Caligulan hallituskausi tunnetaan ennen kaikkea julmuudestaan, vallan väärinkäytöksistä ja kyseenalaisista käytöksistään, jotka rikkovat niin sosiaaliset kuin moraalisetkin rajat. Hänen hallitsemisensa oli täynnä väkivallan ja alistamisen näyttäviä esityksiä, jotka jäivät historiaan sekä julmuutena että ylimielisyytenä, mutta myös kyseenalaisena nautintona hänen omassa elämässään.

Caligula tunnettiin siitä, että hän käytti valtaansa niin arvoituksellisella ja raivokkaalla tavalla, että hänen hallitsemisensa muistetaan monille kammottavana. Hänen julmuutensa eivät olleet pelkästään väkivaltaa, vaan ne olivat myös tilaisuuksia, joissa hän saattoi nauttia ihmisten häpäisemisestä. Caligula ei tuntenut armoa eikä pelkästään tuominnut, vaan saattoi myös nauttia nöyryytyksestä, jonka uhrit kokivat ennen kuolemaansa. Esimerkiksi eräs ratsumies, joka huusi syyttömyyttään ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa, sai ensimmäiseksi pelastuksensa, mutta kuolemansa jälkeen hänet oli vielä nöyryytettävä: hänen kielensä leikattiin ja hänet heitettiin takaisin petojen raadeltavaksi.

Toinen tunnettu tapaus oli gladiaattorikoulun johtajan kidutus. Tämä mies joutui kärsimään viikkoja pitkin päivin ja öin Caligulan mielenkiinnon vuoksi, kunnes hänen aivonsa saatiin "puhdistettua". Vain tuon jälkeen keisari päätti hänen kuolemastaan, eikä päätökselle ollut mitään inhimillistä syytä. Caligula ei ollut säälivä, vaan pelkästään häntä itseään häiritsi hänen ympäristönsä haju, mikä sai hänet päättämään kuoleman. Tämänkaltaiset tapaukset eivät olleet harvinaisia hänen valtakautensa aikana.

Samalla kun Caligula nauttii surmista, hän itse nautti myös siitä, kuinka hän pystyi tärvelemään perheitä ja nauttimaan muiden kärsimyksestä täysin rinnoin. Hän pakotti vanhemmat todistamaan poikiensa teloituksia, ja jos joku keisaria pyysi sairauden vuoksi armoa, hänet huijattiin muka terveeksi ja pakotettiin jatkamaan juhlia kuoleman jälkeen. Hän itse oli valmis rikkoamaan mitä tahansa yhteiskunnan normeja, jos se vain vahvisti hänen omaa asemaansa.

Caligula uskoi myös, että hänellä oli jumalallinen asema. Tällöin hän ei enää pitänyt itseään pelkästään Rooman keisarina, vaan hän alkoikin vaatia jumalallista palvontaa. Hän rakennutti itselleen temppelin, jossa häntä palvottiin jumalana, ja hän jopa pukeutui jumalan vaatteisiin. Keisari ei pelkästään vaatinut ihmisiltä alistumista, vaan hän pyrki myös uskonnolliseen jumaluuteen. Tätä uskonnollista vaatimusta hän yritti ulottaa myös Jerusalemiin, jossa hän vaati, että häntä palvottiin temppelissä. Vaikka hän ei saanutkaan haluamaansa, hänen käytöksensä oli silti avointa uhkailua ja tahto nauttia muista.

Caligulan seksuaaliset teot olivat osa hänen rajattomuuksiaan. Hänen seksuaalisessa elämässään oli kuitenkin enemmän kuin pelkkiä yksityiskohtia. Yksi tunnetuimmista hänen rikkomaistaan tabuja oli se, että hän ei kunnioittanut naisten siveyttä eikä omiansa. Hänen vallankäyttönsä ulottui myös seksuaalisiin suhteisiin, joissa hän murskasi kaikki sosiaaliset ja moraaliset rajat. Hänen seksuaaliset suhteensa olivat usein väkivaltaisia ja pakottavia. Caligula käytti vallankäyttöään esimerkiksi rikkoakseen naimisiin menneiden naisten siveysperiaatteet, mikä oli tuolloin suuri tabu, sillä naiset olivat miehen omaisuutta ja heidän seksuaalisuutensa oli tiukasti rajoitettu.

Näitä seksuaalisia tabuja rikkoi myös hänen homoseksuaalisuutensa. Roomassa ei tunnettu käsitteitä homoseksuaalisuudesta ja heteroseksuaalisuudesta, mutta vain tietyt tavat olivat hyväksyttäviä. Rooman patriarkaalinen yhteiskunta ei hyväksynyt sitä, että korkea-arvoinen mies olisi seksuaalisesti passiivinen. Caligula puolestaan rikkoi tätä perinnettä, ja hänen suhteensa näyttelijöihin, kuten Mnesteriin, olivat omiaan järkyttämään Rooman yhteiskunnallista järjestystä. Näyttelijöillä oli oma kummallinen paikkansa yhteiskunnassa, sillä vaikka heitä idolisoitiin ja heillä oli suuri seuraajakunta, heidän yhteiskunnallinen statuksensa oli hyvin matala. Mnesterin tapauksessa hänen suhteensa keisarin vaimon kanssa, Messalinan kanssa, oli yksi monista esimerkeistä siitä, kuinka julkisuus ja yksityinen elämä kietoutuivat toisiinsa.

Seksuaalisuuden rajoja rikkoi myös keisarinnan ja näyttelijän suhde. Messalina ei pystynyt saamaan Mnesteriä omaan sänkyynsä pelkällä taivuttelulla, vaan hän meni niin pitkälle, että pyysi miehensä, Claudiuksen, käskemään Mnesteriä viettämään kanssaan yön. Tässä kuvastuu sekä valta että epäkunnioitus, sillä vaikka tämä tapaus ei ollut Caligulan aikakauden tyypillisin, se kuvasti hyvin sitä yhteiskunnallista kahtiajakoa, jossa näkyy kova ero valtioelämän ja yksityiselämän välillä.

Tällaiset teot Roomassa olivat poikkeuksellisia, ja tämä poikkeavuus on se, mikä teki Caligulasta niin pelätyn ja samalla naurettavan hahmon. Hänen rikkoutunut maailmankuvansa ja rajaton halu rikkoa kaikki, mitä ihmisten yhteiskunnassa pidettiin pyhänä, synnyttivät historian muistoihin kuvan tyrannista, jonka hirmuvalta ei tuntenut rajoja.

Mikä teki Vitelliuksesta huonon keisarin ja mitä hänen epäonnistumisensa meille opettaa?

Vitelliuksen hallituskauden epäonnistumisen syyt ovat monisyiset ja täynnä jännittäviä käänteitä, jotka kertovat jotain syvällistä vallan dynamiikasta ja keisarin henkilökohtaisista ominaisuuksista. Hänen kohtalonsa oli kuin peili, joka heijasteli Rooman imperiumin sisäisiä jännitteitä ja sitä, kuinka heikko johto voi horjuttaa jopa kaikkein suurimman valtakunnan rakennetta.

Vitellius oli yksi Rooman historian keisareista, joka ei halunnut tulla keisariksi, mutta kuitenkin ajautui siihen rooliin. Hänen keisarikautensa ei ollut vahvan ja määrätietoisen johtajan aikakausi, vaan pikemminkin surullinen esimerkki vallan väärinkäytöstä ja epäkypsästä johtajuudesta. Hän ei koskaan ollut valmis ottamaan vastuuta ja olemaan vahva, kuten moni hänen aikansa keisari oli. Hän ei pystynyt kohdistamaan itseään eikä käsittelemään valtakunnan ongelmia, ja kun vaikeudet saapuivat, hän valitsi helpomman tien: paeta vastuusta ja vetäytyä.

Vitelliuksen hallituskauden aikana monet roomalaiset kokivat sen kuin surullisen komedian, jossa keisari ei kyennyt hallitsemaan edes omia joukkojaan. Kun tilanne kärjistyi, hän ei pystynyt päättäväisesti toimimaan, eikä hänellä ollut voimaa ohjata tapahtumia haluamaansa suuntaan. Hänen voimattomuutensa ja vetäytymisensä hallituskauden hetkellä tuhoivat hänen mahdollisuutensa säilyttää asemansa. Vitelliuksen kyvyttömyys kohdata todellisuus oli se, joka johti hänen tuhoonsa – hän ei halunnut myöntää tilannettaan eikä etsiä apua, vaikka mahdollisuuksia olisi vielä ollut.

Keisari Vitellius ei ollut vain heikko hallitsija; hän oli myös täysin kyvytön tunnistamaan tilanne, jossa hän oli. Hän ei osannut olla oma itsensä keisarina. Toisin kuin monet muut hallitsijat, jotka olivat valmiita taistelemaan verisesti, Vitelliuksen motiivit olivat jollain tavalla alhaisemmat. Hän ei ollut valmis uhraamaan omaa elämäänsä valtakunnan vuoksi, kuten oli käynyt Othon kohdalla, vaan päätti paeta vastuusta ja ottaa sen sijaan rahat ja mukavuudet, joita hän sai myymällä itseään. Tämä ei ollut vain heikkoutta, vaan se oli epäkunnioittavaa koko Rooman kansaa kohtaan.

Vitelliuksen virkaan astuessaan hän oli ainoastaan väline muiden kädessä. Häntä ohjailivat hänen kenraalinsa Caecina ja Valens, jotka käyttivät häntä hyväkseen. Vitelliuksen alkuperäinen haluttomuus tulla keisariksi viittaa siihen, että hän ei ollut missään vaiheessa valmis täyttämään tätä roolia vakavasti. Hän oli täysin riippuvainen muista, ja heidän suostutellessaan häntä hän päätyi valtaan, jota ei koskaan todella omaksunut. Kun hänen asemaansa alettiin uhata, hän ei ollut tarpeeksi voimakas puolustamaan itseään eikä ymmärtänyt, että hänen olisi pitänyt tehdä vaikeita valintoja eikä vain paeta.

Kun Vitellius viimein yritti luopua keisarikunnastaan, tilanne ei mennyt lainkaan niin kuin hän oli kuvitellut. Hän astui palatsista ulos mustassa vaatteessa, toivoen että kaupungin kansa hyväksyisi hänen päätöksensä. Mutta kansa, joka oli vain hetkeä aiemmin puolustanut häntä, hylkäsi hänet julmasti. Vitellius ei kyennyt suorittamaan vallan siirtoa, ja hänet estettiin palaamasta palatsista. Tämä oli lopullinen osoitus hänen vallan ja vaikutusvaltansa romahtamisesta.

Keisarin kaatuminen oli kammottava ja julma. Hänet vietiin palatsista kansan morkkaamana, häpäisty ja piesty. Nämä samat ihmiset, jotka olivat vielä hetki sitten riemuitseneet hänen valtaanastumisestaan, olivat nyt täysin valmiita julistamaan hänen loppunsa. Kaikki tämä tapahtui vain muutamia kuukausia sen jälkeen, kun toinen keisari, Otho, oli kohtalonsa hetkellä valinnut toisen tien – hän oli valmis uhraamaan itsensä muiden puolesta, kun taas Vitellius oli valmis myymään itsensä.

On tärkeää huomata, että Vitelliuksen kohtalo ei ollut pelkästään hänen omaa heikkouttaan. Se oli myös seurausta siitä, kuinka hän itse valitsi olla tekemättä päätöksiä ja uskoa itseensä. Hänen aikansa keisarina oli lyhyt ja hyvin kyseenalainen, ja hänen henkilöhistoriansa antaa meille opiksi sen, kuinka tärkeää on osata johtaa ja kohdata vaikeudet – ei paeta niitä.

Vitelliuksen perintö ei ole vain hänen heikkoutensa tai syyllisyytensä syyttämistä, vaan myös muistutus siitä, kuinka tärkeää on, että vallanpitäjät kykenevät säilyttämään valta-asemansa ja puolustamaan omaa kansaansa, ei vain henkilökohtaisia etujaan. Hänen epäonnistumisensa ja surullinen loppunsa voi olla varoitus kaikille, jotka haaveilevat vallasta ilman vastuuta.

Miten maailmat hajoavat ja ihmiset unohdetaan?
Mikä tekee aseista ainutlaatuisia ja kuinka ne kehittyvät ajan myötä?
Miten nauttia makeista ja hiilihydraattipitoisista herkuista ilman, että hankit kiloja?