Miten viha ja äärimmäisyys muokkaavat poliittista ja kulttuurista keskustelua nyky-yhteiskunnassa?

Viha ja raivo ovat olleet keskeisiä voimia, jotka ovat muokanneet nykyajan poliittisia ja kulttuurisia ilmapiirejä. Niiden vaikutus ei rajoitu pelkästään julkisiin keskusteluihin, vaan ne ovat myös laajentuneet eri yhteiskunnallisiin käytäntöihin, kuten yliopistojen kampuspolitiikkaan ja sosiaaliseen mediaan. Viha, kuten populismia käsittelevät tutkijat kuten Moffitt ja Müller huomauttavat, ei ole pelkästään tunne, vaan se on myös reaktio, joka heijastaa syvää tyytymättömyyttä ja epätasa-arvoa. Moffittin mukaan populismi saa voimaa juuri tästä vihan ja ylenkatseen tunteesta, joka kohdistuu elitiin: poliitikoihin, pankkiireihin, byrokraatteihin ja kulttuurisiin auktoriteetteihin. Tämä viha on usein niin voimakas, että se vaatii jopa vallankumouksellisia muutoksia, halua purkaa nykytilaa, joka koetaan epäoikeudenmukaiseksi ja eriarvoiseksi.

Viha itsessään ei ole vain tunne, joka ilmentyy sanallisessa muodossa tai katkerassa kritiikissä. Se on myös voima, joka muovaa ihmisten identiteettiä ja käytöstä yhteiskunnassa. Müller nostaa esiin, että populismi on usein kytköksissä erityisiin asenteisiin ja tunteisiin, kuten turhautumiseen ja katkeruuteen. Populistit itse ja heidän kannattajansa kokevat usein, että heidän näkökulmansa jäävät huomiotta valtavirtakulttuurissa ja -politiikassa. Tämä tunne ulkopuolisuudesta ruokkii vihantunteita ja syventää yhteiskunnallisia jakolinjoja.

Tämä kehitys ei kuitenkaan rajoitu vain yliopistoihin. Äärimmäinen viha ja kulttuurinen epäkunnioitus heijastuvat myös laajemmin yhteiskuntaan. Yhdysvalloissa on nähty useita tapauksia, joissa poliittiset ja kulttuuriset jakolinjat syventävät vastakkainasettelua. Esimerkiksi Maxine Watersin puhe Los Angelesissa, jossa hän kehotti ihmisiä luomaan väkivaltaisia tiloja poliittisten vastustajiensa ympärille, on saanut paljon huomiota. Watersin kommentit nousivat esiin presidentti Donald Trumpin hallinnon maahanmuuttopolitiikan vuoksi, ja monet pitivät Watersin puhetta aggressiivisena ja jopa väkivaltaisena. Watersin puolustajat taas korostavat, että hänen vihansa on oikeutettua hallituksen epäoikeudenmukaisen toiminnan vuoksi, mutta kysymys jää: kuinka tuottavaa tämä viha on, ja kuinka se vaikuttaa yhteiskunnallisiin muutoksiin?

Onkin välttämätöntä pohtia, mitä seuraamuksia ja vaikutuksia sillä on, että vihan avulla yritetään saavuttaa muutoksia. Kuten Stanley Fish on huomauttanut, ilmaisu ei ole koskaan neutraalia. Se ei ole vain tiedon esittämistä, vaan se tuo esiin ja vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Vapaa puhe ja sen rajoitukset liittyvät nimenomaan siihen, mitä seuraamuksia tietyillä puheilla voi olla. Ilmaisu voi olla sekä kuvailevaa että toiminnallista, ja sen vaikutus voi olla syvempi kuin pelkkä idean välittäminen. Tämä tuo esiin kysymyksen: onko ilmaisu vastuullista, jos se ei vie yhteiskuntaa kohti parempaa ja oikeudenmukaisempaa tulevaisuutta?

Lopuksi on syytä miettiä, miten nykyinen tilanne, jossa viha ja äärimmäisyys dominoivat poliittisia keskusteluja, vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen. Onko tämä kehitys askel kohti parempaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset ymmärtävät toisiaan paremmin, vai onko se tie yhteiskunnalliseen eristäytymiseen ja kaaokseen? Äärimmäiset ilmiöt voivat saada aikaan muutoksia, mutta niiden vaikutukset voivat olla myös tuhoisia, jos niitä ei ohjata kohti rakentavia ja positiivisia päämääriä. On tärkeää, että viha ja sen herättämä liikehdintä eivät jää pelkästään tunteen ilmentymiksi, vaan että ne saavat muodon, joka tuo yhteiskuntaan todellista muutosta ja parantaa sen rakennetta.

Miten Descartes ja Burke puolustavat perinteitä rationalismin sijaan?

Perinteiden väliaikaisesta hyväksymisestä Descartes siirtyy kuitenkin toiseen maksimaansa, joka vie hänet kohti dogmatismia, sillä hän sitoutuu olemaan "niin järkkymätön ja päättäväinen toimissani kuin voin olla, enkä seuraa vähemmän uskollisesti mielipiteitä, jotka ovat kaikkein epäilyttävimpiä, kun mieleni on kerran päättänyt niistä, kuin jos ne olisivat olleet täysin epäilemättömiä." Tässä Descartes siirtyy absolutistiseen subjektiiviseen sitoutumiseen, joka korvasi ainakin tilapäisesti objektiivisen järjen ja todisteiden tarkastelun.

Tämä relativistinen lähestymistapa ei ollut Descartesille vieras, sillä hän oli tietoinen erilaisten kulttuurien ja perinteiden moninaisuudesta. Tällöin hänen suhtautumisensa relativismiin oli käytännöllistä, ja hän päätti "elää näiden ihmisten joukossa; myös muilla kansoilla on tapoja, jotka johtavat järkevään käyttäytymiseen, esimerkiksi persialaisilla ja kiinalaisilla; ja näin ollen varovaisuus määrää, että minun on omaksuttava niiden käytäntöjen normit, jotka vallitsevat yhteisössä, jossa olen." Tällöin hänen toimintansa normit olivat suhteellisia kulttuuriselle sijainnilleen ja siten tietyllä tavalla satunnaisia.

Tämä näkökulma ei jäänyt vain teoreettiseksi vaan sai myös vaikutteita myöhemmistä ajattelijoista. Michael Oakeshott, englantilainen poliittinen ajattelija, omaksui samanlaisen ajattelutavan, kun hän totesi, että "tällainen hallitusmuoto [konservatiivinen hallitus] ei tuo järkeä, vaan... inertiaa ja skeptisismiä." Skeptisismin hedelmänä on toimintatapojen jatkuvuus, "koska niin on aina tehty". Oakeshottin käsityksessä skeptisismin rooli on varmistaa jatkuvuus ilman rationaalista periaatteiden etsimistä.

Samankaltaista ajattelua puolusti myös Edmund Burke, joka korosti, että emme voi odottaa järjen tuottavan meille tarvittavia periaatteita vaan meidän on tukeuduttava perinteeseen. Burke jatkoi, että "pelkäämme laittaa ihmiset elämään ja toimimaan yksilöllisen järkensä pohjalta, koska epäilemme, että tämä varanto on pieni, ja että yksilöt olisivat parempia käyttämään kansakunnan yhteistä pääomaa." Tässä Burke nostaa esiin perinteen merkityksen politiikan ja moraalin perustana, jossa järjen rajallisuus näkyy selvästi.

Tämä perinteisiin nojautuvan ajattelun suuntaus ei ollut vain teoreettista vaan myös käytännöllistä. Burke varoitti, että "kun muinaiset mielipiteet ja säännöt poistetaan, menetys ei voi olla arvioitavissa. Siitä hetkestä alkaen meillä ei ole kompassia, joka ohjaa meitä; emmekä voi tietää tarkalleen, mihin satamaan meidän on purjehdittava."

Burken politiikassa perinteet eivät olleet vain aikansa ja kulttuurin normeja vaan myös syvällinen väline, joka suojasi yhteiskunnan ja kulttuurin perusperiaatteita. Tämä viittaa Burken väitteeseen, jonka mukaan moraaliset ja poliittiset arvot eivät ole universaaleja, vaan ne ovat perinteisten käytäntöjen mukaisia ja muovautuvat kontekstin mukaan. Näin ollen järjen käyttö ei ole riittävää, koska olosuhteet vaihtelevat jatkuvasti, eikä niitä voida määrittää abstraktien sääntöjen mukaan.

Tässä ajattelussa on myös radikaali uudistusmielinen piirre, sillä Burke itse ymmärsi tarpeen muutokselle. "Valtio ilman mahdollisuuksia muutokseen on ilman mahdollisuuksia itsensä säilyttämiseen," Burke totesi. Tässä hän yhdisti konservatiivisen ajattelutavan nykyisen järjestyksen säilyttämiseen ja samalla tarpeen tehdä tärkeitä muutoksia. Hänen esimerkkinsä Glorious Revolutionista kuvasi, miten vanhan perinteisen järjestyksen osia voidaan säilyttää samalla, kun puutteelliset osat korjataan.

Burken ajattelussa on siis tärkeä ajatus siitä, että oikeudenmukaisimmat ja kestävämmät reformit toteutetaan, kun muutoksia tehdään asteittain ja sopeutetaan olemassa oleviin rakenteisiin. Tämä lähestymistapa antaa meille kaksi keskeistä pohdittavaa kohtaa: Ensinnäkin yhteiskunnallisen järjestyksen monimutkaisuus ja sen aiheuttama rajoitettu tietämyksemme asettavat vakavia esteitä yhteiskunnallisten muutosten suunnittelulle. Toiseksi, koska ihmiset ovat tottuneet nykyisiin käytäntöihin, muutokset tapahtuvat sujuvammin, kun niitä tehdään tunnetuilla ja vakiintuneilla rakenteilla.

Miten identiteettipolitiikka liittyy oikeiston ja vasemmiston kamppailuun?

Identiteettipolitiikka on nykyään yleisesti liitetty vasemmistolaisiin liikkeisiin, ja sitä käsitellään usein media- ja julkisessa keskustelussa poliittisena strategiana, joka tähtää vähemmistöryhmien oikeuksien puolustamiseen. Kuitenkin, kun tarkastellaan tarkemmin, voi huomata, että identiteettipolitiikka ei ole pelkästään vasemmistolainen ilmiö, vaan myös oikeistopoliittiset liikkeet hyödyntävät sitä, erityisesti valkoisen nationalismiin liittyvät ryhmät, kuten Alt-Right.

Edmund Burken ajattelussa on keskeistä huomata ero yksilön henkilökohtaisen järjen käytön ja yhteiskunnallisen järjen julkisen käytön välillä. Burke itse tuki yhteiskunnallista järjestystä, joka pohjautui perinteeseen ja kulttuuriin, ja näki, että perinteinen hierarkia oli olennainen yhteiskunnan vakauden kannalta. Tällainen ajattelu perustuu ajatteluun, jossa yhteiskunnalliset etuoikeudet ja arvojärjestelmät ovat kiinteä osa kansakunnan identiteettiä. Vapautusvaatimukset, jotka kyseenalaistavat nämä perinteet ja oikeudet, nähdään uhkana sekä yhteiskunnalliselle järjestykselle että hallitsevien ryhmien identiteetille.

Corey Robin, joka on tunnettu konservatismin teoreetikko, selittää, että konservatismi on pohjimmiltaan pohdinta siitä, miltä tuntuu omistaa valta, nähdä se uhattuna ja yrittää palauttaa se. Tämä prosessi on keskittynyt nimenomaan siihen, kuinka vallitsevat ryhmät tuntevat asemansa olevan uhattuna, kun heidän etuoikeutensa kyseenalaistetaan. Robinin mukaan, kun sorretut ryhmät vaativat vapautta, he vaativat samalla myös yleistä tasa-arvoa ja oikeuksia, jotka uhkaavat niitä eriarvoisia rakenteita, jotka ovat osa hallitsevien ryhmien identiteettiä. Tämä tekee emansipaatiosta sekä yhteiskunnallisen että henkilökohtaisen tason kamppailun.

Jean-Paul Sartre, joka tutki 1930- ja 1940-luvun Ranskan antisemitismiä, huomasi, että antisemitismi ei ollut vain rasistinen ilmiö, vaan myös olemassaolon kysymys, jossa osa ranskalaisista koki olevansa "aito" Ranskan kansa. Sartre pitää tätä ilmiötä irrationaalisena, sillä antisemitismi kieltäytyy hyväksymästä universaalin tasa-arvon periaatteita ja pyrkii korostamaan tiettyjen ryhmien erityisoikeuksia, jotka perustuvat menneisyyden kaanonien ja kulttuuristen traditioiden puolustamiseen. Tämä irrationaalisuus on läsnä myös Alt-Right-politiikassa, joka torjuu järkiperäisen ja universaalin ajattelun ja korostaa sen sijaan hierarkkisia ja etnisesti rajattuja arvoja.

Emansipaation vaatimus on siten ristiriidassa sen kanssa, että erityisoikeuksia puolustavat ryhmät voivat vain oikeuttaa asemansa väittämällä, että he ovat parempia kuin ne, jotka ovat alemmassa asemassa yhteiskunnassa. Tässä yhteydessä emansipaatiota voidaan pitää hyökkäyksenä niitä erityisoikeuksia vastaan, joita nämä etuoikeutetut ryhmät nauttivat. Tämä kamppailu ei ole pelkästään yhteiskunnallinen vaan myös identiteettipoliittinen: vallitsevat ryhmät kokevat, että heidän identiteettinsä on uhattuna, koska heidän privilegionsa ovat kyseenalaistettuja.

Vähemmistöjen vapautus on siten laajempi kysymys kuin vain yhden ryhmän oikeuksien puolustaminen; se on peruslause siitä, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja että kaikilla on oikeus elää ilman sortoa ja syrjintää. Tämän ajattelun taustalla on kantilainen ja marxilainen perintö, joka korostaa ihmisarvon ja vapauden kunnioittamista. Se on universaali vaatimus, joka ylittää kaikki erityiset kulttuuriset ja historialliset rajat.

Miten koodinvaihto ja kriittinen rotuteoria vaikuttavat latinx-kirjallisuuden opiskeluun?

Latinx-kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimus on tärkeä alue, joka avaa opiskelijoille näkökulmia, joita ei yleensä käsitellä perinteisissä humanististen tieteiden kursseissa. Tällaisen tutkimuksen avulla voidaan haastaa ja muuttaa käsityksiä kaksikielisyydestä ja monikulttuurisuudesta, erityisesti silloin, kun opiskellaan niitä kriittisen rotuteorian, rajateorian ja koodinvaihdon kautta. Tämä lähestymistapa ei pelkästään tue akateemista keskustelua, vaan myös vaikuttaa siihen, miten opiskelijat ymmärtävät monikielisyyden ja kulttuurisen moninaisuuden roolin arjessa ja yhteiskunnassa.

UNH:n englannin osastolla opiskelijat suorittavat pakollisen "rotuvaatimuksen" kursseja, ja yksi näistä on Latinx Studies -kurssi. Kurssilla opiskelijat tutustuvat latinokulttuuriin ja -kirjallisuuteen sekä oppivat pohtimaan rodun, sukupuolen ja seksuaalisuuden suhteita Yhdysvalloissa. Tavoitteena on, että opiskelijat voivat kehittää kykyään tarkastella ja kritisoida rodullisia suhteita syvällisemmin. Kurssilla käsiteltävät tekstit ovat pääasiassa englanniksi kirjoitettuja latinotaustaisilta henkilöiltä, ja ensimmäisen puolen vuoden aikana opiskelijat perehtyvät lyhytproosaan ja teoriaan, joka tutkii kriittistä rotuteoriaa, rajateoriaa ja koodinvaihtoa. Toisen puolen vuoden aikana opiskelijat soveltavat näitä teorioita käsittelemään populaarikulttuuria ja sen ilmiöitä, joita he kohtaavat päivittäisessä elämässään.

Torresin näkökulmasta koodinvaihto voi olla joko "pehmennettyä" tai "pehmentämätöntä". Pehmennetty koodinvaihto tarkoittaa, että espanjan kieliset sanat tai fraasit käännetään tai selitetään, jotta monikielinen lukija voi helposti ymmärtää ne. Tämä lähestymistapa on usein vähemmän uhkaava ja vahvistaa monikielisen lukijan asemaa. Pehmentämätön koodinvaihto puolestaan voi sisältää käännettyjä lauseita tai pidempiä lauseita, jotka on kirjoitettu espanjaksi ilman selityksiä. Tämä vaihtoehto on rohkeampi ja antaa etusijan monikieliselle lukijalle. Torresin mukaan tämä ei ole vain esteettinen valinta, vaan se on poliittinen teko, joka haastaa yksikielisen kulttuurin ja sen oletukset.

Opiskelijat tutustuvat myös kriittisen rotuteorian perusteisiin lukemalla Gloria Ladson-Billingsin artikkelia "Just what is critical race theory and what’s it doing in a nice field like education?". Kriittinen rotuteoria syntyi 1970-luvulla Yhdysvalloissa oikeustieteellisistä tutkimuksista, joissa korostettiin lain poliittista luonteenpiirrettä. Teoria on edelleen tärkeä työkalu rodullisten ja kulttuuristen rakenteiden tarkastelussa, erityisesti kun puhutaan latinokulttuurista ja sen ilmiöistä. Kriittinen rotuteoria tuo esiin sen, että rodun käsitteet ovat yhteiskunnallisesti ja historiallisesti rakennettuja ja että ne vaikuttavat syvästi niin yksilöiden elämään kuin yhteiskunnan rakenteisiin.

Tämän kaltaiset teoreettiset lähestymistavat auttavat opiskelijoita ymmärtämään, miten monikielisyys, kulttuuri ja rotu eivät ole vain akateemisia käsitteitä, vaan ne ovat elämää määrittäviä ilmiöitä. Opiskelijat eivät enää katso koodinvaihtoa yksinkertaisena kieliopillisten valintojen sarjana, vaan he oppivat näkemään sen syvempänä ilmaisuna, joka heijastaa yhteiskunnan rakenteellisia epäkohtia, kulttuurien välistä vuorovaikutusta ja identiteettiprosessien monimuotoisuutta.