Tacitus on usein epäreilu, ja tällä kertaa hän ei tee poikkeusta. Hän kuvaa, kuinka Domitian, joka on vapaana kaikista seikoista, joita Tacitus usein liittää häneen – kuten alastomista naisista – onnistuu pitämään puheen senaatissa, joka on niin hyvä, että Tacitusilla ei ole sanottavaa. Domitian ei kuitenkaan ole vain poissa muiden huomiolta, vaan hän on aktiivinen ja osallistuu politiikkaan. Tässä on ehkä ensimmäinen merkki siitä, että Domitian oli perheensä roolia yliarvioiva nuori mies, joka ei ollut tottunut hallitsemaan valtaansa tai asemaansa. Tacitus mainitsee, että ensi kerran senaatin kokouksessa hän esiintyy suoraan, puhuen menneisyyden vääryyksistä, kaunan tunteista ja pakottavista tarpeista unohtaa kaikki.

Domitianin varhaiset vuodet Roomassa olivat täynnä yrittämistä, jotka menivät jopa liian pitkälle. Vespasianin palattua Roomaan vuonna 70 jKr., hän huomasi, että Domitian oli ottanut lähes kaiken mahdollisen vallan käsiinsä. Hän oli naimisissa Domitia Longinan kanssa, joka oli väkevä sidos moniin vaikutusvaltaisiin perheisiin, ja jopa poistanut esteet avioliitonsa tieltä – mennen naimisiin ilman isänsä lupausta, mikä oli harvinaista tuon aikakauden poliittisissa piireissä. Tällainen toiminta ei voinut jäädä huomaamatta ja herätti Vespasianin huomion. Hän ei voinut sallia poikansa käyttäytyvän kuin itsevaltias ilman valvontaa.

Domitian oli edelleen tärkeä osa Flaviuksen dynastiaa, mutta hän ei ollut yhtä merkittävä kuin hänen vanhempi veljensä Titus. Sitä paitsi, hänen nuori ikänsä ja kokemattomuutensa estivät häntä pääsemästä asemaan, joka olisi voinut verrata veljensä saavutuksiin. Titus oli jo saanut urallaan aikaan mainetta ja arvostusta, erityisesti juutalaissodan aikana, kun taas Domitian oli vasta aloittelemassa uraansa. Suetonius mainitsee, että Domitian ei ollut läheskään yhtä suosittu kuin Titus ja että tämä alempi asema sai hänet tuntemaan kateutta veljeään kohtaan. Hänen juonittelunsa ja epäonnistuneet yrityksensä syrjäyttää veljensä, kuten yritys hankkia itselleen komennus Parthian sotaan, osoittavat hänet kunnianhimoiseksi ja epätoivoiseksi nuoreksi mieheksi, joka yritti verrata itseään veljeensä.

Samalla tämä myös paljastaa jotain syvempää. Nuori Domitian ei ollut vain perheensä varjossa, vaan hän oli henkilö, joka ei ollut saanut tilaisuutta luoda omaa maineensa ennen kuin valtava paine isän ja veljen toimista puristivat hänet tiukkaan kulissiin. Tällöin nousi kysymys siitä, oliko Domitian itse asiassa etsinyt henkilökohtaista suurvaltaa, joka oli hänen mielestään oikeutettua.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että Vespasian, isä, oli kiireinen palauttamaan perhesuhteet ja muuttaen Domitianin elämänmuotoa. Kun Vespasian palasi Roomaan, hänen ensimmäinen toimeensa oli saada Domitian muuttamaan takaisin perheensä luokse ja elämään hänen alaisuudessaan. Tämä oli vääjäämätön muistutus siitä, että valtakunnan perheessä oli aina selkeät rajat, joita ei voitu ylittää.

Vespasian ja Titus eivät vain hallinneet perheensä tilannetta, vaan he olivat myös valmiita vahvistamaan dynastian voimaa. Kolikon kuvissa Vespasianin pää oli usein rinnastettu hänen poikiinsa, Titusin ja Domitianin, jotka istuivat kuruleilla (virkapaikoilla) ja olivat symboli seuraavasta sukupolvesta. Tämä julkinen esiintyminen korosti sitä, että vaikka Domitian oli tärkeä osa Flaviuksen perhettä, hän ei koskaan päässyt eroon veljensä varjosta.

Suetonius ja muut lähteet puhuvat katkeruudesta veljesten välillä, mutta on tärkeää huomata, että se ei välttämättä ollut täysin avoin vihamielisyys. Veljesten välinen ikäero ja erilaiset urapolut loivat jännitteitä, mutta nämä eivät ilmenneet yhtä voimakkaasti, kuin meille annetaan ymmärtää. Pahimmillaan Domitianin vaatimukset ja epäonnistuneet suunnitelmat toivat hänelle vain enemmän huomiota isältään ja julkista nöyryytystä. Veljesten välinen kilpailu ei ollut vain henkilökohtaista, vaan se oli osa suurempaa dynastista taistelua, joka määritteli Rooman tulevaisuuden.

On myös huomionarvoista, että Domitian, vaikka hän ei päässyt toivomaansa valta-asemaan, oli kuitenkin halukas jatkamaan Flaviuksen dynastian roolia ja mahdollisesti jopa yrittämään käänteitä, jotka olisivat olleet hänelle henkilökohtaisesti merkityksellisiä. Hänen pelinsä valtasuhteet Roomassa eivät olleet vain pelkkää perhesuhteiden ja dynastian vahvistamista, vaan myös hänen omaa tarvettaan olla tärkeä, tulla tunnustetuksi ja olla vertailukelpoinen vanhempaan veljeensä.

Miten Domitianin valtakausi päättyi ja mitä siitä opittiin

Domitianin hallituskausi tunnetaan sekä hänen suorittamistaan hyvistä teoista että hänen itseään tuhoavasta paranoiaansa. Valtakunnassa, jossa julkinen elämä oli keskeinen osa keisarin identiteettiä, oli hänen rakkaudensa yksinäisyyteen täysin arvaamaton. Domitian oli eristäytynyt hallitsija, joka usein vietti tuntikausia yksin, jättäen monet kysymykset hänen toimistaan ja mielenliikkeistään avoimiksi. Yksi tunnetuimmista anekdooteista kertoo hänen ajastaan yksinäisyydessä, jolloin hän vain tappoi kärpäsiä terävällä kynällä, mikä tuntui täysin käsittämättömältä roomalaiselle mielelle. Tämä kertomus kuvasti eräänlaista irrationaalista käytöstä, jonka selittäminen oli vaikeaa, mutta samalla se antoi syvällisen kuvan siitä, kuinka Domitianin hallinto oli yhä enemmän irtautumassa todellisuudesta.

Kun keisari alkoi käyttää valtaansa enenevässä määrin pelon ja epäluottamuksen lietsomiseen, hänen läheiset alaisensa tunsivat jatkuvaa uhkaa. Domitianin pelko salaliitoista johti kaksinkertaiseen väkivaltaan, joka oli suunnattu sekä hänen perheensä jäseniä että hänen uskollisimpia palvelijoitaan kohtaan. Tällaisia tekoja ei ollut ennen nähty; keisari teloitti henkilöitä täysin perusteettomasti ja ilman ennakkovaroituksia. Esimerkiksi hänen serkkunsa Flavius Clemens teloitettiin vain "heikolla epäilyllä", mikä ilmensi täydellistä valvonnan ja pelon ilmapiiriä.

Domitianin menneisyyttä ja henkilökohtaisia kokemuksia pohdittaessa on huomattavaa, että hän ei antanut anteeksi kenellekään, edes menneisyyden pettureille kuten Epaphroditukselle, joka oli auttanut keisari Neroa hänen kuolemansa jälkeen. Tämä toimi oli ollut omiaan luomaan Domitianille pelon ja kostohalun kulttuuria, jonka seurauksena hän määräsi jopa täysin eläkkeelle jääneen vapautetun miehen kuolemaan. Tällainen syyttömyyteen perustuva kostaminen oli osaltaan syynä siihen, että keisarin ympärille muodostui valtava epäluulo ja pelon ilmapiiri, joka ei säästänyt edes hänen omia palvelijoitaan.

Domitianin valtakunnan ympärillä vallitseva pelko oli niin voimakas, että jopa hänen vaimonsa Domitia ei ollut vapaa tästä painostuksesta. Historioitsija Cassius Dio kirjoittaa, että Domitia pelkäsi henkensä puolesta eikä kyennyt estämään salaliittoa, joka päätti keisarin elämän. Keisarin kuolema ei ollut vain yksi yksittäinen murha, vaan se oli murha, jonka takana oli koko hovin ja läheisten virkamiesten yhteinen kokemus hallituksen sortumisen pelosta.

Tämä pelon ja kuoleman kulttuuri ei ollut vain omiaan tappamaan hallitsijan itsensä, vaan se loi ympärilleen myös kulttuurin, jossa keisarin ympärillä olevat ihmiset alkoivat ymmärtää, että vain toisten elämien tuhoaminen voisi varmistaa heidän oman elämänsä. Tässä ympäristössä oli vain ajan kysymys, milloin salaliitto onnistuu. Keisari ei saanut aikaan sitä, mitä hän oli aikonut — täydellistä kontrollia. Sen sijaan hän ajautui tilanteeseen, jossa hän oli menettänyt kaikki luotettavat liittolaisensa ja joutunut väistämättömään väkivaltaisen kuoleman tilaan.

Domitianin kuolema on surullinen esimerkki siitä, kuinka vahvasta valtiovallan tarpeesta ja hallitsijan luottamuksen puutteesta voi tulla keskeisiä tekijöitä, jotka vievät valtion kokonaisuudessaan kaaokseen. Keisari, joka oli alun perin luonut vahvan ja tehokkaan hallinnon, oli itse tuominnut itsensä ja valtakuntansa tuhoon. Hänen paranoiansa ei ainoastaan tuhoanut hänen omaa elämäänsä, vaan se murensi koko keisarikunnan perusrakenteet.

Tämän ajanjakson ymmärtäminen vaatii pohdintaa siitä, miten valtio ja sen johtajat voivat ajautua täydelliseen sortumiseen, jos johtaminen ei perustu luottamukseen ja yhteisymmärrykseen vaan pelkoon ja epäluottamukseen. Tällainen tilanne ei vain vahingoita yksittäisiä hallitsijoita, vaan se voi tuhota myös koko hallintojärjestelmän. Domitianin esimerkki muistuttaa, kuinka tärkeää on ylläpitää tasapainoa vallan käytön ja henkilöhallinnan välillä, jotta ei ajautuisi kohti täydellistä romahtamista.

Miten Gordian I nousi ja kaatui: Rooman keisarikunnan romahdus kolmannella vuosisadalla

Gordian I:n lyhyt mutta myrskyisä hallituskausi on yksi Rooman historian merkittävimmistä esimerkeistä siitä, kuinka heikko ja sekava keisarikunnan politiikka voi olla, kun sen johdossa on epäkelpo hallitsija. Vuonna 238 jKr. Rooman valtakunnan itäisen alueen sotilaalliset ja poliittiset ongelmat saivat uuden käänteen, kun Gordian I nousi keisariksi, mutta ei ehtinyt hallita kauan ennen kuin hänen valtansa murtui.

Gordianin tarina alkaa perin omintakeisella tavalla. Nuoret roomalaiset aristokraatit, jotka olivat tyytymättömiä Thraxin, nykyisen keisarin, ankaran ja rahasta ahnehtivan hallintoon, päättivät panna liikkeelle vallankumouksen. He valitsivat Gordianin, miehen, joka oli iältään jo kahdeksankymmentä ja joka ei ollut halunnut tulla keisariksi. Silti, miekoin ja väkivallalla he saivat hänet suostumaan. Pukevat Gordianin ylle keisarillisen purppuran ja saivat hänet vannoamaan uskollisuutta heille, vaikka tämä oli täysin yllättynyt ja haluton.

Gordianin nopeasti muodostunut hallitus oli täynnä lupauksia: hän aikoi palauttaa Rooman kansalle oikeudenmukaisuuden, kieltää ilmiantajat ja tuomita vääriin syytteisiin tuomitut, palata exilille ja palkita sotilaat. Vaikka hänen alkuperäiset päätöksensä tuntuivat lupaavilta, kuten Pyhän Praetoriaanien kaivattu korotus palkoissa ja lupaukset kansalle, hän ei kyennyt hallitsemaan tilannetta. Vain muutama viikko hallituskauden alkamisen jälkeen hän joutui kohtaamaan kapinallisen guverneerin, Capellanuksen, joka oli saanut valtuudet Thraxilta ja oli valmis puolustamaan omaa asemaansa. Gordian, joka oli jo aiemmin saanut maineen heikkona hallitsijana, ei pystynyt muodostamaan tehokasta puolustusta.

Yksi keskeisistä syistä Gordianin epäonnistumiseen oli hänen itsetuhoinen politiikkansa. Tämä ei ollut pelkästään virhe, vaan katsoen hänen kykyjään, myös traaginen valinta. Kun Gordian, havaittuaan Thraxin armeijan ylivoiman, ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin paeta vastuusta, hän päätti riistää itseltään henkensä. Hänen poikansa, Gordian II, kaatui taistelussa Numidian kapinallisia vastaan, mikä vain syvensi Rooman senaatin ahdinkoa. Kun Gordian oli kuollut, Rooman senaatti oli äärimmäisessä kriisissä, sillä heidän ainoat toivonsa oli nyt murrettu, ja he olivat jääneet täysin puolustuskyvyttömiksi Thraxin vihan edessä.

Gordianin hallituskauden jälkeinen sekasorto oli seurausta jatkuvasta sisäisestä taistelusta, joka oli saanut huipennuksensa juuri silloin, kun Gordian oli ehtinyt luoda toivoa, mutta ei kyennyt toteuttamaan sitä. Hänen kuolemansa jälkeen senaatti ei antanut periksi vaan nimesi uudet keisarit, Balbinus ja Pupienus, mutta nämäkin joutuivat vain kolmeksi kuukaudeksi keisareiksi ennen kuin Praetoriani-virkamiehet heidät murhasivat.

Tämä jakso Rooman historiassa, tunnettu nimellä "vuosi kuudella keisarilla" (238 jKr.), ei ole vain esimerkki sisäisistä kamppailuista ja poliittisista sekaannuksista, vaan myös varoitus merkityksestä, jonka johtajuus voi saada keisarillisessa valtakunnassa. Gordian I:n aikakauden keisarikunnan valtapelit paljastavat, kuinka vaarallista on jättää valta epävakaiden ja kyvyttömien käsien varaan. Se tuo esiin myös sen, kuinka nopeasti tilanne voi muuttua, kun oma valta ja legitiimiyys ovat haavoittuvaisia. Lisäksi se nostaa esiin sen, että vaikka keisarilla olisi ollut hyviä aikeita, hänen henkilökohtaiset epäonnistumisensa ja haluttomuutensa toimia voivat johtaa suuriin katastrofeihin.

Lukija voi pohtia, miksi senaatti antoi itselleen niin suuren vapauden valita keisareita ja kuinka se todella heijasti Rooman sisäisten ja ulkoisten kriisien ajanjaksoa. Keisarin valta ei ollut vain nimeä, vaan sen takana oli väistämättä valta, joka oli aina haavoittuvainen. Gordianin kohtalo muistuttaa meitä siitä, kuinka suurten valtakuntien sisäiset jännitteet voivat vaikuttaa niiden vakauteen ja kuinka pieni virhe voi johtaa tuhoisiin seurauksiin, joita ei voida enää peruuttaa.

Miksi Trumpin paranoidi luonne on niin vaarallinen?
Miksi hamsterit voivat kärsiä loistartunnoista ja mitä tämä tarkoittaa niiden terveydelle?
Miten API:n versiointi parantaa sovelluskehitystä ja ylläpitoa
Miten kehittyvät materiaalit tukevat tulevaisuuden datakeskuksia ja tekoälyä?