Presidentti Abraham Lincolnin puheesta, jossa hän ilmaisee moraalin ja oikeudenmukaisuuden tärkeän roolin kansakunnan yhdistämisessä, tulee esiin vahva eettinen visio. Lincolnin sanoissa korostuu halu parantaa kansakunnan haavoja, huolehtia sodan kokenut sotilas ja hänen perheensä hyvinvoinnista sekä pyrkimys oikeudenmukaisuuden ja kestävän rauhan saavuttamiseen. Tässä hän esittää mallin siitä, mitä moraalinen ja vastuullinen johtajuus tarkoittaa. Mutta kuinka on tänään? Entä kuinka meitä johtaa henkilö, joka ei ole kiinnostunut eettisistä periaatteista ja joka puhuu voimakkaasti, mutta ilman selkeää moraalista pohjaa?

Donald Trumpin hallituskausi esittää selkeän poikkeuksen tästä moraalisesta perinteestä. Jos verrataan Trumpia edellisiin presidentteihin kuten Barack Obamaan tai George W. Bushiin, Trumpin ero on ilmeinen. Obama ja Bush puhuivat usein moraalista ja vastuullisuudesta, mutta Trump ei. Trumpin valinta olla puhumatta moraalisista kysymyksistä on ollut yksi hänen suurimmista heikkouksistaan. Tämä hiljaisuus moraalin suhteen, joka erottelee hänet aiemmista presidenttiehdokkaista, on kuitenkin monella tapaa mielenkiintoinen.

Vertailun vuoksi voidaan tarkastella presidentti John F. Kennedyn kuuluisia sanoja: “Älkää kysykö, mitä teidän maanne voi tehdä teidän hyväksi, vaan kysykää, mitä te voitte tehdä maanne hyväksi.” Tällainen kansalaisvelvollisuuden korostaminen oli Kennedylle tärkeää. Hänen puheessaan näkyy ajatus, että ihmiset ja kansat voivat tehdä yhteistyötä ihmiskunnan vapauden puolesta. Trumpin asenne on kuitenkin täysin erilainen. Hänen presidenttikautensa alkoi julistuksella, jossa hän painotti, että kansa on olemassa palvellakseen omia kansalaisiaan. Tämä on vastakkainen ajatus Kennedyn kansalaisvastuulle. Trumpin puheessa tärkeintä oli Amerikan vahvistaminen, rikastuttaminen, ylpeyden ja turvallisuuden palauttaminen, mutta ei moraalinen velvollisuus tai kansalaisvirtuus.

Trumpin valinta oli pohjimmiltaan seurausta hänen elämästään ennen politiikkaa – hän oli kiinteistönkehittäjä, kasinoveturi ja televisio-ihme. Hänen poliittinen uransa ei alkanut perinteisestä koulutuksesta ja valtiollisesta vastuusta. Vertaamalla häntä edeltäjiinsä, kuten George Washingtoniin, joka oli kenraali, tai Thomas Jeffersoniin, joka oli filosofi, huomataan, että Trumpin ajattelu ja toimintatavat eivät ole koskaan tulleet sen historian painon mukana, joka perinteisillä presidentillä oli.

Erityisen kiinnostavaa Trumpin kohdalla on hänen suhteensa sanoihin ja niiden merkitykseen. Hänen tunnetuin kirjansa, The Art of the Deal, on esimerkki hänen markkinointikyvystään, mutta se on myös peilikuva hänen itsekeskeisestä lähestymistavastaan ja kulutushenkisyydestään. Kirja ei ole ainoastaan kauppamiehen filosofiaa, vaan se heijastaa hänen koko ajattelutapaansa: “Et voi olla liian ahne.” Trump ei ole yksin tässä, mutta hänen ajattelutavastaan puuttuu se perinteinen arvopohja, joka oli monilla aiemmilla johtajilla.

Se, mikä eroaa muista poliittisista johtajista, on Trumpin taipumus liioitteluun ja valheellisuuteen. Hänen käsite "totuudellisesta liioittelusta", joka on esittäminen asioista suurena ja loistavana, on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Se on tapa toimia, joka toimii markkinoinnissa, mutta politiikassa se on vaarallinen ja epäeettinen. Trump ei ainoastaan liioitellut vaan myös valehteli toistuvasti – väittäen esimerkiksi voittaneensa vuoden 2020 presidentinvaalit, vaikka todisteet olivat päinvastaiset. Tällaista valehtelua on kuitenkin ollut aina politiikassa, mutta Trumpin aikakausi merkitsi siirtymistä aikakauteen, jossa valeuutiset ja vaihtoehtoiset faktat hallitsivat.

Tyrannia on usein perusteltu vallan ja ylivertaisuuden väitetyllä oikeutuksella. Tämä liittää meitä takaisin Platonin ja Machiavellin käsityksiin siitä, että voimakas johtaja voi käyttää valheita ja väkivaltaa manipuloidakseen kansaa. Heidän teorioidensa mukaan todelliset johtajat voivat valita antaa kansalle valheellisia tarinoita, jotka palvelevat heidän etujaan ja mahtiaan. Tällaista ajattelua on nähty historiassa, mutta sen tulemista osaksi demokratiaa ja sen hyväksymistä nyky-yhteiskunnassa ei voida pitää hyvänä.

Tämän kaiken taustalla on perinteinen, syvällinen ajatus siitä, että Jumala ei ole tyranni. Hän ei ole valheiden tai väkivallan puolustaja, ja hänen valtansa ei perustu sekulaariin mahtiin. Hän ei hyväksy petoksia, valheita tai tyhjiä kunnianhimoja. Tässä yhteydessä muistutamme, että ei ole oikeutettua, että poliittinen johtaja voi uskoa olevansa Jumalan valitsema väline, joka saa käyttää valheita oman vallan luomiseksi.

Miten kasvattaa kriittistä kansalaisuutta ja filosofi-aatetta demokraattisessa yhteiskunnassa?

Demokratian muodollisuus ei yksin riitä. Meidän ei pitäisi tyytyä pelkkään äänestämiseen, vaan on tärkeää vaalia niitä perustavanlaatuisia tapoja, hyveitä ja asenteita, jotka tekevät meistä todellisia demokraattisia kansalaisia. Tällaisen kansalaisuuden kehittäminen vaatii erityisesti uutta lähestymistapaa niin kasvatukseen kuin itse kansalaisuutta koskevaan ajatteluun. Noddings, joka on tunnettu feministisen huolenpidon etiikan edustaja, korostaa koulutuksen roolia, joka tuottaa kansalaisia, jotka ovat sekä itsenäisiä että yhteydessä toisiin, paikallisesti sitoutuneita mutta globaalisti tietoisia. Tämä opetus ei ainoastaan edistä kriittistä isänmaallisuutta vaan myös filosofista kansalaisuutta.

Yhteiskunta tarvitsee koulutusta, joka edistää osallistavaa ja kriittistä lähestymistapaa valppautteen, kunnioituksen ja vastuullisuuden suhteen. Demokraattinen kansalaisuus ei ole vain muodollista osallistumista valintaan, vaan jatkuvaa valppautta ja aktiivista osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. On tärkeää ymmärtää, että se ei ole vain oikeus vaan myös velvollisuus, joka edellyttää kansalaisilta kykyä kyseenalaistaa ja analysoida valtarakenteita.

Modernin kulttuurin ja teknologian tarjoamat välineet voivat toimia sekä hyvän että pahan välineinä. Nyky-yhteiskunnassa, jossa popkulttuuri ja some ovat keskeisiä informaatioalustoja, on helppo liukua pinnalliseen ja syvälliseen pohdintaan vailla kriittistä tarkastelua. Esimerkki tästä on esimerkiksi populaarikulttuurin ja väkivaltaisen kielen yleistyminen. Esimerkiksi Donald Trumpin hallinnon aikana oli esimerkki siitä, kuinka julkisuus ja yksityisyys menivät sekaisin: Access Hollywoodin ”hot mic” -tilanteessa Trumpin misogynistiset kommentit saivat huomiota ja nousivat laajaksi keskusteluksi, mutta myös paljastivat hänen tyrannimaiset piirteensä. Vaikka tekniikan ja modernin median avulla on tullut helpommaksi paljastaa tällaiset väärinkäytökset, on myös tärkeää tunnistaa, että monet eivät kiinnitä huomiota, ja sokeasti seuraavat auktoriteetteja tai jopa hyväksyvät heidän väärinkäytöksensä.

Tässä valossa on tärkeää kehittää jatkuvasti moraalista ja kansalaiskasvatusta, joka kannustaa kansalaisia paitsi kyseenalaistamaan myös itseään sekä toimimaan oikeudenmukaisuuden puolesta. On tärkeää muistaa, että maailmassa, jossa tieto leviää nopeasti, on aina olemassa vaara siitä, että ihmiset jäävät eristyneiksi omista kuplistaan ja hyväksyvät yksipuolisia näkemyksiä. Esimerkiksi äärimmäiset poliittiset ideologiat voivat kukoistaa ja levitä vapaasti internetissä, mutta niiden takana oleva ajattelutapa ei ole koskaan ristiriidassa demokratian arvojen kanssa. Näin ollen kansalaisille tulee opettaa, miten he voivat arvioida tietoa kriittisesti ja miten he voivat kieltäytyä hyväksymästä sitä, mikä on valheellista tai vääristyneitä.

Koulutuksen ja filosofisen ajattelun rooli on keskeinen tämän prosessin edistämisessä. Filosofisen kansalaisena toimiminen tarkoittaa kykyä pysyä valppaan ja kriittisenä, kykyä arvioida itse omaa toimintaansa ja valintojaan sekä kykyä suhtautua ympäröivään maailmaan vastuullisesti ja eettisesti. Kansalaisuutta ei voi pelkästään opettaa koulussa, vaan se on jatkuva elämänprosessi, joka vaatii henkilökohtaista sitoutumista.

Kaikki kansalaiset eivät ole valmiita ottamaan vastaan tätä opetusta ja elämään sen mukaan. Nykyään on entistä vaikeampaa, että ihmiset todella sitoutuvat kriittiseen ajatteluun ja eettiseen toimintaan. Toisaalta teknologian avulla on mahdollista valistaa suurempaa yleisöä ja tehdä tiedon jakaminen ja kriittinen keskustelu helpommaksi kuin koskaan ennen. Tämä mahdollistaa esimerkiksi tiedon jakamisen ja ajattelun valvonnan laajemmalle yleisölle. Mutta samaan aikaan se tuo mukanaan myös riskejä: tieto voi vääristyä ja yhteiskunnan keskustelu voi muuttua pinnalliseksi.

Tämän takia on tärkeää, että kansalaiset eivät vain seuraa ja kuluta tietoa, vaan myös aktiivisesti osallistuvat sen arvioimiseen ja sen perusteella toimimiseen. Se on demokraattisen yhteiskunnan perusperiaate ja velvollisuus, joka ulottuu koulunpenkiltä koko elämän ajan. Ja siinä ei ole kyse vain yksilön vastuusta, vaan myös yhteisön roolista tukemassa näitä hyveitä ja arvoja.

Miksi poliittinen elämä on aina epätäydellistä ja kuinka se voidaan parantaa käytännöllisellä viisaudella?

Poliittisen elämän epäilys ja sen epätäydellisyys on ollut keskeinen teema monille filosofiassa. Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää, että vaikka poliittinen elämä on luonnostaan monimutkainen ja hämmentävä, sen parantaminen on mahdollista käytännöllisen viisauden avulla. Tämä ajatus juontaa juurensa niin Platonin kuin Aristoteleen ajatteluun, jotka molemmat pohdittivat, kuinka yhteiskunta ja hallinto voisivat saavuttaa oikeudenmukaisuuden ja onnellisuuden.

Platon oli sitä mieltä, että ainoastaan viisaat ihmiset voivat taata oikeuden ja onnen, sillä heillä olisi kyky tehdä moraalisesti oikeita päätöksiä. Kuitenkin Platon tunnusti myös sen, että viisaat eivät halua hallita, ja massat eivät salli heidän hallitsevan. Tämä johtaa siihen lohduttomaan päätelmään, että poliittinen elämä on aina epätäydellistä, eikä täydellistä oikeudenmukaisuutta ja onnea voida saavuttaa. Aristoteles oli tarkkaavainen Platonin oppilas ja jakoi osittain tämän näkemyksen. Hän kuitenkin meni pidemmälle tarjoamalla tarkempia analyysejä erilaisista valtiojärjestelmistä ja korosti, että vaikka tyrannia on huonoin hallintomuoto, myös demokratia on vajavainen.

Aristoteleen ajattelussa poliittinen elämä ja ihmisen kukoistaminen eivät ole yksinkertaisia tai lopullisesti ratkaistavissa olevia kysymyksiä. Hän kehitti teorian, jossa tarkastellaan politiikan eri muotoja ja niiden vaikutusta ihmisten elämään. Aristoteles ei etsinyt utopistisia ihanteita, vaan korosti asteittaista reformia ja käytännön viisautta, joka voi parantaa yhteiskunnan tilaa. Hän ei etsinyt täydellistä ratkaisua, vaan uskoi, että jonkinlainen onnellisuus voi syntyä, kun yhdistyvät kolme tekijää: luonto, tapa ja järki.

Näiden tekijöiden tasapaino voi johtaa tasapainoiseen elämään. Aristoteles esittää, että onnellisuus riippuu ulkoisista hyvistä, sielun hyvistä ja kehon hyvistä, ja nämä tekijät kietoutuvat toisiinsa. Yksi tärkeä seikka tässä on, että ihmiset eivät ole syntyneet samassa tilanteessa. Toisilla on enemmän onnea syntyessään hyvään maahan, he saavat parempaa koulutusta ja omaavat terveet perhesuhteet. Muut voivat elää vaikeammassa ympäristössä ja joutuvat taistelemaan elämän perusedellytyksistä.

Aristoteleen oma elämä kuvastaa hyvin tätä poliittisen elämän ja käytännön viisautta koskevaa pohdintaa. Hän syntyi Makedoniassa ja sai koulutuksensa Platonin Akatemiassa. Hän koki monenlaisia hallitusmuotoja ja ymmärsi niiden vajavuudet. Aristoteles ei pyrkinyt vallankumouksellisiin ihanteisiin, vaan korosti asteittaista muutosta ja järkevää lähestymistapaa. Esimerkiksi hänen vaikutuksensa Aleksanteri Suureen ja Hermias Atarneuksessa osoittavat, kuinka hän yritti vaikuttaa poliittisiin asioihin rajoitetusti, mutta viisaasti. Aristoteleen mukaan ei ole olemassa täydellistä hallintomuotoa, vaan ihmisten poliittinen elämä on aina epätäydellistä ja monin tavoin ristiriitaista. Tässä kontekstissa hän painottaa koulutuksen ja käytännön viisauden merkitystä.

Vaikka yhteiskunnat voivat olla erilaisia, ja vaikka jotkut yhteiskunnat voivat tarjota paremman elämän mahdollisuuksia kuin toiset, Aristoteles näki, että on olemassa tiettyjä elementtejä, jotka voivat parantaa elämää. Onnellisuus voi olla saavutettavissa, jos meillä on onnea syntyä oikeaan aikaan ja paikkaan, jos meillä on kohtuullinen määrä varallisuutta, koulutusta ja vapaa-aikaa, ja jos ympärillämme on hyviä ystäviä ja perhesuhteita. Täydellinen onnellisuus on harvinainen, mutta sen saavuttaminen on mahdollista, kun elämme tasapainoisessa suhteessa näihin tekijöihin.

Aristoteleen ajattelussa yksi keskeisistä teemoista on, että poliittiset järjestelmät voivat estää tyrannian mutta voivat myös luoda epäkohtia, jos ne eivät ole hyvin tasapainotettuja. Esimerkiksi Yhdysvaltain perustuslaki on esimerkki valtasuhteiden eriyttämisestä, mutta sekin voi tuntua epädemokraattiselta tai toimimattomalta. Tässä piilee paradoksi: vaikka hallintomuoto voi vaikuttaa huonolta, se voi silti estää tyrannian, joka on usein poliittisen elämän suurin ongelma.

Aristoteleen ja muiden filosofien ajattelussa poliittisen elämän järjestäminen ei ole koskaan yksinkertaista eikä täydellistä, mutta se on silti mahdollista parantaa asteittain. Tämä vaatii jatkuvaa pohdintaa ja käytännön viisautta, joka ei perustu utopistisiin unelmiin vaan todellisiin, inhimillisiin olosuhteisiin. Politiikka ei ole koskaan täydellinen, mutta sen parantaminen on aina mahdollisuus, kunhan lähestymistapa on viisas ja tasapainoinen.

Miten Donald Trump on hyödyntänyt poliittista asemaansa ja terveydenhuoltojärjestelmää voiton maksimoimiseksi?
Miten digitaalinen transformaatio muuttaa kemianteollisuutta?
Miten fotoniikka ja optoelektroniikka muokkaavat teollisuuden tulevaisuutta?