ja disinformaation vastustaminen kohtaa metodologisia ja käytännön haasteita. On vaikeaa erottaa faktoja tarkoituksellisesta valheesta, ja toisaalta faktantarkastuskin voi joutua kyseenalaistamisen kohteeksi. Lisäksi automaattiset some-tilit ja botit levittävät nopeasti virheellistä tietoa, mikä vaikeuttaa totuuden jäljittämistä ja puolustamista. Julkisen keskustelun ja tiedonvälityksen kenttä on näin muotoutunut uudenlaiseksi taistelukentäksi, jossa demokraattiset instituutiot kamppailevat tiedon manipuloinnin ja informaatiovaikuttamisen torjumiseksi.

Vaikka faktojen tarkistaminen ja journalistinen ammattimaisuus ovat avainasemassa, ne eivät yksin riitä vastaamaan tämän ajan haasteisiin. Tarvitaan kokonaisvaltaisempaa ymmärrystä siitä, miten tiedon jakaminen ja kulutus ovat muuttuneet, sekä uusia keinoja edistää medialukutaitoa ja kriittistä ajattelua kansalaisten keskuudessa. Demokratian vahvistaminen edellyttää myös instituutioiden kykyä sopeutua ja reagoida nopeasti muuttuviin informaatiovirtoihin ja manipuloinnin muotoihin.

Tärkeää on huomioida, että disinformaatio ei ole pelkästään teknologinen tai viestinnällinen ongelma, vaan se nivoutuu syvälle yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja valtasuhteisiin. Se heijastaa ja vahvistaa olemassa olevia eroja ja epäoikeudenmukaisuuksia, kuten esimerkiksi poliittista epätasa-arvoa ja eriarvoisuutta tiedon saatavuudessa. Ymmärtäminen tästä moniulotteisesta kontekstista on oleellista, jotta pystymme kehittämään kestäviä ratkaisuja demokratian suojelemiseksi.

Miten posttotuus ja poliittinen polarisaatio muovasivat Brexit-kansanäänestystä?

Brexitin kansanäänestys heijasti syvää jakautuneisuutta ja epäluottamusta julkiseen keskusteluun, jossa totuuden ja valeuutisten rajat hämärtyivät. Monien kansalaisten kyky arvioida luotettavaa tietoa heikkeni, kun poliittiset toimijat toistuvasti syyttivät toisiaan valheista ja lavastetuista näytelmistä. Tämä epäluottamus mediaviesteihin ja poliittisiin julistuksiin loi ilmapiirin, jossa totuuden objektiivinen arviointi muuttui haastavaksi ja kyseenalaiseksi.

Brexitin taustalla oli pitkään kytenyt jännite Britannian suhteessa Euroopan unioniin, joka sai vuosikymmenien aikana moninaisia ilmenemismuotoja sekä poliittisessa että kansalaisyhteiskunnan keskustelussa. Tämä jakautuneisuus ei ollut uusi ilmiö, vaan historiallisesti juurtunut ongelma, jonka ytimenä oli jatkuva kiista Britannian EU-jäsenyyden eduista ja haitoista. David Cameronin vuoden 2013 puheessa asetettiin selkeät tavoitteet unionin uudelleen neuvottelemisesta ja kansanäänestyksen järjestämisestä, mikä viimeistään viritti yhteiskuntaa kahteen leiriin.

Äänestysprosessin aikana erottui erityisesti kaksi kampanjaa: Remain eli EU:ssa pysymisen puolesta ja Leave eli eroamisen puolesta ajavat ryhmät, joista Vote Leave sai virallisen aseman. Kampanjat olivat äärimmäisen polarisoituneita, antagonistisella ja hyperpuolueellisella otteellaan ne entisestään vahvistivat kansan keskinäisiä jännitteitä. Molemmat osapuolet syyttivät toisiaan epäluotettavista tiedon levittämisestä, mikä ruokki yleistä epäluottamusta ja kriittistä suhtautumista poliittiseen viestintään.

Kansanäänestyksen tulos oli kapea: 51,9 % kannatti lähtöä EU:sta, 48,1 % puolestaan pysymistä. Äänestysprosentti oli poikkeuksellisen korkea, 71,8 %, mikä johtui osin siitä, että moni aiemmin politiikkaan osallistumaton äänestäjä aktivoitui. Erityisesti Pohjois-Englannissa äänestettiin vahvasti eroa kannattavasti, mikä yllätti monet ennustajat. Tämä osoitti, että perinteiset vaalitutkimukset ja analyysit eivät kyenneet täysin ennakoimaan muuttunutta poliittista ilmapiiriä.

Brexit-kampanjan keskeisiä argumentteja ja julkisuudessa laajasti levinneitä viestejä olivat esimerkiksi väite, että Britannia maksaa EU:lle 350 miljoonaa puntaa viikossa, ja että maahanmuutto on saavuttanut ennätysmäisen korkeat luvut. Nämä teemat eivät olleet vain kiistanalaisia, vaan ne olivat osittain harhaanjohtavia tai suorastaan virheellisiä, mutta ne onnistuivat herättämään tunteita ja vahvistamaan eroa kannattaneiden äänestäjien sitoutumista. Esimerkiksi NHS-bussin kyljessä ollut mainos lupasi käyttää EU-maksut kansallisen terveydenhuollon hyväksi, mikä oli retorisesti voimakas mutta taloudellisesti virheellinen väite.

Posttotuuden aikakauden ilmiöt näkyivät siinä, kuinka faktat ja oikeellisuus syrjäytyivät tunnepitoisen ja polarisoivan viestinnän tieltä. Julkisen keskustelun luottamuspula johti siihen, että yhä suurempi osa kansalaisista ei tiennyt, mihin uskoa, mikä vahvisti edelleen jakolinjoja ja teki yhteisymmärryksen saavuttamisesta haastavaa. Brexitin yhteydessä tämä tarkoitti, että perinteiset poliittiset argumentit ja rationaalinen keskustelu syrjäytyivät populistisen retoriikan tieltä, jossa yksinkertaistetut iskulauseet ja pelottelu viestivät tehokkaammin.

On olennaista ymmärtää, että Brexit ei ollut ainoastaan yksittäinen äänestystapahtuma, vaan ilmentymä laajemmista yhteiskunnallisista ja poliittisista murroksista, joissa demokratian toimivuus ja julkisen tiedon uskottavuus asetettiin koetukselle. Kansalaiset, poliitikot ja media navigoivat uudessa, entistä monitahoisemmassa ja nopeammassa informaatiokentässä, jossa totuuden määritelmä on alati kyseenalaistettu. Tässä ympäristössä on tärkeää tunnistaa disinformaation vaikutus ja kehittää työkaluja, jotka auttavat palauttamaan luottamusta julkiseen keskusteluun.

Endtext

Miten valeuutiset vaikuttavat demokratiaan ja yhteiskuntaan

Tietojen käsittelykyvyn rajallisuus yhdistettynä tiedonlähteiden räjähdysmäiseen lisääntymiseen korostaa tarvetta kehittää menetelmiä, joilla hallitaan kasvavaa tietotulvaa. Vaikka perinteisillä medioilla on ollut kyky tavoittaa lähes kaikenkattava yleisö viimeisten neljänkymmenen vuoden ajan, suurin osa maailman väestöstä on saanut ainakin jollain tasolla pääsyn internetiin, joka on suurin kerätyn tiedon varasto. Kuitenkin samalla aikavälillä toisen maailmansodan jälkeisten demokraattisten instituutioiden vakaus on alkanut rapistua. Tämä osoittaa, että suuren tiedon saatavuuden lisääntyminen ei ole ratkaissut tietotulvan ja demokratian dilemmaa – päinvastoin, se näyttää pahentaneen sitä.

Valeuutiset ovat keskeinen osa tätä ongelmaa. Valeuutiset eivät ole yksittäisiä vääriä tarinoita, vaan strateginen yritys sumuttaa ajankohtaisia keskusteluja ja manipuloida yleisön tunteita, jotta estetään kollektiivinen poliittinen toiminta. Tällainen tunteisiin vetoaminen ohittaa yksilöiden kyvyn järkeillä poliittisista kysymyksistä, mikä on jo tunnistettu poliittisen ajattelun ja kognition tutkimuksessa. Valeuutiset toimivat nimenomaan tunteiden eikä älyn kautta, ja ne on aseistettu siten, että ne voivat jakaa ja hämmentää yleistä mielipidettä, mikä tuo hyötyä joko poliittisesti tai taloudellisesti.

Internetin myötä valeuutisten leviämiselle on avautunut entistä enemmän tilaa. Valeuutiset itsessään ovat sekä tarkkoja että laajoja: ne eivät ole pelkästään propagandaa tai puolueiden yrityksiä kääntää tapahtumia omaksi edukseen, vaan ne ovat tahallisesti valmisteltuja valheita, jotka naamioituvat totuudeksi. Tällaiset uutiset voivat vaikuttaa aidolta, mutta niillä ei ole todellista perustaa – ne voivat olla sekoitus tosiasioita tai täysin valheellisia tarinoita. Valeuutisten tunnuspiirre on kuitenkin se, että niitä levitetään strategisesti taloudellisten tai poliittisten hyötyjen toivossa.

Valeuutisten vaikutusvoima liittyy suoraan kansalaisten siirtymiseen passiivisista kuluttajista aktiivisiksi valitsijoiksi poliittisten vihjeiden suhteen. Tämä itsetarkoituksellinen altistuminen informaatiolle on monessa tapauksessa muodostanut ns. informaatiosiloja, joissa yksilöiden maailmankuvat eristäytyvät vastakkaisista narratiiveista ja haasteista. Informaation silloittaminen tarkoittaa sitä, että ihmiset altistuvat yhä vähemmän vaihtoehtoisille tiedonlähteille, ja heidän käsityksensä maailmasta vahvistuvat ja toistuvat suljetussa viestintäympäristössä. Tällaisessa ympäristössä valeuutisille on hedelmällinen maaperä.

Valeuutisten ja salaliittoteorioiden suosio ei ole rajoittunut pelkästään Yhdysvaltoihin, vaan niiden suosiota on mitattu myös Euroopassa, missä ne kilpailevat yleisön huomiosta. Kuitenkin oleellista ei ole vain valeuutisten kuluttaminen, vaan niiden strateginen hyödyntäminen poliittisen kentän muokkaamiseksi. Valeuutiset tarjoavat keinon kiertää todellisuus, joka ei tue tiettyjen tahojen toivomaa lopputulosta. Tämä on erityisen ongelmallista demokratialle.

Internetin alkuperäinen visiokin oli äänivallan demokratisaatio – ajatus siitä, että kaikilla olisi mahdollisuus osallistua keskusteluun ja jakaa mielipiteitään. Kuitenkin tämä on johtanut asiantuntemuksen roolin rapistumiseen. Tieto ja data eivät itsessään ole sama asia kuin tieto – niiden on oltava käyttökelpoisia, ja se edellyttää asiantuntevaa soveltamista. Verkkomaailman avoimuus ja kaikkien äänten tasavertaisuus eivät automaattisesti takaa ideakilpailua, jossa ideat kilpailevat tosiasioiden valossa. Kaikilla ideoilla ei ole samanlaista painoarvoa, ja on olemassa prosesseja, joilla voidaan erottaa ideat, jotka pitäisi hyväksyä, niistä, jotka voidaan hylätä.

Valeuutisten käyttö on erityisen tehokasta ympäristössä, jossa asiantuntevuus on heikentynyt ja jossa tunteet ja uskomukset ovat nousseet faktatiedon edelle. Tieteen ja faktojen korvautuminen yksilöiden omilla tuntemuksilla on johtanut siihen, että faktat ovat tulleet vähemmän tärkeiksi henkilökohtaisissa ja poliittisissa päätöksissä. Tämä on luonut maaperän, jossa valeuutiset voivat kukoistaa strategisena, emotionaalisena aseena.

Demokraattinen yhteiskunta on yhä enemmän vaarassa, kun informaatio ei enää pohjaudu objektiivisiin faktoihin, vaan henkilökohtaisiin uskomuksiin ja tunteisiin. Tällöin on keskeistä ymmärtää, että tieto ei ole vain faktapohjaista sisältöä, vaan myös kyky käsitellä ja tulkita sitä asiantuntevasti. Valeuutiset voivat hämärtää rajan, mikä on totta ja mikä ei, ja tämä vääristynyt tieto voi vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin ja päätöksiin tavalla, joka heikentää demokratian pohjaa.

Miten Venäjä Soveltaa Aktiivisia Toimia Tiedon Sodan Kentällä?

Venäjän aktiiviset toimet tiedon sodassa eivät ole uusi käsite, vaan ne ovat olleet keskeinen osa maan strategista ajattelua jo pitkään. Näitä toimenpiteitä on historiallisesti kutsuttu nimellä "aktiiviset toimet" (ven. aktivnye meropriyatiya), ja ne muodostavat kokonaisuuden, jonka tarkoituksena on horjuttaa vastustajan vastustuskykyä talouden, sotilaallisten operaatioiden, kyberhyökkäysten ja informaatiotoiminnan kentällä. Tämä on käsitteenä ollut olemassa niin kauan kuin Venäjän sotilasjohto ja poliittiset päättäjät ovat tunnistaneet tiedon sodan merkityksen. George Kennanin, tunnetun amerikkalaisen Kreml-asiantuntijan, määritelmä "sodan ulkopuoliset toimenpiteet" (MSW) tiivistää tämän hyvin: kyseessä on joukko toimenpiteitä, joiden avulla pyritään heikentämään vihollisen kykyä reagoida ja toimia tehokkaasti.

Venäjän tiedon sodan lähestymistapaa ymmärtäessä on tärkeää tarkastella sitä osana pitkään vakiintunutta käytäntöä. Neuvostoliiton ajoilta lähtien aktiiviset toimet on jaettu kolmeen pääkäsitteeseen: desinformaatio (dezinformatsiya), naamiointi (maskirovka) ja refleksiivinen kontrolli (refleksivnoe upravlenie). Näistä kolme eivät ole erillisiä taktiikoita, vaan ne täydentävät toisiaan muodostaen kokonaisvaltaisen lähestymistavan tiedon sodan kentällä. Näistä käsitteistä maskirovka on vanhin, sillä se juontaa juurensa jo vuoteen 1904, jolloin Venäjän armeijan akateemisessa kentässä alettiin tutkia ja kehittää tätä strategiaa. Käsitteen syvällistä juurtumista Venäjän sotilasajatteluun voi kuvata se, että vuosina 1904–1929 toimi korkeakoulu nimeltä Maskirovkan Korkeakoulu, jossa sotilaskoulutukseen osallistuvat saivat perusteellista koulutusta tästä taktiikasta.

Maskirovkan ydinkäsite on "harhauttaa vihollisen käsitystä omista asemista, suunnitelmista ja tehtävistä sekä muokata käsitystä omista voimista ja liittolaisista", kuten asiantuntijat kuten Roger Beaumont ja Keir Giles ovat todenneet. Maskirovka on monivaiheinen huijaus- ja naamiointistrategia, jonka avulla pyritään peittämään omien joukkojen todelliset aikeet ja sijainti. Erityisen tärkeäksi maskirovkan tekee sen poikkeuksellinen laajuus: se ei ole pelkästään sotilaallinen strategia, vaan Venäjän valtio on ottanut tämän käsitteen käyttöön laajasti poliittisessa ja kansalaiselämän kentällä. Vaikka maskirovka saattaa vaikuttaa vanhentuneelta Neuvostoliiton aikaiselta taktiikalta, jotkut tutkijat, kuten Galeotti, pitävät sitä edelleen keskeisenä osana Venäjän strategiaa, kuten nähtiin Krimillä vuonna 2014, jossa pieni vihreä miehet operoivat naamioituina ja häiritsivät Ukrainan sotilaita, antamalla Venäjälle aikaa toteuttaa valtioiden välistä geopoliittista siirtoa.

Desinformaatio, eli väärän tiedon levittäminen, on toinen keskeinen Venäjän tiedon sodan taktiikka. Tämä käytäntö on osittain peräisin kylmän sodan aikaisista taktiikoista, mutta se on saanut uusia ulottuvuuksia digitalisaation myötä. Nykyään Venäjän disinformaatio-operaatiot hyödyntävät laajasti sosiaalisen median kanavia ja automaattisia botteja, mikä tekee väärän tiedon leviämisestä huomattavasti nopeampaa ja vaikeammin jäljitettävää. Tutkijat kuten Christopher Paul ja Miriam Matthews ovat kuvailleet tätä nykypäivän Venäjän disinformaatiomallia "valheiden vesiputouksena", joka levittää suuren määrän viestejä useiden kanavien kautta ilman häpeää tai rajoja. Viestien toistaminen useassa kanavassa on tärkeä osa tätä strategiaa, sillä se rakentaa tutun ja hyväksyttävän viestin vaikutuksen, kuten psykologiset tutkimukset ovat osoittaneet. Toisin sanoen, mitä enemmän viestiä toistetaan, sitä todennäköisemmin se hyväksytään ja omaksutaan kohderyhmän keskuudessa.

Refleksiivinen kontrolli on puolestaan syvällinen strategia, jonka tarkoituksena on manipuloida vihollisen käsityksiä ja saada tämä tekemään halutut päätökset. Maria Snegovaya ja Timothy Thomas ovat kuvailleet refleksiivisen kontrollin mekanismia siten, että sen avulla pyritään muokkaamaan vastustajan maailmankuvaa niin, että tämä uskoo tekevänsä omasta tahdostaan Venäjän kannalta suotuisia päätöksiä. Tämä voi ilmetä esimerkiksi sotilaallisten operaatioiden yhteydessä tai disinformaation kautta. Refleksiivinen kontrolli on erityisen tehokas silloin, kun se kohdistuu jo olemassa oleviin haavoittuvuuksiin kohteen päätöksentekijöiden, johtajien tai kansalaisten mielipiteissä. Se voi ilmetä myös hämmentämällä vihollisen rivit hajottamalla heidän huomionsa tai jakamalla heidän voimavaransa väärään suuntaan.

Näitä taktiikoita on nähty käytännössä useaan otteeseen, erityisesti Georgiassa vuonna 2008 ja Ukrainassa vuonna 2014. Venäjä käytti hybridisotaa sekä disinformaatiota että maskirovkaa vallatessaan Krimin ja tukeakseen alueella toimivia separatistisia ryhmittymiä. Näissä konflikteissa Venäjän valtio käytti erityisesti hyväkseen digitaalisten ja perinteisten tiedonvälityskanavien yhdistelmää, levittäen väärää tietoa ja manipuloimalla tilannekuvaa ulkopuolisille toimijoille.

Venäjän tiedon sodan taktiikoiden ymmärtäminen vaatii jatkuvaa tarkastelua ja erilaisten välineiden kehittymisen huomioon ottamista. Teknologian nopea kehitys, kuten sosiaalisen median alustojen käyttö ja kyberhyökkäysten laajeneminen, tekevät tiedon sodasta yhä haasteellisemman ymmärtää ja ennakoida. Siksi on elintärkeää, että lännen valtioiden ja yhteiskuntien toimijat eivät ainoastaan torju väärää tietoa, vaan myös kehittävät omia strategioitaan ja valmiuksiaan vastata entistä monimutkaisempaan ja nopeammin leviävään informaatiosotaan.

Miten J.M.W. Turner kuvasi ajan kulumista ja teollisen vallankumouksen vaikutuksia taiteessaan?
Miten lapset oppivat kielen äänteet ja merkit – varhaisen kielen kehityksen dynamiikka
Miten Trumpin perhe käytti oikeusjärjestelmää ja verkostojaan liiketoiminnassa ja politiikassa?