Onko sananvapaus vain kansalaisille?

Charles Chafee näki sananvapauden ennen kaikkea yhteiskunnallisena etuna, ei yksilön oikeutena. Hänen mukaansa sananvapauden arvo piili sen vaikutuksessa demokratiaan ja itsehallintoon — siinä, miten yhteiskunta pystyy totuuden etsinnän kautta kehittymään. Kun hallitus 1910–1920-luvuilla ryhtyi karkottamaan ulkomaalaisia radikaaleja Palmerin ratsioiden aikaan, Chafee ei nähnyt kyseessä olevan pelkän maahanmuuttolain soveltamisen, vaan vaarallisen yrityksen tukahduttaa toisinajattelu ja vapaa puhe, ilman sedition-lakia ja ilman perustuslaillisia rajoja.

Hän vertasi Anarkistien Poissulkemislakia vuoden 1798 Alien Friends Actiin ja totesi uuden lain olevan pahempi, koska se oli pysyvä. Chafee piti ajatusta siitä, että ideologiset rajoitukset olisivat vapaat sananvapauden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksista, täysin kestämättömänä. Hän muistutti, ettei Yhdysvaltain viides eikä ensimmäinen lisäys rajoittanut suojaa kansalaisuuteen: Viides lisäys koski “henkilöä”, ja Ensimmäinen lisäys kielsi kongressia säätämästä lakeja, jotka rajoittavat sananvapautta – ei vain amerikkalaisten sananvapautta.

Hän varoitti myös, että tällainen karkotuspolitiikka vahingoittaisi Yhdysvaltojen mainetta maailmalla ja paljastaisi sen tekopyhyyden. Maa, joka oli vuosisadan ajan ylpeillyt olevansa turvapaikka vainotuille, oli muuttumassa turvapaikaksi vain niille, jotka ajattelivat samalla tavalla kuin sen kansalaiset. Kun Britannia antoi anarkisti Kropotkinin elää rauhassa sen maaperällä, Yhdysvallat näytti Chafeen silmissä hylkäävän oman demokratian ihanteensa. Pian maa saattaisi joutua häpeälliseen tilanteeseen, jossa sen omat poliittiset toisinajattelijat etsisivät turvaa maista, joista vainotut olivat aikanaan paenneet Amerikkaan.

Chafee piti Palmerin ratsioita ja niihin liittyneitä karkotuksia valtiolle vahingollisina – ne vain lisäsivät kiinnostusta anarkismiin ja kommunismiin ja ruokkivat halveksuntaa hallitusta kohtaan. Hallituksen omat toimet, ei radikaalien puheet, synnyttivät pelkoa ja vihaa. Tällainen toiminta mursi sen, mikä piti yhteiskunnan kasassa: luottamuksen siihen, että valtio käyttää voimaa vain ilmeisen väärinteon torjumiseen.

Chafee liitti ideologiset karkotukset amerikkalaiseen kriisiajan kansallismielisyyteen. Hän analysoi, miten epävarmuus ja pelko sodan jälkeen loivat maaperän muukalaisvihalle. Useimmilla ihmisillä on piilotettu tunne, joka kriisin hetkellä nousee pintaan – toive, ettei vieraita, erilaisia ihmisiä olisi joukossamme. Tämä tunne, “vastenmielisyys erilaisuutta kohtaan”, on hänen mukaansa tavallisesti hillitty, mutta hajoaa paineen alla. Kun kriisi särkee sen pidäkkeet, yhteiskunta alkaa vaatia karkotuksia, sensuuria ja hiljaisuutta.

Chafee kysyi, antaako kansalaisuus moraalisen oikeuden määrätä, mitä ihminen saa ajatella – ja karkottaa hänet, jos hänen ajatuksensa eivät miellytä. Hänen vastauksensa oli yksiselitteinen: ei. Ainoa keino estää tällainen epäoikeudenmukaisuus olisi hänen mielestään tehdä karkotuksesta oikeudellinen, ei hallinnollinen prosessi, jossa riippumattomat tuomioistuimet valvoisivat päätöksiä. Hän ehdotti myös, että työministerillä tulisi olla harkintavalta päättää, onko karkotus todella tarpeen, jotta poliittisen hysteerian aikana vältettäisiin väärinkäytökset.

Chafee näki sananvapauden ja maahanmuuttopolitiikan kietoutuneina toisiinsa: tapa, jolla valtio kohtelee ulkomaalaisia toisinajattelijoita, paljastaa sen todellisen suhtautumisen vapauteen. Valtio, joka rankaisee ajattelusta, menettää vähitellen kykynsä kuunnella, ja kansa, joka sulkee korvansa, menettää kykynsä kasvaa.

Mikä on ulkomaalaisten maahantulon rajoittamisen poliittinen ja turvallisuusperusteinen oikeutus Yhdysvalloissa?

Yhdysvalloissa maahanmuuttolainsäädäntö ja erityisesti ulkomaalaisten maahantulon estäminen ovat olleet monien poliittisten keskustelujen ja oikeudellisten muutosten kohteena vuosikymmenien ajan. Tähän liittyvä keskeinen laki on McCarran-Walter Act, joka säätelee maahanmuuton hallintaa ja sisältää erilaisia pykäliä, joiden perusteella Yhdysvallat voi estää tietyiltä henkilöiltä maahanpääsyn. Erityisesti Section 212(a)(28) on ollut kiistanalainen, sillä se sallii Yhdysvaltojen viranomaisille mahdollisuuden evätä viisumeja henkilöiltä, jotka ovat olleet yhteydessä poliittisesti epäilyttäviin tahoihin tai joiden poliittiset mielipiteet ovat ristiriidassa Yhdysvaltojen etujen kanssa.

Tämän lain pykälän uudistaminen tuli esiin 1980-luvulla, kun Amerikan asianajajaliitto (ABA) esitti muutoksia, jotka olisivat rajoittaneet hallituksen valtaa evätä viisumeja pelkästään poliittisten vakaumusten tai poliittisten yhteyksien perusteella. ABA:n ehdottama muutos oli melko varovainen ja rajattu: se ei estänyt maahanpääsyn eväämistä niiltä, joiden oleskelu Yhdysvalloissa katsottiin haitalliseksi maan kansalliselle turvallisuudelle tai ulkopolitiikalle. Samalla se ei estänyt hallitusta käyttämästä muita poissulkemisen perusteita, kuten terrorismin estämistä tai laittoman toiminnan ehkäisyä.

Samalla, kun keskusteltiin siitä, oliko 212(a)(28) liian laaja tai epätarkka, esitettiin myös mahdollisuus liittää oikeudellinen valvonta mukaan lainsäädäntöön. Tämä olisi antanut kansalaisille mahdollisuuden haastaa viisumien eväämisen oikeudessa, mikä puolestaan olisi rajoittanut hallituksen valtaa ja lisännyt avoimuutta maahanmuuttoprosessiin.

Yksi keskeinen ongelma, jota käsiteltiin, oli ajatus siitä, että lainsäädäntö voisi estää merkittävän osan arvostetuista asiantuntijoista ja kulttuurivaihdon osallistujista saapumasta Yhdysvaltoihin vain heidän poliittisten kytköstensä vuoksi. Erityisesti Yhdysvaltoihin kutsutuille akateemikoille, taiteilijoille ja muiden alojen asiantuntijoille viisumin evääminen sen vuoksi, että heillä oli yhteyksiä hallituksiin tai puolueisiin, jotka olivat Yhdysvaltojen vastaisia, olisi voinut heikentää Yhdysvaltojen kansainvälistä asemaa ja kulttuurivaihtoa.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka lakimuutokset eivät suoraan kumonneet kaikkia viisumien eväämisen perusteita, ne heijastivat laajempaa kysymystä maahanmuuttopolitiikasta ja ulkopolitiikasta Yhdysvalloissa. Tämä keskustelu ei ollut vain juridinen, vaan se oli myös poliittinen ja ideologinen. Se nosti esiin kysymyksiä siitä, kuinka paljon valtiolla tulisi olla valtaa rajoittaa kansainvälisiä yhteyksiä ja estää yksilöitä maahanpääsystä pelkästään heidän poliittisten mielipiteidensä takia. Samalla tämä pohdinta koski myös laajempaa kysymystä sananvapaudesta ja kulttuurivaihdon merkityksestä globaalissa maailmassa.

Yhdysvaltojen hallitus, kuten Reaganin hallinto, oli huolissaan siitä, että liian laajat rajoitukset voisivat heikentää maan avoimuutta ja kykyä ylläpitää kansainvälisiä suhteita. Vaikka oikeudellisia rajoituksia ja kansainvälistä paineita käsiteltiin, keskustelu paljasti myös syvemmän jännitteen sen välillä, kuinka paljon valtion tulisi kontrolloida ideologisia ja poliittisia suuntauksia, joiden perusteella maahanpääsyä voidaan estää.

Vaikka 1980-luvun keskustelu ei johtanut merkittäviin lainsäädännön muutoksiin, se herätti kysymyksiä siitä, kuinka nykymaailmassa valtiot voivat käyttää lainsäädäntöä ja hallinnon työkaluja ulkopolitiikkansa välineinä, ja kuinka globaalit oikeudet ja perusvapaudet voivat joutua ristiriitaan kansallisten turvallisuusnäkökulmien kanssa. Tässä yhteydessä on myös muistettava, että vaikka lainpuitteet muuttuvat, niitä ohjaavat arvot, jotka määrittävät, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, voivat olla yhtä tärkeä osa kansallista identiteettiä ja kansainvälistä vaikutusvaltaa.