Miten tilastotutkimus voi tukea alkuperäiskansojen osallisuutta ja hyvinvointia: Yhteisövetoinen lähestymistapa

Alkuperäiskansojen osallisuus ja vaikutusvalta tutkimuksessa on noussut keskeiseksi kysymykseksi, erityisesti tilastotutkimuksen ja muiden kvantitatiivisten menetelmien hyödyntämisessä. Kanadassa, kuten monissa muissakin maissa, alkuperäiskansojen on tärkeää saada riittävät institutionaaliset ja organisatoriset resurssit, jotta ne voivat aktiivisesti osallistua ja johtaa tekniseen tutkimukseen, joka voi vaikuttaa politiikan muotoutumiseen. Ilman tällaisia resursseja alkuperäiskansojen näkökulmat jäävät helposti huomiotta, väärinymmärretyiksi tai jopa stereotypisoiduiksi, erityisesti tilanteissa, joissa pyritään luomaan tutkimustuloksia, jotka perustuvat objektiivisiin ja kvantitatiivisiin aineistoihin (Dion et al. 2017).

Akateemiset tutkijat voivat toimia edelläkävijöinä tässä prosessissa, erityisesti painottamalla suhteiden rakentamista alkuperäiskansojen yhteisöjen ja kansakuntien kanssa, kapasiteetin kasvattamista ja alkuperäiskansojen terveys- ja hyvinvointikäsitysten integroimista tutkimukseen. Dion ja kollegat toteavat, että vaikka on tärkeää ymmärtää ja tukea alkuperäiskansojen osallistumista yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen, ei se johdu siitä, että kvantitatiiviset ja tilastolliset menetelmät tarjoaisivat "paremman" tavan tietämyksen hankkimiseen, vaan tunnustuksesta, joka annetaan valtavirran akateemisille menetelmille ja niiden aseman vaikutuksesta tutkimuksessa (Dion et al. 2017). Tämän vuoksi alkuperäiskansojen on välttämätöntä tulla tutuksi johtavien tutkimusmenetelmien kanssa, jotta ne voivat tehokkaasti osallistua ja johtaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.

Erityisesti terveyteen liittyvissä tutkimuksissa alkuperäiskansojen tutkimuskapasiteetin rakentaminen on ollut keskeistä, jotta alkuperäiskansat, yhteisöt ja kansakunnat saavat äänen ja voivat osallistua tai johtaa tutkimusta (Anderson et al. 2011). Tärkeimmät opit tästä prosessista ovat, että alkuperäiskansojen omat näkökulmat ja käytännöt ovat avainasemassa niin tutkimusmenetelmien valinnassa kuin tutkimustulosten käytännön soveltamisessa.

Yhteisöperustaisessa tutkimuksessa korostuu se, että tutkimuksen ei tule olla vain tiedon keruuta, vaan myös yhteisön omaehtoista kyvykkyyden kasvattamista. Tätä edistetään muun muassa tarjoamalla koulutusta nuorille ja vanhuksille, jotka voivat omaksua digitaalista lukutaitoa, ja edistämällä osallistavaa keskustelua kansakunnan tai alueen asukkaille tärkeistä kysymyksistä, kuten verkkovaaleista. Tällaisessa tutkimuksessa eettinen hyväksyntä saadaan aina sekä yliopiston tutkimuseettisiltä komiteoilta että yhteisöjen omilta eettisiltä elimiltä.

Statistisen tutkimuksen riskejä ovat muun muassa se, että se voi edistää alkuperäiskansojen leimaamista ja stereotypioiden vahvistamista. Tämän vuoksi on tärkeää noudattaa vahvuuksiin keskittyvää, ratkaisukeskeistä tutkimusmallia, jossa alkuperäiskansojen ääni ja näkökulma saavat keskeisen roolin tutkimuksessa. Hyvä tutkimus ei vain tuota tietoa, vaan se myös vastaa yhteisön tarpeisiin ja edistää tasapuolisempaa tulevaisuutta kaikille osapuolille.

Alkuperäiskansojen terveysongelmien ja hyvinvointierojen käsittely tutkimuksessa vaatii ymmärrystä siitä, miten kolonisaatio ja länsimaistuminen ovat muokanneet alkuperäiskansojen elämää. Tällöin tutkimus voi tuottaa tietoa, joka ei vain käsittele tilastollisia eroja, vaan myös auttaa ulkopuolisia ymmärtämään paremmin alkuperäiskansojen elinolosuhteita ja identiteettiä.

Vahvuuksiin keskittyvä tutkimus on siten ratkaiseva tekijä alkuperäiskansojen osallisuuden ja hyvinvoinnin edistämisessä. Tällaisten tutkimusmallien avulla voidaan tuottaa syvempää ymmärrystä ja edistää oikeudenmukaisempia käytäntöjä kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Miten New Zealandin väestönlaskenta epäonnistui ja mitä se opettaa alkuperäiskansojen tietohallinnasta?

Väestönlaskentaan liittyvät huolenaiheet kasvoivat, kun vuonna 2019 julkaistiin itsenäinen tarkasteluraportti, joka osoitti 2018 väestönlaskennan vastausprosenttien jääneen huomattavasti alhaisemmiksi kuin aiemmin. Valtakunnallisesti vastausprosentti oli 83,3 %, mutta maorien osalta vastausprosentti oli vain 68,2 % ja Tyynenmeren kansojen osalta 65,1 %, mikä oli järkyttävän matala. Tästä epäonnistumisesta huolimatta New Zealandin tilastokeskus (Stats NZ) pyrki esittelemään väestönlaskennan kattavuutta myönteisessä valossa, vaikka sen vastausprosentit olivatkin heikot.

Väestönlaskennan virheet eivät rajoittuneet vain vastauksiin, vaan ne paljastivat myös järjestelmällisiä ongelmia tilastotietojen keräämisessä ja jakelussa. Stats NZ oli kehittänyt laajan hallituksen tietolinkitysohjelman, jonka avulla se pystyi täydentämään väestönlaskentatietoja hallituksen muilla tietolähteillä, kuten syntymätiedoilla, koulutustilastoilla ja vankilatilastoilla. Tämä johti kuitenkin siihen, että alkuperäiskansojen ja Tyynenmeren kansojen väestöstä lähes neljännes oli kerätty hallituksen muista lähteistä, kun taas eurooppalaisen väestön ja aasialaisten osalta tämä osuus oli vain noin kymmenesosa.

Kattavuusasteiden ja vastausprosenttien ero oli merkittävä ja herätti kysymyksiä tietojen luotettavuudesta. Erityisesti maorien osalta väestönlaskentatiedot olivat heikompia kuin muilla väestöryhmillä. Tämä heijastaa laajempia ongelmia alkuperäiskansojen ja heidän yhteisöjensä pääsyssä ja osallistumisessa virallisiin tilastointiprosesseihin. Esimerkiksi maorien yhteisöjen tiedot iwi-tasolla (heimo) olivat usein puutteellisia, ja tilastokeskus ei pystynyt julkaisemaan näitä tietoja virallisina lukuina.

Vuoden 2018 väestönlaskennan epäonnistuminen sai kuitenkin aikaan muutoksia tilastohallinnassa. Sen seurauksena syntyi Mana Ōrite -sopimus, joka solmittiin Stats NZ:n ja Data Iwi Leaders Groupin (DILG) välillä. Tämä sopimus loi pohjan maorien, erityisesti heimotason, osallistumiselle ja vastuulliselle osallisuudelle virallisessa tilastohallinnassa. Sopimus ei ainoastaan korjannut väestönlaskentatietoja, vaan loi kestävämmän ja positiivisemman pohjan alkuperäiskansojen tietohallinnan kehittämiselle.

Näin ollen Uuden-Seelannin väestönlaskennan epäonnistuminen vuonna 2018 ei ollut vain tilastollinen virhe, vaan se avasi mahdollisuuden laajempaan keskusteluun alkuperäiskansojen roolista ja vastuusta tietohallinnassa. Se myös osoitti, kuinka tärkeää on luoda oikeudenmukaisempia ja inklusiivisempia tietojen keräämisen ja jakamisen rakenteita, jotka huomioivat alkuperäiskansojen tarpeet ja itsemääräämisoikeuden.

Tietohallinnassa ja tilastotieteessä on tärkeää muistaa, että alkuperäiskansojen osallistuminen ei ole pelkästään kulttuurinen tai poliittinen kysymys, vaan se on myös tärkeä osa oikeudenmukaisempaa ja tarkempaa tietojen keruuta. Uuden-Seelannin tapaus korostaa tarvetta kehittää tilastointijärjestelmiä, jotka voivat paremmin kuvata ja tukea alkuperäiskansojen yhteisöjen monimutkaisia ja muuttuvia todellisuuksia. On tärkeää ymmärtää, että alkuperäiskansojen näkökulmasta tilastot eivät ole vain numeerisia arvoja, vaan ne voivat vaikuttaa suoraan heidän elämäänsä, oikeuksiinsa ja mahdollisuuksiinsa yhteiskunnassa.

Miksi Australian alkuperäiskansojen rotusuhteet ovat ristiriidassa kansakunnan väitteiden tasa-arvosta?

Tämä ristiriita on läsnä myös alkuperäiskansojen omassa kirjallisuudessa, joka keskittyy niiden kokemuksiin rasismista. Australian sovinnon barometri vuodelta 2016 paljastaa, että 57 prosenttia alkuperäiskansoista ja 39 prosenttia ei-alkuperäiskansoista oli samaa mieltä siitä, että Australia on rasistinen maa. Alkuperäiskansojen näkökulmasta rasismi on monille arkipäiväistä ja yleistä, ja useat tutkimukset ovat osoittaneet, että suuri osa alkuperäiskansojen edustajista kohtaa säännöllisesti rasistisia kokemuksia. Nämä kielteiset rotuperusteiset kohtaamiset tapahtuvat usein kaupoissa, julkisilla paikoilla sekä koulutus-, urheilu- ja työhallintosektoreilla.

Erityisesti alkuperäiskansojen mahdollisuus kokea rasismia on tutkimuksissa ollut monivivahteista, mutta selkeitä yhteyksiä on löydettävissä. Esimerkiksi 35–44-vuotiaat, korkeasti koulutetut ja paremmin toimeentulevat henkilöt raportoivat usein kohtaamastaan rasismista. Toisaalta ne, jotka omistavat omakotitalon tai asuvat etäisillä alueilla, raportoivat vähemmän tällaisista kokemuksista. Tutkimukset osoittavat myös, että henkilöillä, joilla on vähän alkuperäiskansalaista ystävyyssuhteita, on vähemmän taipumusta raportoida rasismia. Väliaikaisessa asunnossa asuvat alkuperäiskansat ovat erityisen alttiita henkilökohtaiselle rasismille.

Rotusuhteiden teoreettinen kirjallisuus, joka käsittelee rotua ja rasismia, on laaja ja monivivahteinen. Tämä kirjallisuus keskittyy pääasiassa valkoisten amerikkalaisten ja afrikkalais-amerikkalaisten suhteisiin, ja sen keskeinen väite on, että aiemmin kiistattomat biologiset ylivoimaisuusteoriat on hylätty, mutta niitä on edelleen perusteltu uusilla tavoilla. Tällä teoreettisella pohjalla on kuitenkin merkitystä myös Australian rotusuhteille, vaikka sitä ei voida suoraan soveltaa siirtokunnan alkuperäiskansojen ja ei-alkuperäiskansojen välisiin suhteisiin.

Siirtokunnallinen kolonialismi, kuten Glenn (2015) on esittänyt, on erityinen transnationaalinen muoto, jonka poliittiset ja taloudelliset projektit ovat muovanneet ja muovaavat edelleen rotusuhteita maissa, jotka ovat perustuneet siirtokuntiin. Kolonialismi ei ole pelkästään historiallinen tapahtuma, vaan jatkuva prosessi, joka ilmenee myös nykypäivän rotusuhteissa. Wolfe (1999) argumentoi, että siirtokunnan alkuperäiskansan hävittäminen on rakennettu osaksi valtion ideologista rakennetta.

Tämän teoreettisen viitekehyksen avulla voidaan ymmärtää rotusuhteiden paradoksi, jossa kolonialistisen siirtokunnan rotusuhteet ilmenevät, vaikka samalla niitä yritetään kieltää ja olla tietämättömiä niiden olemassaolosta. Australiassa tätä näkyy erityisesti niin kutsutussa "rotuvangissa" eli kognitiivisessa ristiriidassa, jossa kansakunnan tasa-arvoa koskevat väitteet ja alkuperäiskansojen epätasa-arvoiset kokemukset muodostavat ristiriidan, joka ei ole helposti sovitettavissa.

Ristiriidat, jotka ilmenevät rotusuhteissa Australiassa, ovat moninaiset ja ne ilmenevät erityisesti diskursseissa, jotka käsittelevät kansallista ylpeyttä ja hiljaisuutta kansan menneisyydestä. Australiassa korostetaan usein kansakunnan tasa-arvoista luonteenpiirrettä, mutta samaan aikaan pyritään aktiivisesti vaientamaan keskustelu alkuperäiskansojen kohtalosta ja kolonisaation jälkiseurauksista. Tässä diskurssissa menneisyyden epäoikeudenmukaisuudet esitetään irrelevantteina nykyisten rotusuhteiden kannalta, ja syytökset menneisyyden epäoikeudenmukaisuuksista nähdään kohtuutomina nykyhetken australialaisille.