Miten Caligula rikkoo Rooman moraalilakeja ja raivostuttaa kansan?

Caligula oli keisari, jonka hallinto oli täynnä yksilöllisiä ylilyöntejä, jotka järkyttivät Rooman yhteiskunnan perustavia arvoja. Hänen käytöksensä, niin seksuaalisessa kuin poliittisessakin elämässään, meni usein niin pitkälle, että se rikkoi aikakauden suurimmat tabut ja loi ympärilleen pelon ilmapiirin. Keisari, joka ei pelännyt ylittää rajoja, ei vain murtautunut Rooman sääntöjen ja moraalin läpi, vaan teki siitä elämänsä keskeisen osan.

Caligulan suhde näyttelijä Mnesteriin on hyvä esimerkki hänen tuntemattomista käytöksistään. Vaikka suhteet näyttelijöihin olivat Roomassa tavallisia, Caligula meni pidemmälle. Hän oli tunnettu siitä, että hän suukotteli Mnesteriä jopa teatterissa, ja kaikki, jotka uskalsivat liikkua tai tehdä ääntä hänen suosikkinsa tanssiesityksen aikana, raahattiin paikalta ja ruoskittiin. Tämä oli selvää ylilyöntiä ja nähtiin yleisesti vääränä, vaikka itse seksuaalinen suhde ei ollutkaan täysin poikkeuksellinen.

Caligula ei kuitenkaan pysähtynyt tähän. Hänen suhdetoimintansa muihin miehiin ylitti kaikki sallitut rajat. Nuori Catullus, consular-perheen jäsen, julkisesti kertoi, että hän oli ollut keisarin kanssa, ja tämä teko oli ehdottomasti yhteiskunnan silmissä se, joka merkitsi keisarin menemistä "ylipäin" miesten seksuaalisuuden rajojen ulkopuolelle. Tällaiset käyttäytymismallit eivät olleet vain yksittäisiä ylilyöntejä, vaan osa Caligulan jatkuvaa pyrkimystä horjuttaa Rooman yhteiskunnan käsitystä siitä, mitä pidettiin "hyvinä" roomalaisina miehinä.

Lisäksi Caligulan suhteet sisariinsa nousivat esiin, kun huhuttiin hänen syyllistyneen incestiin kaikkien kolmen sisarensa kanssa. Tällaisten väitteiden ei ollut vain rikottava roomalaisia moraalilakeja, vaan ne olivat myös merkki keisarin pahoinvointisesta ja itsekeskeisestä maailmankuvasta. Koko hänen seksuaalinen käyttäytymisensä ei ollut vain ylimielistä vaan myös julkisesti pilkkasi Rooman sääntöjä ja sen perinteitä, jotka olivat olleet pohjana monelle keisarin teon jälkeiselle lainmuutokselle.

Keisari oli myös tunnettu sen yltiöpäisestä rahan käytöstään ja ylellisyydestään. Tiberius oli jättänyt valtion kassaan valtavat varat, mutta Caligula onnistui kuluttamaan ne kaikki vain yhdessä vuodessa. Hän käytti rahaa kaikenlaisiin extravaganteihin hankintoihin, kuten kultaleipiin, timanttiöljyihin kylpyihin ja ruokatarjoiluihin, jotka olivat aivan mieletöntä tuhlausta. Tämä ylilyönti ei rajoittunut vain yksityisiin nautintoihin; keisari oli keksinyt myös tapoja käyttää hallitsijavaltaansa henkilökohtaisten etujen saamiseksi, kuten pakottamalla päälliköitä muuttamaan perintöjään niin, että Caligula tulisi osaksi niitä.

Tämä lainsuojaton käyttäytyminen ei kuitenkaan jäänyt pelkästään kulutukseen ja henkisiin ylilyönteihin. Keisari perusti jopa bordellin palatsiinsa, jossa prostituoituna toimivat Rooman naiset ja vapaat nuoret. Tämä oli täysin uudenlainen pohjanoteeraus, sillä nämä henkilöt olivat lain mukaan suojeltuja ja heidän tuli elää perinteiden mukaan. Caligulan toiminta tässä asiassa rikkoi kaikki tuon ajan lain rajat ja järkytti yleisön syvästi. Tämä oli osa hänen laajempaa pyrkimystään heikentää Rooman yhteiskunnallista ja moraalista rakennetta.

Caligulan valtakauden aikana ilmestyi myös erittäin kummallisia ja huvittavia mutta samalla hyvin vaarallisia tapahtumia, kuten hänen hyökkäyksensä Germaania vastaan, joka oli täynnä pelleilyä ja "voittojen" keräämistä simpukoista. Tällainen käytös oli vain yksi osa keisarin hallinnon kaudesta, joka oli täynnä hölmöyksiä ja sellaista kyvykkyyden puutetta, joka johti keisarin hallinnan rappeutumiseen ja vähittäiseen tuhoon.

Rooman kansa, senaatti ja koko hallinto joutuivat jatkuvasti kohtaamaan Caligulan arvaamaton ja vaarallisen käyttäytymisen. Hänen hallituksensa oli epäilemättä yksi Rooman historian pahimmista, jossa hulluus ja väkivalta olivat tulleet vallitseviksi.

Miksi Caligula Kohdisti Äärimmäistä Väkivaltaa Ylimystöön?

Caligulan hallituskauden alku oli täynnä toiveikkuutta. Senaton jäsenet olivat innostuneita ja loivat hänelle jalon ja suuren johtajan kuvan, joka ei ottanut osaa ilmiantajien ja syytösten maailmaan. Hän jopa loi mahdollisuuden senaattoreille olla konsuleina, mikä oli virka, joka pidettiin yleensä imperiumin ykkösjohtajilla. Kaikki oli vielä hyvin, mutta tilanne muuttui nopeasti.

Keskustelu Caligulan mielenterveydestä on saanut valtavasti huomiota, mutta tärkeämpää on ymmärtää, miksi hän toimi niin äärimmäisen väkivaltaisesti ja sadistisesti, erityisesti niitä kohtaan, jotka kuuluivat Rooman ylimystöön – senaattiin ja ratsuväen eliittiin. Meidän lähteet, kuten Tacitus ja Suetonius, kuvaavat tätä käyttäytymistä, mutta monet eivät tunnu ottavan huomioon, että Caligulan hyökkäykset eivät olleet vain mielivaltaisia hulluuden purkauksia. Niissä oli enemmän järkeä, kuin miltä ne aluksi näyttävät.

Caligula saattaa aluksi olla ollut suosittu hallitsija, mutta hänen henkilökohtainen tragediansa ja sairastumisensa alkoivat muuttaa hänen käsitystään valtakunnasta ja vallasta. Tähän sisältyi myös huijauksen ja valehtelun tunnistaminen. Nähtävästi monet senaatin jäsenet, jotka olivat ennen olleet hänen lojaalejaan, alkoivat kokea, että heidän palvontansa oli tyhjää, ja heille tarjottiin jopa rahallisia korvauksia siitä, että he tunsivat olonsa velvoitetyiksi kiittämään häntä kaikesta. Tämä tapahtui erityisesti vuonna 39, jolloin kaksi merkittävää salaliittoa senaatin piiristä nousi hänen valtaansa vastaan.

Salaliitot eivät olleet vain pelkkää luonteen heikkoutta tai satunnaisia juonittelijoiden tekoja. Ne olivat vakavia uhkia, ja Caligulan vastaus oli väkivaltainen. Hänellä ei ollut enää aikaa sääliin, vaan hän käytti toistuvasti äärimmäisiä rangaistuksia ja häpäisyjä. Usein nämä teot kohdistuivat niihin samoihin henkilöihin, jotka olivat olleet osa hänen alkuperäistä tukiryhmäänsä. Voimme kuitenkin kysyä, miksi hän valitsi juuri nämä äärimmäiset välineet. Miksi hän ei voinut vain antaa anteeksi?

Yksi selitys piilee valtarakenteen sisäisessä dynamiikassa. Caligula halusi testata, kuinka pitkälle hän pystyi menemään ilman, että senaatti ja muut korkeat virkamiehet nousisivat häntä vastaan. Hän halusi osoittaa, että hän oli ehdoton ja että hänen valtansa oli absoluuttinen. Mutta oli myös toinen tekijä, joka ei liity vain pelkkään hulluuteen: kyky hallita, manipulointi ja henkilökohtainen kostonhalu.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hän oli vain tyhmä väkivallan välineen käyttäjä. Hänen toimintansa oli laskelmoitua ja strategiaksi muotoutunutta, vaikka se usein näyttäytyi epäloogisena ja järjettömänä. Hän ei ollut vain romahdus, vaan hyvin tietoinen siitä, miten hänen tekojaan tulkittiin ja miten hän pystyi hallitsemaan alaisiaan pelon avulla. Tässä mielessä hänen käyttäytymisensä oli enemmän poliittista peliä kuin mielisairautta, sillä hän käytti mahdollisimman rajuja keinoja vallitsevan eliitin hallitsemiseksi.

Tämän kaltaiset hallitsijat ovat kitaroineet arkea Romassa. Toisin sanoen, vaikka hänen hallituskautensa oli täynnä epätavallisia piirteitä ja erittäin väkivaltaisia käytäntöjä, Caligulan käyttäytymiselle oli syy, joka ei liittynyt vain hänen mielenterveyteensä, vaan myös valta-asemansa varmistamiseen. Hän ei halunnut vain hallita Roomaa, vaan hän halusi hallita sen sisäisiä rakenteita ja suhteita, joissa hän itse oli päähenkilö. Hänellä oli suuri paine olla "erinomainen" keisari ja samalla työskennellä oman itsevaltiaansa luomiseksi.

Ymmärtäminen, että Caligula ei ollut vain yksittäinen hallitsija, joka sairastui ja muuttui julmaksi, on tärkeä osa tätä kertomusta. Sen sijaan hänen valtansa ja hallintonsa kulminoitui henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta myös Rooman poliittisen kulttuurin ja sen rakenteiden testamiseen. Caligula oli poikkeuksellinen hallitsija siinä, miten hän oli valmis uhraamaan jopa tärkeimmät liittolaisensa saavuttaakseen täydellisen kontrollin.

Miten Galban ja Vitelliuksen hallinnolliset virheet johtivat neljän keisarin vuoteen ja Rooman imperiumin kriisiin?

Seuraavaksi ongelmat alkoivat levitä keisarin ulkopuolelle. Suuret legioonat alueilla, kuten Germaniassa, huomasivat, että yksi legioona oli saanut Galban keisariksi, ja he alkoivat miettiä, miksei seitsemän legioonan voima voisi tehdä samaa. Vitellius, joka komensi näitä legioonia, sai vihreää valoa keisarin paikalle, ja hänen legioonansa julistivat hänet keisariksi 1. tammikuuta 69 jKr., jolloin armeijat ympäri valtakuntaa vannovat uskollisuutta keisarilleen. Galban hallituskauden loppu oli jo näin ollen kirjoitettu.

Samaan aikaan Praetorianit Roomassa, jotka olivat aiemmin olleet uskollisia Galballe, tunsivat itsensä petetyiksi ja tyytymättömiksi. Heidän itsensä asema oli epävarma, ja heidän tukeaan oli helppo kääntää toisiin käsin. Marcus Salvius Otho, joka oli itse myös ollut tyytymätön Galban keisariin, päätti ottaa tilanteen omiin käsiinsä ja suunnitteli vallankaappausta. Othon suunnitelma oli yksinkertainen ja raaka: hänen täytyi vakuuttaa Praetorianit, että hän olisi parempi keisari kuin Galba, ja käyttää heidän tukeaan Galban kukistamiseksi. 15. tammikuuta 69 jKr. Othon ja Praetorianit syöksivät Galban vallasta. Tämä keisarien vaihtuminen oli vain alkusoittoa sille, mitä seurasi; vuonna 69 jKr. Roomassa oli neljä keisaria, ja tämä ajanjakso tunnetaan nimellä "neljän keisarin vuosi."

Galban ja Vitelliuksen hallinnolliset virheet osoittavat selvästi, kuinka tärkeää on osata tasapainoilla eri poliittisten voimatekijöiden välillä. Heidän virheensä olivat myös seurausta siitä, että he eivät kyenneet ymmärtämään armeijan ja kansan odotuksia, ja tämä välinpitämättömyys johti keisarivallan kriisiin. Sen sijaan, että he olisivat panostaneet tärkeisiin liittoutumiin ja pitäneet valtakunnan tasapainossa, molemmat keisarit ajautuivat yhä syvemmälle konflikteihin, jotka johtivat lopulta verisiin vallankumouksiin ja yhä epävakaampaan poliittiseen tilanteeseen.

Vitelliuksen ajanjakso keisarina on muistutus siitä, kuinka helposti kansa voi kääntää selkänsä hallitsijalle, jonka moraali ja johtajuus epäonnistuvat. Vaikka Vitellius oli saanut monia mahdollisuuksia virassa, hänen hallitsemisensa muistuttaa siitä, että keisarin asema on kovin hauras ja vaatii paljon enemmän kuin vain aseellisen voiman tai puolueellisten liittoutumien turvaa. Lisäksi se opettaa, kuinka häikäilemättömät poliittiset vallan vaihtelut voivat rikkoa yhteiskunnallisia rakenteita ja johtaa perinpohjaisiin ja väkivaltaisiin muutoksiin.

Commodus: Itsevaltiaana eläytyvä keisari ja hänen valtansa raunioituminen

Commodus tunnettiin erityisesti omalaatuisista ja monin tavoin ristiriitaisista teoistaan, jotka hämmentivät ja suututtivat Rooman kansalaisia. Hänen hallitusaikanaan syntyi lukuisia skandaaleja, jotka kuvastivat hänen kyvyttömyyttään ymmärtää valtansa painoa ja hänen itsekeskeistä käyttäytymistään. Yksi hänen omaleimaisimmista piirteistään oli halu näyttäytyä kansalle ei vain hallitsijana, vaan myös hauskana ja rohkeana sankarina, joka ei epäröinyt käyttää valtaansa mielivaltaisesti ja huomiota hakevasti. Hänen aikansa oli täynnä teatteria, mutta teatteria, jossa oli enemmän kyse henkilökohtaisesta turhamaisuudesta ja valta-asetelmista kuin Rooman valtion tulevaisuudesta.

Commodus oli kuitenkin myös taitava eläinten metsästäjä, ja hänellä oli varsin erityinen kyky hallita taistelutaitoja, erityisesti jousiammunnassa. Hänen metsästysretkensä olivat täynnä julmuuksia, kuten se, kun hän ampui Marokon strutseja nuolen terällä, joka katkaisi eläinten pään niin tarkasti, että ne juoksivat päättöminä ympäriinsä. Erityisesti eräs tilanne jäi historian kirjoihin: leopardi hyökkäsi tuomittua rikollista vastaan, mutta Commodus pelasti hänet, tappamalla pedon juuri ennen kuin sen hampaat olisivat saaneet uhrinsa kurkusta kiinni. Vaikka tällaiset teot saattoivat saada kansan riemuitsemaan, ne eivät koskaan saaneet korkeaa arvonantoa Rooman senaatilta. Itse asiassa senaatti oli jatkuvasti jännittynyt Commoduksen hallitsijuuden aikana, sillä hänen tapansa antaa köyhille ja ex-orjille valtaa huononsi senaatin asemaa.

Commoduksen kyky ympäröidä itsensä kyseenalaisilla neuvonantajilla ja yksinkertaisesti luovuttaa valtaa heille paljastaa paljon hänen valtansa heikkouksista. Keisari ei ollut viisasta valita ystäviään ja hänen reagointitapansa oli usein tyrannimainen, mikä johtikin siihen, että hän ei ymmärtänyt omien oikeiden neuvonantajien merkitystä. Kaiken lisäksi hän ei suostunut kuulemaan kritiikkiä, vaan pikemminkin syrjäytti kaikki mahdolliset uhkat ja epäilykset itseään kohtaan. Tämä epäkypsä käytös toistui sen jälkeen, kun hänelle oli yritetty tehdä useita salamurhia hänen oman perheensä ja senaatin taholta.

Commoduksen omalaatuinen suhtautuminen senaattiin ilmeni erityisesti hänen asenteessaan senaattia kohtaan. Hänen patsaitaan pystytettiin ympäri kaupunkia, mutta erityisesti senaatin rakennuksen vastapäätä hän halusi pystyttää itselleen jousimiehen patsaan, joka ampui nuolia kohti senaattia - selkeä symboli hänen suhteestaan Rooman poliittisiin elimiin. Erityisesti senaatti ei saanut nähdä häntä taistelussa vain tavallisena keisarina vaan myös arvottomana esimerkkinä siitä, miten ei pitäisi käyttäytyä.

Commodus oli ilmeisesti täysin tietoinen siitä, että hänen valtansa oli horjumassa. Hänen suhteensa senaattiin oli huono ja hän otti karkeita keinoja ohjatakseen sen luottamuksen takaisin. Monet senaattorit pelkäsivät hallitsijaa ja olivat valmiita tekemään kaikkensa vältelläkseen hänen vihaansa. Commodus ei kuitenkaan antanut periksi ja jatkoi rooliaan sen enempää arvostamatta niitä, jotka hänen valtaansa uhkasivat. Samaan aikaan hän yritti epätoivoisesti ylläpitää maineensa suurena hallitsijana, vaikka hänen itsekeskeinen käytöksensä oli selvästi kiistanalaista.

Lopulta Commoduksen hallituskauden aikana oli monia juonitteluita, joita syytettiin hänen läheistensä toimista, ja useita epäonnistuneita murhayrityksiä. Erityisesti yksi hänen oman sisarensa Lucillan tekemä salamurhayritys jäi historiaan huonona ja epäonnistuneena yrityksenä. Se paljastaa, kuinka hyvin hallitsijan arvovalta oli romahtanut, kun jopa omat perheenjäsenet olivat valmiita yrittämään hänen elämänsä päättämistä.

Elagabalus: Keisari, jonka valta perustui hämmentävään jumalalliselle nimelle ja äitinsä ja isoäitinsä valtapeliin

Elagabalus, syntyjään Varius Avitus Bassianus, nousi valtaan vuoden 218 jKr. kesällä, 14-vuotiaana. Hänen valitsemisensa keisariksi ei ollut senaattorien tai armeijan tekemä päätös, vaan ennen kaikkea hänen äitinsä Julia Soaemian ja isoäitinsä Julia Maesan strategian tulos. Nämä kaksi naista olivat avainasemassa Elagabaluksen valtakauden alkupuolella, ja juuri heidän manööveriensä ansiosta Bassianus pystyi nousemaan valtaan, vaikka hänellä ei ollut muuta merkittävää poliittista taustaa kuin väite siitä, että hän oli Septimius Severuksen sukulainen.

Sama maa, joka oli tunnettu omista valtapeleistään ja perheiden sisäisistä valtakamppailuistaan, oli keskiössä myös Elagabaluksen tarinassa. Hänen isoäitinsä julisti Bassianuksen olevan Caracallan jälkeläinen, vaikka suurin osa väitteistä oli todennäköisesti pelkkää mytologiaa. Bassianus ei ollut kuitenkaan tavallinen nuori mies – hänen nimensä, Elagabalus, oli peräisin auringonjumalalta, jota hän oli palvonut nuorena papin roolissa kotimaassaan Syyriassa. Tämä jumalallinen nimitys herätti monissa toiveita siitä, että Elagabalus hallitsisi keisarikuntaa jumalallisella tavalla – mutta niin ei tapahtunut.

Elagabaluksen hallituskauden varhaisvaiheet olivat täynnä sekasortoa ja poikkeuksellisia tekoja, jotka saivat monet historian kirjoittajat epäilemään hänen kelpoisuuttaan. Historian lähteet, kuten Historia Augusta ja Cassius Dio, kuvaavat häntä eräänlaiseksi perversion ja turhamaisuuden symboliksi, jonka hallinto ei ollut pelkästään hämmentävä, vaan myös monin tavoin moraalisesti rappeutunut. Yksi kuuluisimmista kertomuksista liittyy siihen, kuinka Elagabalus vaati lääkäreitä luomaan naisen sukupuolielimen hänen kehoonsa, antaen suuria rahasummia vastineeksi. Tämäntyyppiset kertomukset loivat kuvan keisarista, joka ei ollut vain huono hallitsija, vaan myös hengellisellä tasolla hämmästyttävän vieraantunut.

Historia Augusta on täynnä anekdootteja Elagabaluksen käytöksestä, mutta lähteet ovat sekavia ja täynnä epäluotettavuutta. Näiden kertomusten taustalla on kuitenkin nähtävissä keisarin hallinnon alkuvaiheiden sekasorto. Elagabaluksen elämää kuvataan usein niin järjettömäksi, että moni historioitsija on epäillyt, olivatko kaikki kertomukset edes mahdollisia. Tästä huolimatta Elagabaluksen valtakaudella oli myös merkittäviä vaikutuksia: hän edisti muun muassa auringonjumala Elagabaluksen kultin asemaa, joka alkoi vaikuttaa Roomassa ja sen ympäristössä.

Elagabaluksen valtakauden aikana nähtiin poikkeuksellista erikoisuutta. Hän ei ollut vain hallitsija, joka teki poliittisia päätöksiä – hän oli hallitsija, joka teki niitä temppelien ja kulttien varjolla, ja johti keisarikuntaa jumaluuden edustajana. Hänen nimensä, joka oli itse asiassa saatu auringonjumalan nimestä, kertoo paljon siitä, kuinka hän oli valmis sekoittamaan politiikan ja uskonnon. Kuitenkin, kuten monista historioitsijoiden kertomuksista käy ilmi, hänen valtakautensa oli yksi Rooman historian eniten tuomituista. Elagabaluksen elämä ei kuitenkaan ollut pelkästään sekavaa ja moraalitonta, vaan myös hyvinkin poliittisesti merkityksellistä, sillä hän oli osa Rooman keisarin dynastian seuraavaa vaihetta.

Elagabalus ei ollut ainoa nuori keisari, jonka valta oli järjestetty perhesuhteiden ja naisten kautta. Keisari Nero oli samalla tavalla äitinsä Agrippina nuhtelema, mutta Elagabalus menee astetta pidemmälle. Hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat osa monimutkaista valtapeliä, jossa keisarivallan perillinen oli naisten välinen peli, ja tämä heijastui hänen hallitukseensa. Elagabalus oli yhtälailla keisari kuin myös marionetti, jonka langoista veti hänen perheensä, mutta hänen hallituksensa oli muotoutunut hyvin erityisellä tavalla.