Aamunkoitteessa, kun Constantine Quiche ja hänen isäntänsä Regina Marqab kulkivat meren rannalla, he näkivät jotain uskomatonta. "Mikä tuo on?" kysyi Constantine. "Siellä, etelässä Monacon alapuolella, ja se menee ikuisesti kauas horisonttiin. Onko se sumua? Mutta se on liian tiheää sumuksi, ja se näyttää kirkkaan vihreältä. Ja mitä nuo korkeat sillat ovat, jotka nousevat itse Ruhtinaskunnasta? Mitä vettä ne ylittävät?" Regina vastasi: "Se on suuri miraasi. Se on kuin pilvimuodostelma. Voit nähdä aamun valon sen alta."

"Kuuntele", sanoi Constantine, "laivan vihellykset - ne ovat liian lähellä rantaa. Ei ole mitään syytä, että täällä pitäisi olla niin monta laivan vihellystä. Kuulostaa siltä, kuin kaikki maailman laivastot olisivat kokoontuneet tänne. Regina, jotain outoa on tekeillä. Tämä ei ole mitään sellaista kuin Monaco."

He näkivät jotain, mitä ei ollut koskaan ennen nähty. Se oli vihreä maa, joka ulottui etelään ikuisesti, värikylläinen maa, jossa oli vaaleanvärisiä kaupunkeja. "Voi, kuinka tämä voi olla mahdollista?" Regina huudahti ihastuneena. "Se on paratiisi maan päällä, ja kuinka me olemme voineet unohtaa sen?"

Tämä outo ilmiö ei ollut vain visuaalinen kokemus, vaan se kätki sisälleen myös syvempiä merkityksiä ja kysymyksiä todellisuudesta. Constantine oli parhaimmillaan, tarkkaavaisena ja tutkivana, mutta tämän kokemuksen edessä hänen mielenrauhaansa järkytti tunne siitä, että jotain oli syvästi väärin. Tämä oli hetki, jolloin hän ei voinut enää luottaa pelkkiin havaintoihinsa.

Jatkamme matkaa pitkin Grand Cornichen upeaa tietä, jonka näkymät olivat aivan kuin taideteos, täydellisiä maisemia, jotka saivat mielet valtaansa. Kuitenkin, vaikka maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita, jotakin outoa piili tässä kaikkialla ympärillä. Jotain ei ollut kohdallaan, mutta tämä tunne oli kaksijakoinen: se ei ollut täysin epämiellyttävää, vaan sen takana oli myös jännitystä ja viehätystä. Ihmiset, joita Constantinen silmät kiinnittivät, olivat osa tätä "täydellistä" maisemaa. Ranskalaiset, italialaiset, korsikalaiset ja monet muut kansallisuudet – he olivat kaikki osa tätä ympäristöä, mutta erityisesti kaksi henkilöä erottuivat massasta. Regina ja Salaadin Marqab olivat kauneimpia, ja heidän läsnäolonsa herätti syvää ihailua.

Mutta vaikka kaikki tuntui olevan kaunista ja täydellistä, Constantine ei voinut vapautua ajatuksesta, että jossain syvällä piili uhka, jota ei voinut aivan tarkasti tunnistaa. Erityisesti auto, jonka hän oli hankkinut, herätti varauksia hänen mielessään. "Se on viekotus", hän ajatteli. "Siinä on koukku, johon minäkin olen tarttunut." Vaikka kaikki oli kauniisti aseteltu ympärilleen, jokin hänen sisimmässään varoitti häntä, että tämä viehättävä maailma ei ollut sitä, miltä se näytti.

Regina ja Salaadin, kuten monet muut, olivat osa tätä "kauneuden" käsitettä. Mutta Constantine tunsi, että tämä täydellinen maisema oli samalla suuri illuusio, joka kätki todellisen vaaran ja epävarmuuden. Tämä ei ollut vain maisemien ja ihmisten kauneutta, vaan myös symboli siitä, kuinka helposti kauneus voi hämärtää todellisuuden karut piirteet. Kaikki näytti olevan täydellistä ja tasapainoista, mutta sen alla piili hiljainen mutta selkeä tunne siitä, että tämä kaikki oli vain osa suurempaa ja karmivampaa mysteeriä.

Miten tämän kaiken voi ymmärtää? Miten kauneus, vaaran tunne ja illuusio nivoutuvat toisiinsa näin tiiviisti? Tämä kertoo meille siitä, kuinka helposti elämme illuusioiden maailmassa, jossa todellisuus voi olla vääristynyt ja kauneus voi olla vain kulissia. Samalla se muistuttaa meitä siitä, kuinka tärkeää on kyetä havaitsemaan myös ne piilevät uhkat, jotka voivat tehdä maailman täydellisyyden hetkellisesti turhaksi. Meidän ei tule jäädä pelkästään ihailun ja viehätyksen valtaan, vaan meidän on kyettävä myös arvostamaan niitä elementtejä, jotka paljastavat maailman haavoittuvuuden ja vaarat.

Kuinka monta irrallista päätä voi yksi mieli kantaa ennen kuin todellisuus murenee?

Saksaa vai Puola, Paderewskin delfiini vai katoavan ja uudelleen ilmestyvän valtion arvoitus? Kuten historian hämärässä toistuva katoaminen ja paluu, niin myös mieli voi kohdata rajansa, kun sen muisti on silputtu ja rakennettu uudelleen. Mikä on totta, mikä vain mielensisäinen ansa?

Konstantine Quiche, maailman paras salapoliisi, on ajautunut tähän rajatilaan. Hän puhuu antimateriasta ja “antiajatuksesta” kuin luonnollisesta uhasta, joka on tukahdutettava vain yhtä voimakkaalla positiivisen ajattelun latauksella – vaikka koko maailma ei ehkä riittäisi sen sammuttamiseen. Samalla hänen ympärilleen kerääntyy älykkäitä keskustelukumppaneita, jotka haluavat sitoa hänen irralliset lankansa.

Mutta lankoja on liikaa. Salaadin ja Regina Marqab, “kaunis pari kelluvasta maailmasta”, ovat hänelle rakkaimmat ystävät, ja kuitenkin muisto heistä on tunkeutunut hänen mieleensä kuin valheellinen ohjelmointi. Hän muistaa heidät, mutta ei muista koskaan tavanneensa heitä ennen eilistä. Muisto on lämpimämpi kuin todellisuus – kuin keinotekoinen muisto, joka on miellyttävämpi kuin faktat. Samalla hänen ympärillään parveilee agentteja, jotka yrittävät pidättää, lamauttaa ja tuhota hänet, mutta heidän yrityksensä jäävät puolitiehen, kuin varoituksiksi, ei iskuiksi. Hän on tappanut yhden kaksoisolennon, mutta ei tiedä, oliko se todellinen vai pelkkä harhautus. Tässä kohdassa todellisuus alkoi vääristyä.

Hän tunnustaa ystävilleen olevansa epävarma jopa itsestään. Kuinka hänestä tuli maailman paras salapoliisi? Hän muistaa olleensa ahkera poliisi keskisuuressa ranskalaisessa kaupungissa – sitten tyhjiö, jonka jälkeen hän on Konstantine Quiche. Tämä katkos on kuin muistin pyyhkimisen ja palauttamisen välinen välitila, mutta ristiriitoja on liikaa. Hänen keskustelukumppaninsa alkavat epäillä, onko hän edes sama mies, jonka he tapasivat kuukausia aiemmin, vai onko hän vain taitavasti luotu jäljitelmä, joka itse ei tiedä olevansa kopio.

Kaikki muuttuu epävarmaksi: hyökkäykset hänen autoonsa, varoitukset, joita kukaan ei selitä. Kaupunki Sandaliotis, joka hänen silmissään laskeutuu taivaasta kuin kangastus, mutta jonka asukkaat väittävät olleen aina paikallaan. Esimies World Interpolissa, jonka hän tuntee vain puhelimen kautta, mutta jonka kasvoja hän ei muista koskaan nähneensä. Jokainen yksityiskohta on kuin toinen “irrallinen pää” hänen elämässään, lanka, joka vaatii sidontaa, mutta joka liukuu käsistä.

Tässä tarinassa on kysymys identiteetistä, muistista ja todellisuuden rajapinnasta. Se näyttää, kuinka henkilö voi joutua tilanteeseen, jossa oma minä, menneisyys ja ystävyyssuhteet ovat yhtä epävarmoja kuin antimateria, jonka luonne on periaatteessa negatiivinen ja vastakkaista ajattelua ylläpitävä. Lukijan on syytä ymmärtää, että nämä eivät ole vain yksittäisiä tapahtumia, vaan koko rakenteen ja havaitsemisen kyseenalaistaminen. Kun muistiä vääristetään tai ohjelmoidaan, yksilön todellisuus muuttuu – ja samalla muuttuu myös hänen käsityksensä itsestään ja maailmasta. Tässä piilee tekstin keskeinen jännite: missä kulkee raja aidon kokemuksen ja istutetun muiston välillä, ja kuinka ihminen voi erottaa ne toisistaan, jos kaikki todisteet näyttävät yhtä todellisilta.

Miten huolehtia kiinteistöstään ja sen asukkaille tarjottavasta kodista?
Mikä on elämän ja rahankin todellinen merkitys, kun kaikki ympärillä on muuttumassa?
Miksi lähteä todistamaan syntymää ja mitä se merkitsee nykyaikana?
Mikä on tasasymmetrinen pölyratkaisujen merkitys ja niiden laajentumismallit?
Miten valmistetaan hitaassa kokkauksessa herkullisia dippejä ja ruokia, jotka vievät kielen mennessään?