Miten Domitianus epäonnistui huolimatta aluksi lupaavista toimistaan?

Domitianus nousi keisariksi vuonna 81 jKr., heti veljensä Titusen äkillisen kuoleman jälkeen. Hän oli 30-vuotias ja oli ollut kruununperijä jo kaksitoista vuotta, mutta hänen valtakautensa alusta ei ollut pelkkää onnea ja menestystä. Suetoniuksen mukaan Domitianus oli aluksi hyvä hallitsija – hän teki useita uudistuksia ja pyrki palauttamaan oikeudenmukaisuuden ja moraalin yhteiskunnassa. Hän oli itse asiassa jopa vapaampi ahneudesta ja omahyväisyydestä kuin monet edeltäjänsä. Suetoniuksen kertomus antaa ymmärtää, että Domitianus oli suoraselkäinen ja isänsä, Vespasianuksen, tavoin ryhtyi toimiin valtakunnan korruption vähentämiseksi.

Keisari antoi anteliaasti kansalle lahjoja, jopa kieltäytyi perimästä perintöjä henkilöiltä, joilla oli jo perillisiä, ja kielsi eunukkien hintojen manipuloinnin orjakauppiaiden hyväksi. Domitianus myös elvytti suuria rakennusprojekteja, kuten Capitoliuksen, joka oli palanut aiemmin. Hänen kaudellaan nähtiin myös uusia, loistokkaita juhlia, kuten Jupiterille omistetut kilpailut ja valtavat juhla-aterialliset, jotka jakautuivat tasapuolisesti kansan eri luokille.

Domitianus oli hallitsija, joka arvosti yksityiskohtia ja pyysi kiitosta pienistäkin toimistaan. Esimerkiksi hänen sotilasretkensä, jotka olivat osittain tarpeettomia mutta myös puolustuksellisia, eivät jääneet huomiotta. Samoin hänen innovaationsa, kuten Via Domitiana – uusi tie, joka yhdisti Rooman ja Napolinlahden rannikkokaupungit, saivat ylistystä jopa runoilijoilta, kuten Statiusilta. Statius kirjoitti runon, jossa hän ylisti tien nopeuttamaa matkaa, ja Martial puolestaan kiitti hänen katutöitään, kuten katujen leveydentämistä.

Tämä tarkkuus näkyi myös Domitianuksen uskonnollisessa politiikassa, erityisesti sekulaarijuhlien järjestämisessä. Sekulaarijuhlia pidettiin vain kerran sadassa kymmenessä vuodessa, ja niiden tarkoitus oli juhlia saeculumia, eli ihmisten elinikää. Domitianus oli niin tarkka, että hän otti huomioon oikean ajankohdan juhlan järjestämiselle, toisin kuin Claudius, joka oli pitänyt ne ennenaikaisesti. Domitianus jopa vähensi kilparatojen kierrosten määrää, jotta voitaisiin suorittaa sata kilpailua yhdessä päivässä. Tämä saattaa tuntua merkityksettömältä, mutta hän piti tärkeänä, että uskonnot valvovat yhteiskuntaa ja sen sääntöjä.

Kuitenkin, kuten usein käy suurten johtajien kohdalla, alun lupaavat merkit eivät kestäneet pitkään. Domitianus ei pystynyt säilyttämään hallintonsa lempeyttä ja hyveellisiä piirteitä. Suetonius kuvaa, kuinka hän kääntyi kohti julmuutta ja mielivaltaisuutta. Hänen kaudellaan alkoi ilmetä yhä enemmän vainoharhaisuutta ja hänen hallintonsa painostus lisääntyi merkittävästi. Vaikka hänen julmuutensa ei koskaan saavuttanut Caligulan kaltaista tasoa, joka oli tunnettu äärimmäisestä raakuudestaan, Domitianus erottui keisareista, joiden vallan aikana kansa ei voinut tuntea turvallisuutta.

Vaikka hän ei ollut yhtä raju kuin monet edeltäjänsä, Domitianuksen päätökset alkoivat heikentää hänen suosiotaan. Hänen aluksi hyvänä pidetyt pyrkimyksensä saivat vastaansa suurempia kritiikkejä. Keisari, joka oli alun perin ollut tunnettu huolellisuudestaan ja moraalistaan, ei onnistunut pysymään valitsemallaan tiellä. Yksityiskohtiin uppoutuva hallitsija, joka nautti ylistyksestä pienistäkin teoistaan, jäi lopulta historian muistissa mieheksi, joka ei kyennyt pitämään valtaansa yhtä lempeänä ja oikeudenmukaisena kuin oli aikonut.

Endtext

Mikä teki Elagabaluksesta yhden historian outoimmista keisareista?

Elagabalus (Eliogabalus) oli roomalainen keisari, joka nousi valtaan 16-vuotiaana ja hallitsi vain muutaman vuoden ajan, mutta hänen valtakautensa oli täynnä skandaaleja ja outoja tapahtumia, jotka ovat saaneet historiankirjoitukset kuvaamaan häntä yhtenä Rooman historian epätavallisimmista ja provosoivimmista hallitsijoista. Elagabalus ei pelkästään rikkonut monia roomalaisia perinteitä, vaan hän myös kyseenalaisti koko yhteiskunnallisen järjestelmän. Tämän seurauksena hänen valtakautensa ja elämänsä ovat jääneet historian sivuille eräänlaisena syvänä mysteerinä, jossa tosiasiat ja myytit sekoittuvat keskenään.

Vaikka monet Elagabaluksen aikaiset lähteet kuvaavat häntä negatiivisesti, on tärkeää huomata, että monet tarinat ovat kirjoitettu hänen maineensa mustamaalaamiseksi. Historia Augusta -teos, joka on yksi tärkeimmistä lähteistä Elagabaluksen hallituskauden kuvauksessa, sisältää usein yliampuvia ja liioiteltuja väitteitä. Esimerkiksi tarinat hänen rakastamastaan jumalasta ja outoista uskonnollisista tavoistaan saattavat olla enemmän liioiteltuja spekulaatioita kuin todellisia kuvauksia. Vaikka hän ei varmasti ollut perinteinen roomalainen keisari, hänen hallintonsa ei ollut yksiselitteisesti vain hulluuden ja häpeän täyttämää.

Eräs Elagabaluksen hallituksen piirre, joka herätti suurta närkästystä sen aikaisessa yhteiskunnassa, oli hänen päätöksensä nostaa oma jumalansa, Elagabalus, keskiöön. Tämä jumaluus oli alun perin syrjäinen, mutta hän onnistui nostamaan sen Rooman viralliseksi uskonnoksi. Hänen uskonnolliset rituaalinsa ja seremoniamenonsa olivat täysin poikkeavia roomalaisista perinteistä ja saivat aikaan laajaa paheksuntaa. Tämä uskonnollinen reforma, joka oli eräänlainen vallankumous Rooman uskonnollisessa elämänmuodossa, saattoi olla vain yksi syy siihen, miksi Elagabalus herätti niin voimakasta vastarintaa ja epäluuloa omassa kansassaan.

Hänen hallitsijatehtäviensä ja käytöksensä lisäksi Elagabaluksen valtaannousu oli itsessään erikoinen. Hänen isoisänsä, Julia Maesa, oli se, joka toi hänet valtaan ja yritti tehdä hänestä poliittisesti vähemmän arvaamattoman. Elagabalus oli nuori ja kokematon, ja hänen isoisänsä saattoi helposti manipuloida häntä. Tämän seurauksena hän asetti omaksi seuraajakseen serkkunsa, Severus Alexanderin, joka oli nuori ja hallitsijalle sopiva vaihtoehto. Koko tilanne herätti valtavaa mielenkiintoa ja odotuksia, mutta valta oli käytännössä siirtynyt Julia Maesan ja hänen perheensä käsiin, ei nuoren ja kokemattoman Elagabaluksen.

Severus Alexanderin valinta oli niin strateginen, että hänestä tuli nopeasti koko Rooman hallitsija Elagabaluksen rinnalla. Alexander oli nuori, pidetty ja arvostettu; hän oli jopa käynyt koulutuksen, joka oli enemmän ”perinteinen” roomalainen keisari. Samaan aikaan Elagabalus jatkoi entistä värikkäämpää ja epätavallisempaa elämäänsä, mutta hänen suosionsa laski nopeasti, kun roomalaiset alkoivat nähdä hänet enemmän lapsellisena ja itsekkäänä keisarina kuin vahvana johtajana.

Elagabaluksen loppu oli traaginen ja väistämätön. Praetoriaanit, rooman keisarin henkivartijat, eivät kestäneet enää hänen hallintonsa outouksia ja välinpitämättömyyttä. Hänen ja hänen äitinsä, Julia Soaemiasin murha oli väistämätön seuraus keisarin kansanluottamuksen ja armeijan tukeen heikkenemisestä. Tämä päätti yhden Rooman historian oudoimmista ja monella tapaa epäonnistuneimmista keisarikausista.

Elagabaluksen valtakautta tutkittaessa on kuitenkin tärkeää erottaa todelliset historialliset faktat ja myöhemmät myytit, jotka ovat muovanneet hänen maineensa. Vaikka hän ei ehkä ollut sadistinen tai väkivaltainen kuin jotkut muut keisarit, kuten Caligula tai Vitellius, hänen valtakautensa oli silti täynnä hämmentävää ja poikkeuksellista käytöstä, joka jätti jälkensä historiaan. Hänen valtansa aikana roomalaiset joutuivat miettimään, kuinka keisari, jonka käytös ja arvot olivat niin vieraita perinteiselle roomalaiselle yhteiskunnalle, voisi ylipäänsä hallita suurta imperiumia.

Elagabalus ei ollut vain hallitsija, vaan myös symboli ajanjaksolle, jolloin valtakunnan arvot ja perinteet alkoivat hämärtyä ja murentua. Hänen aikanaan Roomassa oli voimakkaita poliittisia ja sosiaalisia virtauksia, jotka johtivat siihen, että vanhat arvot eivät enää pitäneet paikkaansa. Tämä oli myös aikaa, jolloin perinteiset käsitykset vallasta ja johtajuudesta alkoivat rapistua, ja uusia, entistä eksoottisempia ja provosoivimpia ideologioita nousi pinnalle.