Valheellisten ja totuudenmukaisten uutisten leviämisen nopeuden ja laajuuden ero on erityisen selkeä poliittisessa uutisoinnissa. Tutkijat korostavat, että valheellisten uutisten suurempi uutuusarvo ja niiden tunnepitoisuus lisäävät niiden levikkiä sosiaalisissa verkostoissa. Twitter-käyttäjät esimerkiksi retwiittaavat valeuutisia herkemmin, koska ne ovat usein yllättäviä ja herättävät voimakkaita tunteita.

Törnbergin (2018) malli selittää valeuutisten leviämistä sosiaalisen median ekokammioiden eli yhteisöjen kautta, joissa ihmiset altistuvat vain omaa maailmankuvaansa vahvistaville viesteille. Hän käyttää metaforaa: valeuutiset leviävät sosiaalisissa verkostoissa kuin metsäpalo, jossa ekokammio toimii kuivana risukasana, joka helpottaa pienen liekin leviämistä suuremmaksi tuleksi. Tämä selittää, miksi valeuutiset leviävät nopeasti, mutta myös kenelle ne päätyvät – pääasiassa niille, jotka jo ennestään jakavat saman poliittisen näkemyksen.

Tutkimukset osoittavat, että vaikka valeuutisia on paljon, niiden kuluttaminen ja jakaminen keskittyvät pieneen joukkoon aktiivisia käyttäjiä. Esimerkiksi Grinberg et al. (2019) löysivät, että vuonna 2016 valeuutiset muodostivat noin 61 % Twitterin poliittisesta uutisvirrasta, mutta keskimääräisen käyttäjän altistuminen oli vain 1,2 %. Lisäksi 1 % käyttäjistä altistui 80 % valeuutisista, ja vain 0,1 % käyttäjistä oli vastuussa 80 % valeuutisten retwiiteistä. Näihin käyttäjiin kuului erityisesti poliittisesti konservatiivisia ja aktiivisia uutisfanatikoita.

Vastaavanlaisia havaintoja saatiin myös tutkimuksista, jotka käsittelivät Venäjän Internet Research Agencyn (IRA) toiminnan vaikutuksia vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Vaikka IRA:n tileillä oli vaikutusta, 80 % aktiivisista poliittisista Twitter-käyttäjistä ei ollut vuorovaikutuksessa näiden tilien kanssa, ja ne, jotka olivat, käyttivät näihin vain pienen osan sosiaalisen median aktiivisuudestaan. Merkittävin ennustaja trollien kanssa vuorovaikutukseen oli vahva ekokammio-ominaisuus – käyttäjät, jotka seurasivat lähes pelkästään oman puolueensa poliittisia hahmoja, olivat alttiimpia trolleille.

Facebookin osalta Guess, Nagler ja Tucker (2019) osoittivat, että valeuutisten jakaminen oli harvinaista ja keskittyi konservatiivisiin käyttäjiin. Noin neljännes amerikkalaisista vieraili valeuutissivustoilla vaalien alla, mutta nämä vierailut muodostivat vain 2 % heidän kokonaisuutensa kovien uutisten kulutuksesta. Eniten valeuutisia kuluttivat vahvasti konservatiiviset henkilöt, mutta heidänkään uutisravinnossaan valeuutiset olivat alle 8 %. Vuonna 2018 valeuutisten levikki laski edelleen, ja niiden kulutus keskittyi samoihin konservatiivisiin käyttäjäryhmiin.

Yhteenvetona voidaan todeta, että valeuutisten laajuutta sosiaalisessa mediassa on usein liioiteltu, eikä niiden vaikutus julkiseen mielipiteeseen ole todennäköisesti merkittävä. Valeuutisten leviämistä rajoittavat algoritmit ja suodatinkuplat, jotka näyttävät käyttäjille enimmäkseen heidän poliittisia mielipiteitään vahvistavaa sisältöä. Ne, jotka eniten kuluttavat ja levittävät valeuutisia, ovat samalla niitä, joiden poliittiset näkemykset ovat vahvimmillaan, ja jotka ovat vähiten alttiita muuttamaan mielipidettään valeuutisten perusteella.

Vaalivaikuttamisen osalta tutkimukset osoittavat, että vaikka valeuutiset voivat olla vaikuttavia yksilötasolla, niillä ei näyttäisi olevan riittävää kattavuutta tai vaikutusvoimaa muuttaa vaalien lopputulosta. Esimerkiksi vuoden 2016 vaaleissa valeuutisten kulutus keskittyi niihin 10 prosenttiin konservatiivisimmista äänestäjistä, jotka olivat jo valmiiksi Trumpin kannattajia. Näin ollen valeuutisten vaikutus on rajattu ja epätodennäköisesti ratkaiseva demokraattisen prosessin kannalta.

On olennaista ymmärtää, että valeuutisten levittäytymistä ja vaikutusta ei voi tarkastella vain niiden määrän kautta, vaan myös vastaanottajien ja levittäjien poliittisen profiilin ja sosiaalisen median dynamiikan kautta. Ekokammiot luovat vahvoja ryhmäidentiteettejä, jotka suojelevat vastaanottajia ulkopuolisilta vaikutuksilta ja ylläpitävät poliittista polarisaatiota. Tämä mekanismi vahvistaa totuudenmukaisen tiedon vaikeaa leviämistä ja korostaa digitaalisen tiedonvälityksen kompleksisuutta.

Miten Venäjän refleksoivakontrolli toimii ja miksi se on tehokasta?

Venäjän refleksoivakontrollin käytön selkeä esimerkki nähtiin vuonna 2008, kun Kavkaz-2008 -sotaharjoitus päättyi 4. elokuuta ja sen jälkeen Venäjän joukkojen siirtyminen Georgian rajalle herätti jännitteitä. Erityisesti Etelä-Ossetian siviilien evakuointi Venäjälle oli tekijä, joka johti pelkojen ja huhujen leviämiseen, jolloin Georgian hallitus alkoi valmistautua mahdolliseen Venäjän hyökkäykseen Tbilisiin. Pelot johtivat kaupungin evakuointiin 9. elokuuta, mikä puolestaan loi kiireellisen tilanteen Euroopan unionin jäsenvaltioissa ja vaikutti siihen, että 12. elokuuta solmittiin tulitaukosopimus. Tämä tilanne toi esille, miten Venäjä onnistui manipuloimaan vastustajiaan saamaan aikaan tuloksia, jotka perustuivat vääristyneisiin käsityksiin ja huhuihin.

Gilesin ja Seaboyerin (2018) mukaan nämä vääristyneet käsitykset johtivat tilanteeseen, jossa Venäjä sai useita myönnytyksiä, joita se ei olisi voinut saada tavallisella diplomaattisella menettelyllä. Ranskan presidentin Nicolas Sarkozyn välimiesrooli oli myös tärkeä tekijä siinä, että Venäjä sai pitää joukkonsa Etelä-Ossetiassa ja Abkhaziassa, ja lisäksi se sai oikeuden asettaa ”turvallisuusvyöhykkeitä” näiden alueiden rajoille. Tämä tilanne on esimerkki siitä, miten Venäjä käytti refleksoivakontrollia: luomalla uskomuksen siitä, että Tbilisin valloitus oli välitön, Venäjä sai aikaan enemmän myönnytyksiä kuin se oli alkuperäisesti toivonut.

Viimeisin ja laajemmin tunnettu tapaus, jossa Venäjän hallitus on käyttänyt refleksoivakontrollin tekniikoita, on käynnissä oleva sota Ukrainassa. Tämän konfliktin alussa, vuonna 2014, Venäjä liitti Krimin itseensä ja käynnisti laajamittaisen hybridisodan, jonka aikana refleksoivakontrolli on ollut keskeinen osa Venäjän strategiaa. Snegovayan (2015) mukaan tämä sota on ollut yksi suurimmista testeistä Venäjän refleksoivakontrollin käytössä, vaikka kaikki Venäjän tavoitteet eivät ole toteutuneetkaan. Yksi merkittävimmistä saavutuksista on ollut se, että Lännen maat ovat välttäneet suoraa sotilaallista väliintuloa, ja että NATO:n sisällä on syntynyt erimielisyyksiä ja epäyhtenäisyyksiä.

Ukrainan kriisissä Venäjä on käyttänyt laajaa valikoimaa strategioita, mukaan lukien kiistäminen, ettei Venäjän joukkoja ole Ukrainassa, ja ettei liittoutuneilla "pienillä vihreillä miehillä" olisi yhteyksiä Venäjään. Samalla Venäjä on onnistunut levittämään disinformaatiota ja käynnistämään kyberhyökkäyksiä, joiden avulla se on luonut narratiivin, jossa Venäjä esitetään "pelastajana", joka tarjoaa Krimin kansalle oikeudenmukaisen mahdollisuuden irtautua korruptoituneesta valtiosta.

Digitalisaation ja internetin aikakaudella Venäjän disinformaatiostrategiat ovat saaneet uusia ulottuvuuksia, erityisesti sosiaalisen median hyödyntämisen kautta. Sosiaalinen media on osoittautunut tärkeäksi työkaluksi Venäjän hallituksen propagandassa ja disinformaation levittämisessä. Vaikka Venäjä ei ollut ainoa valtio, joka käytti internetiä hyväkseen, se on onnistunut luomaan järjestelmällisen ja laajamittaisen valtion tukeman disinformaatiokampanjan, joka on aivan eri tasolla verrattuna muihin maihin.

Venäjän käytön salaisuus ei ole pelkästään sen kyvyssä käyttää sosiaalista mediaa tehokkaasti, vaan myös sen, kuinka organisoitua ja institutionaalistettua tämä käyttö on. Vuonna 2013 presidentti Vladimir Putin ilmaisi selvästi aikomuksensa viedä Venäjä eturintamaan globaalissa tiedonhallinnassa. Hän ei vain halunnut Venäjän olevan osa kansainvälistä keskustelua, vaan halusi myös murtaa "anglosaksisten" maiden monopoliaseman globaalissa tiedonvälityksessä. Tähän liittyen hän puhui erityisesti Venäjän valtamedian, kuten RT:n, roolista tiedonvälityksessä.

Putinin mukaan tiedonvapautta ei pitäisi käsittää samalla tavalla kuin lännessä, vaan sitä tulisi käyttää isänmaallisesti, kansallisten etujen mukaista agendaa tukevasti. Tämän ajattelun pohjalta Venäjä on luonut valtavan valtion tukeman mediainfrastruktuurin, joka tuo esiin Venäjän näkökulman maailmalle, vaikka se ei aina olekaan suoraan valtion omistuksessa. Tämä ulottuu myös media- ja viestintätoimijoihin, jotka eivät ole suoraan hallituksen alaisia, mutta saavat tukea valtiolta.

Sosiaalinen media antaa Venäjän hallitukselle valtavan etulyöntiaseman, sillä sen avulla pystytään tavoittamaan massoja monilla eri tasoilla. Sosiaalisen median kampanjoita on vaikeampi paljastaa verrattuna perinteisiin propagandakeinoihin, ja ne ovat huomattavasti edullisempia toteuttaa. Venäjä on myös käyttänyt monimutkaisempia ja laajempia disinformaatioketjuja kuin mikään muu valtio, hyödyntäen muun muassa trollitehtaita ja blogeja, jotka levittävät virheellistä tietoa ja väärää narratiivia.

Tässä ympäristössä Venäjä on onnistunut rakentamaan disinformaatioketjun, joka sisältää valtion tukemat kanavat, kuten RT ja Sputnik, sekä niiden ulkopuoliset yksityiset toimijat. Viimeisimpien raporttien mukaan Venäjä on onnistunut kohdistamaan sosiaalisen median disinformaatiota useisiin maihin ja saamaan ne epäilemään oman hallituksensa kykyä ja luotettavuutta.

Venäjän toiminnan ymmärtäminen on olennaista, sillä sen tarjoamat disinformaatiostrategiat ovat monivaiheisia ja kehittyvät jatkuvasti. Tämän vuoksi on tärkeää, että kansainväliset toimijat seuraavat tiiviisti Venäjän disinformaatiokampanjoita ja kehittävät omia vasta-alueitaan estääkseen väärän tiedon leviämisen.

Miten liberaalit demokratiat voivat puolustautua ulkoista häirintää vastaan digitaalisella aikakaudella?

Liberaalit demokratiat ovat kohdanneet uudenlaisen haasteen, jota ne eivät pysty ratkaisemaan perinteisillä keinoilla. Digitaalisten teknologioiden nopea käyttöönotto on paljastanut rakenteellisia haavoittuvuuksia, joita ulkopuoliset toimijat – erityisesti Venäjä – voivat käyttää hyväkseen vaikuttaakseen poliittisiin prosesseihin. Ongelma ei ole pelkästään tekninen, vaan syvällisesti poliittinen ja rakenteellinen. Ratkaisu ei voi olla pelkkää vastareaktiota – tarvitaan rakenteellista uudelleenarviointia.

Useat asiantuntijaryhmät ja kansalliset sekä kansainväliset komiteat ovat esittäneet merkityksellisiä ja käytännöllisiä poliittisia toimenpiteitä näihin haavoittuvuuksiin vastaamiseksi. Vaikka mielipiteitä riittää, useista ehdotuksista vallitsee poikkeuksellinen yksimielisyys. Tämä yksimielisyys tarjoaa tärkeän lähtökohdan. Poliitikkojen on varmistettava, että Venäjän väliintulon herättämä huoli ei jää hyödyntämättä. On aika siirtyä hämmästyksestä ja reaktiivisuudesta johdonmukaiseen toimintaan.

Venäjän rajanaapureiden on luonnollisesti varauduttava siihen, että Venäjän läsnäolo heidän informaatioavaruudessaan on huomattavasti läpitunkevampaa kuin kauempana sijaitsevissa länsimaissa. Samalla on vastustettava kiusausta siirtyä suoraan sensuuriin – vaikka poliittinen paine olisi äärimmäinen. Demokratian vahvuus mitataan erityisesti kriiseissä, ei vakauden hetkellä.

Keskeistä on kuitenkin, ettei politiikkavastauksia rakenneta ainoastaan Venäjän vastatoimiksi. Sen sijaan huomio on keskityttävä niihin heikkouksiin, jotka mahdollistavat ulkoisen vaikutusvallan käytön. Kun nämä haavoittuvuudet tunnistetaan ja niihin puututaan, syntyy kestävämpi suoja kaikenlaista ulkopuolista häirintää vastaan – ei vain Venäjältä, vaan myös muista lähteistä.

Olennaista on erottaa legitiimit rajat ylittävät vaikutuskeinot – kuten alueellinen yhteistyö tai kansalaisyhteiskunnan verkostot – laittomista tai hämäristä väliintuloista. Kofi Annanin komissio on esittänyt kansainvälisen sopimuksen perustamista, joka loisi selkeät normit näiden vaikutuskeinojen välille. Tämä on tärkeä askel kohti kansainvälisen sääntelyn kehittämistä digitaalisessa ympäristössä.

Kyberhyökkäysten attribuointi on edelleen ongelmallista, eikä tekninen jäljittäminen yksin riitä poliittisen vastuun osoittamiseen. Teknologiayritykset, kuten Google ja Microsoft, ovat alkaneet tarjota poliittisille kampanjoille maksuttomia suojauspalveluita, mutta nämäkään eivät poista epäilyjä ylikansallisten teknologiakonglomeraattien yksityisyyskäytännöistä tai monopoliaseman väärinkäytöistä. Lisäksi emotionaalisesti ladattujen ja poliittisesti polarisoivien sisältöjen leviäminen sosiaalisen median alustoilla osoittaa, kuinka tehokkaasti algoritmit tukevat jakolinjojen syvenemistä.

Poliittisen mikro-kohdentamisen sääntely Euroopassa on yhä kehitteillä. On ratkaisevan tärkeää tunnistaa, missä vaiheessa viestintä muuttuu manipulaatioksi – ja missä määrin datan käyttö voi vaarantaa demokraattisen prosessin legitimiteetin. Yhteiskuntien on rakennettava järjestelmiä, jotka eivät ainoastaan vastusta häirintää, vaan myös vahvistavat resilienssiä: läpinäkyvyyttä, medialukutaitoa ja kriittistä ajattelua.

Kansalaisille tulee tarjota keinoja erottaa autenttinen poliittinen viestintä strategisesti muotoillusta vaikuttamisesta. Tämä ei ole vain tekninen kysymys, vaan syvästi demokraattinen – kyse on siitä, kenellä on oikeus määritellä todellisuus, jonka pohjalta äänestäjä tekee päätöksensä.

On tärkeää ymmärtää, että Venäjän strategia ei ole uusi. Kyseessä on jatkumo, joka ulottuu neuvostoajan "aktiivisista toimenpiteistä" nykyaikaiseen digitaaliseen vaikuttamiseen, mukaan lukien disinformaation levittäminen, kompromaattien kerääminen ja kyberhyökkäykset. Tämä historiallisuus ei tee toimista vähemmän vaarallisia – päinvastoin, se tekee ne entistä systemaattisemmiksi ja monikerroksisemmiksi.

Lopulta kyse ei ole yksittäisistä tapahtumista vaan järjestelmistä. Demokratiat eivät voi enää nojata olettamukseen, että niiden instituutiot ovat itsestäänselvästi kestäviä. Ne on suojattava – ei vain fyysisesti tai teknisesti, vaan poliittisesti ja kulttuurisesti. Se vaatii strategista kaukonäköisyyttä, kriittistä itsetutkiskelua ja kykyä toimia ennakoivasti ennen kuin seuraava kriisi paljastaa seuraavan haavoittuvuuden.

Miten hoitaa trooppisia sipulikasveja ja juurakoita Floridan ilmastossa?
Miksi kirjallisuuskatsauksessa täytyy noudattaa rakennetta ja siirtymiä?
Kuinka hyödyntää langattomia protokollia ESP32:lla IoT-projekteissa