Yksi erikoisimmista ja kiehtovimmista hahmoista, joita lännen ja itämaiden tarustot ovat koskaan tuottaneet, on Sindbad, merimies, joka ei pelkästään kulkenut maita ja meritä, vaan myös aikojen ja maailmojen rajat ylittäen. R.A. Laffertyn "Sindbad: The Thirteenth Voyage" tarjoaa meille uuden näkökulman tähän legendaariseen hahmoon, joka on saanut monta nimeä ja monia muotoja. Laffertyn teoksessa löydämme Sindbadin olevan enemmän kuin pelkkä satuhahmo: hän on ajallisten ja avaruudellisten rajojen rikkojia, joka tekee matkoja, joista ei voi puhua tavallisella tavalla. Näissä matkoissa aika ja tila, ja jopa itse identiteetti, ovat liukenevia käsitteitä, jotka herättävät kysymyksiä, jotka saattavat järkyttää lukijan käsityksiä maailmasta ja sen järjestyksestä.

Tässä kertomuksessa Sindbadin matka ei ole vain fyysinen – se on myös henkinen, filosofinen ja jopa metafyysinen. Matkat, joita hän tekee, ovat täynnä sellaisia ilmiöitä, joita emme voi käsittää tavallisessa, maallisessa kontekstissa. Esimerkiksi Bassoran satama, joka ei oikeastaan ole satama lainkaan, mutta jonka kautta Sindbad ja muut matkaajat pääsevät ymmärtämään maailmankaikkeuden salaisuuksia, tuo esiin sen, kuinka tarinat ja legendojen symbolit voivat ylittää aikarajat ja avaruuden rajat. Bassora ei ole vain paikka maassa; se on portti muille ulottuvuuksille ja aikakausille, aivan kuten itse Sindbadin matkat, jotka siirtävät hänet ajassa ja avaruudessa aina vain kauemmas ja kauemmas.

Teoksen ydinpiirteitä on myös se, kuinka R.A. Lafferty yhdistää todellisuuden ja fiktion, historian ja tulevaisuuden. Hän tuo yhteen myytit, jotka ulottuvat yli kulttuurirajojen ja aikarajojen, ja luo kokonaisen maailman, jossa aikakaudet ja kielet sekoittuvat. Sindbadin matkat eivät ole vain kauniita satuja; ne ovat myös varoituksia, pohdintoja ja ennen kaikkea tutkimusmatkoja ymmärryksemme rajojen yli. Laffertyn kirjoittama Sindbad ei ole vain tarina merimiehestä, vaan matka todellisuuden, oman minän ja jopa pahuuden rajojen tutkimiseen.

Kalifin Mamunin kertomus, joka kehottaa lukijaa asettamaan maailman täydelliseen järjestykseen, ja samalla paljastaa, kuinka tämä täydellisyys on hauras ja epävakaa, on myös symboli siitä, miten ihmiset pyrkivät saavuttamaan täydellisyyden, mutta joutuvat väistämättä kohtaamaan epätäydellisyyden ja kaaoksen. Mammun on astunut Jumalan rooliin ja yrittää hallita maailmaa, mutta hänkin tietää, että täydellinen järjestys on vain illuusio, joka voi milloin tahansa romahduttaa.

Teoksessa useat hahmot, kuten Scheherazade Carrillo ja Essindibad Copperbottom, tuovat esiin sen, kuinka eri aikakausien ja kulttuurien kerrokset ja ristiriidat muodostavat osan ihmiselämän mysteeriä. Carrillon kokoelma arabialaisia pulloja, joiden sisällä on elämää, tuo esiin sen, kuinka historia voi sisältää elämän ja ajan tuolla puolen. Vanhat legendat eivät ole vain tarinoita menneisyydestä, vaan elävän historian osia, jotka voivat koskettaa meitä täällä ja nyt.

Samoin Essindibad Copperbottomin kertomus siitä, kuinka hän on "todellinen" Sindbad, muistuttaa siitä, että identiteetti ja historia ovat usein liukuvia ja muokattavia käsitteitä. Tämän kaltaiset hahmot eivät ole vain sankareita tai antikankaita – he ovat myös aikakausien ja kertomusten sekoituksia, jotka asettavat meidät pohtimaan omaa paikkaamme ajassa ja tilassa.

Tämä teos tuo esiin, että maailman ja sen tapahtumien ymmärtäminen vaatii kykyä katsella asioita useista eri perspektiiveistä. Aivan kuten Sindbadin matkat, maailmamme on täynnä salaisuuksia, jotka ovat piilossa silmiemme edessä. Ne eivät aina paljastu meille, mutta ne ovat siellä – näkyvissä, jos vain kykenemme tarkastelemaan niitä oikein.

Lisäksi Laffertyn kirjoittamassa kertomuksessa on myös pohdinta siitä, kuinka kohtalomme voi olla yhtä aikaa sekä käsissä että sen ulkopuolella. Voimme vaikuttaa maailmaan ja sen tapahtumiin, mutta samalla olemme aina jonkin suuremman ja hallitsemattoman osia. Laffertyn teos ei pelkästään tutki maailmankaikkeuden salaisuuksia, vaan myös sitä, kuinka ihminen voi löytää paikkansa tässä suurimmassa kertomuksessa, joka ulottuu aikojen ja maailmojen tuolle puolelle.

Mitä voimme oppia maailman arvoituksista ja mysteereistä, jotka ympäröivät arkkia ja sen asukkaita?

Pyhä vuori on paikka, joka kätkee sisäänsä syvälle juurtuneen historian ja sellaisia muistoja, jotka ovat niin uskomattomia, että niistä voisi kertoa jännityselokuvan tai vakoojatarinan. Täällä, pyhän arkin sisällä, seinät on koristeltu maalausten kanssa, joita on vaikea uskoa todellisiksi. Ne ovat täynnä taiteellista neroutta, joka muistuttaa sitä aikaa, jolloin maailma oli nuori. Maalaukset ovat signeerattu melkein myyttisiltä henkilöiltä, kuten Melkisedekilta, joka kuuluu muinaisten muinaisiin, ja Noalta itseään, hänen pojiltaan sekä eräältä miniältään, jonka nimi oli "Kasvu". Arkin asukkaita ei ollut vain ihmisiä, vaan myös apinoita – kolmea eri lajia – joiden taideteokset ovat yhtä hämmästyttäviä ja outoja kuin ne, joita apinat voisivat luoda tänä päivänä, jos he osaisivat maalaamaan.

Arkissa ei ollut vain ihmisiä. Myöskään orjat eivät jääneet huomiotta, sillä Noe otti mukaansa koko perheensä, ja tämä perhe ei rajoittunut pelkästään sukulaisiin. Se sisälsi myös useita orjia, joiden työ oli ratkaisevan tärkeää arkin toimivuuden kannalta. Miten muuten orjuuden monimutkainen ja ristiriitainen instituutio olisi voinut säilyä tuleville sukupolville? Tämä oli elämää arkin sisällä, jossa pyhän tehtävän täyttämiseksi tarvittiin kaikenkokoisia ja -muotoisia olentoja, olipa kyseessä sitten arkin rakenteet tai sen ylläpito.

Yksi arkin asukkaista on Mathusalem, Noen isä, joka on pitkään ollut kuollut, mutta ei täysin poissa. Hänen ruumiinsa on korruptoitunut, mutta edelleen elossa jollain tavalla. Se ei ole vain ruumis, vaan ruumiissa on edelleen elämän kiinteä olemus. Hänen käteensä on aina ripustettu kynä, ja se kirjoittaa hyvin hitaasti – yksi sana vuodessa. Vaikka Mathusalemin käsiala etenee hitaasti, vuosien myötä hän on lisännyt arkin "Salaisuudet maailmasta" -teokseensa muutamia tärkeitä sanoja ja kohtia, jotka paljastavat syvempiä totuuksia maailmankaikkeuden ja ajan kulusta.

Arkki on monella tapaa ajaton. Tämä koskee ei vain sen rakennetta, vaan myös sen elämää ja sen asukkaita. Siellä kasvaa rypäleitä, ja pyhä viini virtaa vuorilta. Mutta ei ole pelkästään arkkia ja sen sisältöä, jotka antavat tämän paikan merkityksen. On myös kysymys ajasta ja tilasta. Arkki on ajassa kiinni – ajassa, joka tuntuu olevan jatkuvassa liikkeessä, mutta samalla pysähtynyt ja kiinteä. Voimme kysyä itseltämme, miksi arkki ei ole pelkästään konkreettinen esine, vaan ajallisesti ja hengellisesti tärkeä, jopa mystinen paikka, joka yhdistää menneisyyden ja tulevaisuuden.

Tämä tuo meidät takaisin siihen, mitä arkissa ei ole: geologiaa. Geologia on yksi suuri kaipaamamme tieteenala, joka jäi ennen vedenpaisumusta vain rippeiksi. Vanhan maailman geologia olisi ollut avain moniin selityksiin, joita emme vielä voi ymmärtää. Onko geologialla osuutta siihen, miksi arkki on siellä, missä se on, ja miksi sen paikkaa maailmassa on muutettu ajan myötä? Jos meillä olisi enemmän tietoa maapallon menneisyydestä, ehkä voisimme ymmärtää paremmin, mitä tapahtui ennen vedenpaisumusta ja sen jälkeen.

Arkissa, kuten maailmassakin, on aina jännite historian ja myytin välillä. Kysymykset, joita esiintyy arkissa, ovat usein askarruttavia ja haastavia: oliko olemassa jättiläisiä, kuten Magog, jotka ratsastivat arkin katolla? Tämä on yksi niistä legendoista, jotka jäävät arvoituksiksi – ei mitään, mitä voimme täysin todistaa tai kumota, mutta silti olennainen osa tarinaa, joka seuraa arkin matkaa.

Ja sitten on kysymys siitä, kuinka menneisyyttä, historiaa ja legendoja käsitellään arkissa. Esimerkiksi Harun al-Rashid, fiktiivinen hahmo, joka ei koskaan elänyt, mutta jonka olemus tuntuu elävän hänen jälkensä kautta, herättää kysymyksiä siitä, kuinka paljon historian ja fiktion rajat ovat sumuiset. Onko se meidän ihmismielestämme, joka haluaa uskoa tiettyihin hahmoihin ja tarinoihin, vai onko se itse paikan salaisuudet, jotka puhuvat meille?

Tällaiset kysymykset ovat keskeisiä, kun ajattelemme arkin merkitystä ja sen asukkaita. Koko tämä arvoituksellinen maailma ei ole pelkästään aikakapseli menneisyydestä, vaan se on ikkuna siihen, mitä maailma voisi olla, jos olisimme valmiita kuuntelemaan ja ymmärtämään sen syvempiä merkityksiä. Arkki ei ole vain paikka, jossa säilytetään fyysisiä asioita, vaan se on myös paikka, jossa säilytetään muistoja, kertomuksia ja filosofisia pohdintoja, jotka voivat kertoa meille enemmän itsestämme ja maailmasta, jota asutamme.

Mitä tarkoittaa "oikea Sindbad" ja mitä se kertoo meistä?

Tämä tilanne, jossa kaksi avaruusalusta, joita kumpikaan ei tunnista täysin toisensa vertaisiksi, kohtaavat, heijastaa syvällisiä pohdintoja olemassaolon, virheiden ja identiteetin merkityksistä. Käsitelläänpa tarkemmin tilannetta, jossa "oikea Sindbad" tulee esiin - ei vain kirjaimellisesti, vaan myös symbolisesti.

Alus, jonka luonteenpiirteet eivät ole ristiriidassa sen alkuperäisen tehtävän kanssa, on kuitenkin saanut epätavallisen luonteenpiirteen. Se ei enää ole vain alus vaan elävä, virheellinen olento, joka kulkee avaruuden halki samalla tavalla kuin me – virheitämme tehden, omalla tavallamme ja omalla voimallamme. Tämä alus ei ole täydellinen; se on haavoittuva. Tässä kohtaa nousi esiin kysymys: miten loogisesti voidaan suhtautua virheisiin, kun itse matkustamme avaruuden rajattomiin syvyyksiin?

"Oikea Sindbad", jota alukset ja niiden kapteenit etsivät, on periaatteessa ei-mikä-tilassa. Vaikka tämä henkilö on sekoitus mielikuvitusta ja todellisuutta, hänestä tulee symboli jollekin, jota voidaan tavoitella, mutta ei koskaan saavuttaa täydellisesti. Tämä epäitsevarma ja luonteenpiirteeltään ristiriitainen henkilö on eräänlainen irvikuva siitä, mitä me itse olemme: olemme kaikki yksilöitä, jotka kulkevat omilla virheillämme ja silti tavoitamme täydellisyyttä.

Magician-Navigator, joka on toisaalta looginen ja laskelmoiva, mutta toisaalta täynnä epävarmuutta ja pelkoa, ymmärtää tämän dilemman. Hänen maailmassaan virheellisyys on mahdoton ajatus. Mutta onko tämä todellisuutta? Voiko maailmassa olla täydellisiä olentoja, ja jos on, niin onko se sitten edes toivottavaa? Koko keskustelu, jossa kaikki väitteet tulevat epäselviksi, on vain pieni osa suurempaa pohdintaa siitä, kuinka elämme virheellisesti ja silti väitämme olevamme täydellisiä.

Tämän keskustelun taustalla on kuitenkin syvempi kysymys: onko oikea Sindbad vain yksinkertainen symboli suuremmalle muutokselle, jonka täytyy tapahtua meidän jokaisen sisällä? Meidän pitää ymmärtää, että emme voi olla "oikeita" tai "oikein virheettömiä" – se on illuusio, joka johtaa meidät umpikujaan.

Mutta onko avaruusalusten ja sen kapteenin kohtaaminen vain kuvitelmaa? Ei, se on myös meitä koskettava arvoitus. Siitä voi oppia paljon. Me kaikki luomme itsellemme kuvia ja malleja siitä, millaisia meidän pitäisi olla. Mutta mitä tapahtuu, kun nämä mallit alkavat murentua? Se ei ole pelkästään virheiden hyväksymistä, vaan myös valmiutta muuttaa omaa pohdintaa ja asennetta maailmaan.

Ja mikä vielä tärkeämpää: jokainen kohtaaminen "oikean" ja "väärän" kanssa on mahdollisuus uudelle luomiselle. Ei täydellisyyden, vaan mahdollisuuden ymmärtää itseämme ja muita. Koko tämä tilanne, jossa alukset ja kapteenit joutuvat testaamaan omia rajojaan ja rehellisyyttään, avaa meille mahdollisuuden pohtia, miksi olemme niin kiintyneitä täydellisyyteen.

Vähemmän puhuttaessa täydellisyydestä ja enemmän itsensä hyväksymisestä, voimme ymmärtää, että virheet ovat vain siltoja, jotka yhdistävät meidät. Koko avaruuden kiinteys ei ole täydellisyyttä, vaan se on pysähtynyt monenlaisten seikkailujen ja virheiden varaan. Oikean Sindbadin etsiminen ei ole vain ulkopuolellamme oleva matka, vaan se on myös matka itseemme, kohti syvempää ymmärrystä siitä, mitä oikeasti olemme.

Miksi koiramaailma ei ole ihmisille avoin ja kuinka se liittyy harhakuvitelmiin ja kuolemaan?

Thunderson, tuo valheellinen Sindbad, ja hänen vaimonsa, mekaninen Blue Moon, kulkivat koirakujan kautta, johon heidät oli päästetty vain erityisten koiramaskien avulla. Yhdessä heidän kanssaan kulki myös Scheherazade, tarinankertoja, jonka nimi on tuttu monille. Koirakujalle pääseminen oli kuitenkin vain pieni osa suurempaa ja hämmentävämpää matkaa, joka vei heidät koiramaailmaan, alueelle, joka oli vain koirien – ja joidenkin, jotka olivat unohdettuja koiranruumiissa, kuten muinainen Harun al-Rashid.

Koiramaailman portit avautuvat vain niille, jotka voivat esittää itsensä koiraksi, kuten Thunderson ja hänen kumppaninsa. Harun al-Rashid, joka oli itse asiassa "poika-Kalifi", pukeutui koiramaskiin ja joutui väistämään koiramaailman sääntöjä, sillä tämä maailma ei ollut hänen omansa. Se oli väritön ja eloton, enemmän kuin mistä ihminen voisi unelmoida. Tämä paikka oli jollain tavalla peilikuva siitä, mitä koirat näkevät maailmastaan – mustavalkoista ja harmaata, ei värejä, joita ihmiset nauttivat.

Mikä kuitenkin tekee tästä maailmasta niin kiehtovan, on sen asukkien tarina. Koira, joka ei ollut oikeasti koira, mutta oli saanut koiran ruumiin, kertoo Thundersonille ja hänen seurueelleen koiramaailman historian: kapinan johtajasta, orjien vallankumouksesta ja siitä, kuinka kalifi oli tuonut kuolleen orjakapinan johtajan luokseen hallitsemaan "Koirien Kalifina". Tämä tarina on ikuisuuden pyörteissä, ja jokainen olento siellä on lukittu omaan, pysyvään rooliinsa, ei vain ruumiin vaan myös sielun osalta.

Koiramaailma on paikka, jossa ei ole palautusta, jossa loitsut ovat pysyviä ja kierteet ikuisia. Harun al-Rashidin vitsit ja temput, joilla hän oli muokannut koiriksi monia olentoja, olivat osoittautuneet vitsiksi ilman loppua. Tällainen ikuisuuden vitsikkyys oli osittain humoristinen, mutta samalla karmiva ja kauhistuttava. Harun itse ei ymmärtänyt sen pahuuden syvyyttä, vaan piti sitä vain hauskuutena, joka ei päättynyt koskaan.

Koko koiramaailma oli kuitenkin täynnä tragediaa, jota ihmisten ei koskaan pitäisi unohtaa. Yksi pahamaineisista koirista oli ollut aikoinaan suuri orjien kapinan johtaja, joka oli tullut Afrikan vuorilta. Hänen ruumiinsa oli tuotu tänne Koirien Kalifin valtaistuimelle, mutta hänen valtansa oli alkanut tuntua raskaalta, ja hän halusi vain päästä lepoon. Kuolleet olennot, kuten Al-Amin, Kalifi, joka oli kuollut, mutta oli nostettu valtaistuimelle naurettavaksi peliksi, heijastivat koko koiramaailman luonteen: kuoleman ja elämän häilyvän rajat, ja erityisesti sen, kuinka vitsit voivat venyä ja jatkua, vaikka ne olisivat menettäneet merkityksensä.

Tämän kaiken keskellä Scheherazade, tarinankertoja, joka oli aina ollut Kalifin vaimo, tiesi tarkalleen, mitä tämä matka merkitsi. Hänen roolinsa oli nähdä ja kuulla tarinoita, mutta tässä koiramaailmassa hänen kertomuksensa eivät voineet enää ottaa tavanomaista muotoaan. Kuoleman ja elämän raja oli häilyvä, ja hän kysyi Al-Aminilta, mitä oli kuolla, mutta saikin vastaukseksi vain yhden sanan: "Tylsää." Tämä vastasi koko koiramaailman luonteenpiirteitä – se ei ollut paikka, jossa olisi mitään mielenkiintoista, mitään elävää, mitään jännittävää. Se oli vain jatkuvaa harmautta ja loppumatonta aikaa.

Tärkeää on huomata, että tämä tarina ei ole vain kertomus koiramaailmasta, vaan se on allegoria ihmisten kyvystä leikkiä elämän ja kuoleman rajalla. Se muistuttaa meitä siitä, kuinka helposti ihmiset voivat jäädä vangiksi omiin temppuihinsa ja unohtaa, mitä merkitsee olla elossa, olla inhimillinen. Koiramaailma ei ole vain paikka, joka on kaukana ihmisistä; se on paikka, johon ihmiset voivat itse ajautua, jos he unohtavat, mikä tekee heistä todella elossa olevia.

Tarinan lopussa käy selväksi, että vaikka Scheherazade ei jääkään koiramaailmaan, hän vie mukaansa jotakin sellaista, joka muistuttaa meitä siitä, miksi meitä kiinnostavat tarinat ja miksi ihmiset tarvitsevat toisiaan – elämän, kuoleman ja kaiken, mikä näiden väliin jää.

Jak naučit psa skákat skrz obruče: Praktický průvodce
Co se stalo s dvojčaty Thumbovými a jaké důsledky mělo jejich neposlušné chování
Jak správně tvořit smyčky a obtočky drátu pro náušnice
Jak zamezit nekonečnému trhnutí při použití vaček v mechanismu?