Vuonna 2003 Irakista tuli kokeilukenttä, jossa yritettiin toteuttaa radikaali visio: ilman valtion puuttumista talouteen ja yhteiskuntajärjestelmiin syntyisi utopia. L. Paul Bremer astui johtoon vapauttamaan Irakin talouden maailmantalouden vallankumouksellisilla opeilla. Jo ensimmäiset hänen toimenpiteensä olivat dramaattisia: puoli miljoonaa valtion työntekijää, mukaan lukien sotilaita, lääkäreitä, opettajia ja julkaisijoita, irtisanottiin. Samalla rajat avattiin täysin vapaalle tuonnille ilman tulleja, veroja tai tarkastuksia. Irak julistettiin "avoimeksi liiketoiminnalle".

Keskeinen muutos oli valtion omistamien yritysten yksityistäminen. Ennen sotaa Irakissa oli noin 200 valtionyhtiötä, jotka tuottivat monipuolisesti tuotteita sementistä pesukoneisiin. Kesäkuussa 2003 Bremer ilmoitti niiden yksityistämisestä, mikä merkitsi suurinta valtion omaisuuden myyntiä sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Tätä kaikkea ohjasi Milton Friedmanin ja libertaarisen liikkeen ideologia, jonka mukaan tehokas talous voi syntyä vain markkinoiden vapaudesta ilman valtion rajoituksia. Kuitenkin tämä prosessi tuotti muutamille miljardööreille valtavat voitot samalla, kun miljoonat ihmiset menettivät toimeentulonsa.

Libertaarismin juuret kietoutuvat myös varhaisiin vaikutusvaltaisiin henkilöihin, kuten Herbert Nelsoniin, joka vastusti demokratiaa ja äänioikeuden laajentamista. Hänellä oli mittavat lobbausvarat ja vaikutusvaltaa poliittisissa piireissä. Nelson näki libertaarisen puolueen perustamisen keinona edistää varakkaiden kehittäjien ja vuokranantajien etuja, ja hän käytti siihen jopa yli 60 miljoonan dollarin budjettia. Friedmanin ja FEE:n (Foundation for Economic Education) rooli oli luoda poliittinen liike, joka markkinoi vapaan markkinatalouden ideologiaa myyntitaktiikkojen avulla. Esimerkiksi syyttäminen verotusta "aseistetuksi ryöstöksi" oli taktinen keino herättää tavallisen ihmisen sympatiaa libertaarista agendaa kohtaan.

Yhdysvaltojen hallituksen rooli kansalaisten suojelemisessa valtion ja suuryritysten väärinkäytöksiltä on ollut pitkään poliittisen taistelun kohteena. Kun miljoonat amerikkalaiset kannattivat sosiaaliturvaa, työpaikkojen vakuutuksia ja yleistä terveydenhuoltoa, konservatiiviset voimat yhdistivät voimansa estääkseen nämä uudistukset. 1950-luvulla, jopa republikaanijohtaja Dwight D. Eisenhower kannatti työntekijöiden oikeuksia, ammattiliittojen vahvistamista ja syrjinnän poistamista työelämässä. Tämä oli aikakausi, jolloin poliittinen keskustelu oli avoimempi sosiaalisten oikeuksien puolesta.

Kuitenkin libertaarien ja oikeiston miljardööri-imperiumin kehittyminen on hiljalleen murentanut kansanvaltaa ja poliittista tasa-arvoa. Tämä tapahtuu poliitikkojen ostamisella, disinformaation levittämisellä ja vaalien äänestysaktiivisuuden hillitsemisellä. Nämä keinot ovat tehokkaita, koska suurin osa ihmisistä ei aina ymmärrä ideologian taustoja, vaan altistuu markkinointistrategioille, jotka esittävät vapaan markkinatalouden vastustamisen rikollisuutena ja valtion toimintaa ongelmana.

On tärkeää ymmärtää, että taloudellinen vapaus ja demokratia eivät ole itsestään selvästi samansuuntaisia. Kun taloudellista valtaa keskitetään pienen eliitin käsiin, se uhkaa demokratian toimivuutta ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta. Hallituksen rooli ei ole vain rajoittaa vapauksia vaan tasapainottaa markkinoiden voimia ja suojella kansalaisten perusoikeuksia. Lisäksi demokraattisten oikeuksien kaventaminen ja vaalien merkityksen heikentäminen ovat strategioita, jotka pitävät vallanpitäjät vastuussa vain harvoille, eivät kansalle. Tämä historia ja mekanismit ovat avainasemassa, kun arvioidaan nykypäivän talous- ja politiikkatilannetta globaalisti ja paikallisesti.

Miksi äänioikeuden rajoittaminen on uusi taistelu Yhdysvalloissa?

Vuonna 2015 markkinakiinteistöjen suurmies ja tosi-tv-tähti Donald Trump tuli julkisuuteen, repien auki jo vuosikymmenien aikana rakennettua poliittista illuusiota. Hän syytti sekä republikaanipuoluetta että demokraatteja korruptiosta ja valehtelusta, joiden tarkoituksena oli palvella rikkaita eliittejä ja sulkea tavallinen kansa ulkopuolelle. Trump lupasi tuoda takaisin työpaikat, tarjota universaalia terveydenhuoltoa aiempaa edullisemmin ja kohdistaa verotuksen suurituloisiin, mukaan lukien itsensä. Näiden lupausten varjossa hänen valintansa presidentiksi vuonna 2016 oli seurausta paitsi sisäisistä poliittisista mullistuksista, myös ulkomaisista vaikutusyrityksistä.

Vallan haltuunottonsa jälkeen Trumpin hallinto ja republikaanien enemmistö kongressissa osoittivat nopeasti, että kyseessä oli toistuva taktiikka: pelon ja eriarvoisuuden lietsominen säilyttääkseen valtansa. Rasistiset pelottelukeinot sekä unionien ja universaalin terveydenhuollon mustamaalaaminen menettivät tehonsa, kun Trump itse oli tunnustanut niiden arvon. Vuoden 2017 veroleikkaukset paljastuivat miljardeja dollareita rikkaille siirtäväksi suurjuhlaksi, joka siirsi velkaa tuleville sukupolville.

Vain yksi keino jäi: estää ”väärien ihmisten” äänestäminen tai varmistaa, että heidän äänensä eivät laskettu. Äänestäjien oikeuksien rajoittaminen ja vaalivilppi nostivat nopeasti päätään, tuettuina sadoilla miljoonilla dollareilla televisio- ja digitaalisessa vaikuttamisessa. Tämä uusi politiikka tähtäsi nuorten, vanhusten, köyhien ja vähemmistöjen äänten vaientamiseen ja heidän vaikutusvaltansa kaventamiseen demokraattisessa järjestelmässä.

Yhdysvalloissa äänestäjien estäminen ei ole uusi ilmiö, mutta moderni republikaanien strategia käynnistyi voimakkaasti vuonna 1993, kun kansallinen äänestäjärekisteröintilaki (National Voter Registration Act) hyväksyttiin. Tämä laki, joka tunnetaan myös nimellä Motor Voter Act, velvoitti osavaltiot sallimaan kansalaisten rekisteröitymisen äänioikeuteen ajaessaan tai uusittaessa ajokorttiaan. Tämä oli suuri askel kohti äänioikeuden helpottamista ja syrjivien käytäntöjen kitkemistä, mutta se sai republikaanit pelkäämään vaikutuksiaan.

Lain esipuheessa todetaan selkeästi, että äänioikeus on perusoikeus, jonka edistämisestä valtion eri tasoilla on velvollisuus huolehtia, ja että syrjivät rekisteröintikäytännöt heikentävät erityisesti vähemmistöjen osallistumista vaaleihin. Silti korkein oikeus hyväksyi vuonna 2018 osavaltion toiminnan, jossa tuhansia rekisteröityneitä äänestäjiä poistettiin listoilta asuinpaikan muutosten perusteella, vaikka monet heistä olivat edelleen äänioikeutettuja. Tämä päätös perustui kapeaan tulkintaan ja jätti huomiotta lain alkuperäisen tarkoituksen suojella äänestäjiä erityisesti haavoittuvissa ryhmissä.

Republikaanien äänestäjien rajoittamisen oikeutukseksi rakennettiin kertomus laajasta vaalivilpistä ja "laittomista äänestäjistä". Tätä tarinaa levitettiin aktiivisesti mediassa, puheissa ja erityisesti oikeistolaisten kanavien kautta. Vaikka todisteet laajamittaisesta vaalivilpistä ovat olemattomat, väite on saanut pysyvän aseman poliittisessa keskustelussa ja oikeuttanut tiukkojen äänestäjärekisteröintisääntöjen ja vaalivalvonnan käyttöönoton.

Äänestäjien estäminen ei ole vain oikeudellinen tai poliittinen kysymys, vaan se vaikuttaa syvästi demokratian peruspilareihin ja yhteiskunnan tasa-arvoon. Se haastaa käsityksen kansalaisten osallistumisesta ja poliittisesta vaikutusvallasta, sekä paljastaa kuinka valtarakenteet voivat käyttää järjestelmää ylläpitääkseen omaa etuaan.

Tämän ymmärtäminen on oleellista, koska vaaliprosessien reiluus ja osallistavuus ovat demokratian kulmakiviä. Lukijan on tärkeää huomioida, että äänestäjien rajoittamiskeinot eivät ole irrallinen ilmiö, vaan osa laajempaa pyrkimystä keskittää valtaa harvojen käsiin. Lisäksi on ymmärrettävä, että oikeudelliset päätökset ja lainsäädäntö eivät aina heijasta lain alkuperäistä tarkoitusta tai demokraattisia arvoja, vaan ne voivat toimia valtaa pitävien etujen välineinä. Vaalien turvaaminen ja äänioikeuden laajentaminen eivät ole ainoastaan poliittisia kysymyksiä, vaan kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta ja yhteiskunnan legitimiteetistä.

Miksi Yhdysvaltain presidentinvaalien järjestelmä ei toiminut niin kuin oli alun perin suunniteltu?

Yhdysvaltain perustuslain laatijat olivat syvästi huolissaan siitä, että presidentiksi voisi nousta henkilö, joka olisi vieraan vallan agentti. Erityisesti Alexander Hamilton korosti tätä vaaraa ja kirjoitti, että maassa voisi olla henkilöitä, jotka yrittäisivät manipuloida vaaleja tai saavuttaa valtaa Yhdysvalloissa ulkomaisella tuella. Perustajien mukaan vaalien tuloksen piti riippua henkilöistä, jotka eivät olleet alttiita ulkoisille vaikutteille ja jotka voisivat tunnistaa mahdolliset ulkovaltojen edustajat. Tämän vuoksi luotiin vaalikollegio, jossa valitsijat eivät olleet sidoksissa poliittisiin puolueisiin tai toimiessaan muuten valtion virkamiehinä. Heidän tehtävänään oli valita presidentti, jonka uskottiin olevan moraalisesti kelpo, kyvykäs ja riippumaton.

Hamiltonin mukaan vaalikollegion jäsenet, jotka valittaisiin tilapäisesti ja ilman ennakko-oletuksia, voisivat taata sen, ettei presidentiksi nousisi henkilö, joka olisi omien intressiensä, tai vielä pahemmin, vieraan vallan palveluksessa. Hän uskoi, että vaikka kansalaiset eivät aina voisi tunnistaa presidenttiehdokkaita riittävän hyvin, vaalikollegion jäsenet pystyisivät tekemään itsenäisiä ja harkittuja päätöksiä henkilöistä, jotka asettavat itsensä ehdolle.

Käytännössä vaalikollegio ei kuitenkaan toiminut niin kuin oli tarkoitettu. Ensimmäiset presidentit, kuten George Washington, Thomas Jefferson ja James Madison, olivat osittain vaalikollegion luoman järjestelmän suomia valintoja. Mutta järjestelmä sai synkän käänteen, kun etelävaltioiden orjuuden puolustajat pystyivät manipuloimaan sitä etunsa mukaiseksi. Kolmen viidesosan kompromissi, joka antoi etelävaltioille enemmän edustajia Kongressiin kuin niiden väestö olisi antanut, auttoi osaltaan nostamaan presidentiksi henkilöitä, jotka edustivat orjuuden puolesta taistelevia etelävaltioita. Tämä loivat pohjan myöhemmille, perustuslain vastaaville virheille.

Tämä epäoikeudenmukaisuus ilmeni erityisesti presidenttivaaleissa 2000 ja 2016. Vuoden 2000 vaaleissa George W. Bush voitti presidentin viran vaalissa, vaikka oli selvästi saanut vähemmän ääniä kuin Al Gore. Tällöin vaalikollegion vääristymät paljastuivat täysin. Donald Trumpin valinta presidentiksi vuonna 2016 jatkoi tätä perinnettä. Trumpin tilanne oli täysin ristiriidassa Hamiltonin alkuperäisten ajatusten kanssa, sillä hän oli liitoksissa ulkomaisten taloudellisten etujen kanssa eikä osoittanut perustuslain alkuperäistä määritelmää presidentille vaadittavista ominaisuuksista. Trumpin valinta, kuten George W. Bushin, tuli mahdolliseksi juuri vaalikollegion järjestelmän ja orjuuden aikaisen valtarakenteen vuoksi.

Näin ollen vaalikollegio ei ainoastaan epäonnistunut estämään vieraiden vaikutusvaltaisten tahojen puuttumista Yhdysvaltain politiikkaan, vaan se myös mahdollisti ulkomaisten ja epäilyttävien intressien voimistumisen maan politiikassa. Vaalikollegion alkuperäinen tarkoitus, suojella kansakuntaa vieraiden vaikutuksilta, ei koskaan toteutunut.

On tärkeää ymmärtää, että vaalikollegio ei ole vain historiallinen kuriositeetti, vaan se on edelleen keskeinen osa Yhdysvaltain poliittista järjestelmää, joka voi vaikuttaa merkittävästi presidentin valintaan. Vaikka vaalikollegion syntyperusteet olivat toivottuja, sen nykyaikaiset käytännöt paljastavat vakavia rakenteellisia puutteita, jotka saattavat vääristää demokraattista prosessia ja johtaa siihen, että presidentiksi voi nousta henkilö, joka ei nauti kansan laajaa tukea.

Miten lihasmuisti ja mielen vaikutus vaikuttavat vastusharjoittelussa?
Mitä tapahtuu, kun lapsuuden seikkailu muuttaa muiston ja minäkuvan?
Mikä on yhtenäinen Doob-hajotelma rajoitteiden alla?
Mitä ovat sähköautojen latausteknologioiden keskeiset muuntajaratkaisut ja niiden ohjausperiaatteet?
Miten hyödyntää paine- ja vastusosmosi-järjestelmää kestävän energian tuotannossa ja veden käsittelyssä?