Miksi Nixonin toimet Watergatessa johtuivat hänen omista valta-asenteistaan?

Richard Nixonin aikakausi Yhdysvaltain politiikassa oli täynnä ristiriitaisia elementtejä, jotka paljastavat monimutkaisen kuvan miehestä, joka osasi käyttää valtaansa tehokkaasti mutta jolle valta itsessään oli myös vaarallisen sedatiivinen voima. Vaikka Nixon oli monin tavoin onnistunut presidentti, saavuttaen muun muassa tärkeän ydinaseita rajoittavan sopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja aloittaen historiallisen vierailun Kiinaan, hänen presidenttikautensa jäi silti erityisesti vesittyneiden poliittisten skandaalien, kuten Watergaten, varjoon. Nixonin käytös Watergatessa ja sitä seuranneet tapahtumat antavat arvoituksellisia vihjeitä siitä, kuinka hän käytti valtaansa ja millaisia valtasuhteita hän pyrki ylläpitämään tai hämärtämään.

Yksi merkittävä tekijä Nixonin toiminnan ymmärtämisessä on hänen suhtautumisensa avoimeen poliittiseen taisteluun ja oman hallintonsa maineeseen. Nixon ei ollut ihminen, joka olisi helposti antanut periksi, vaikka tilanne kävi vaaralliseksi. Hänen käsityksensä vallasta ja sen käytöstä ilmeni selvästi monessa tilanteessa, joissa hän ei pelkästään puolustanut itseään, vaan myös yritti aktiivisesti hallita ja manipuloida kansallista narratiivia. Tämä näkyi erityisesti hänen reaktiossaan Pentagon Papers -asiakirjojen julkaisemiseen.

Nixonin alkuperäinen reaktio Pentagon Papersin vuotamiseen oli varsin rauhallinen. Hän ei aluksi pelännyt asiakirjojen julkaisemista, sillä ne koskivat pääasiassa hänen edeltäjiensä, Kennedy ja Johnsonin, virheitä Vietnamin sodassa. Nixon uskoi, että asiakirjat kyseenalaistaisivat enemmän demokraattien politiikkaa kuin hänen omaa toimintaansa. Tämä asenne kuitenkin muuttui nopeasti, kun Nixon tajusi, että asiakirjat eivät vain kuvailleet menneitä epäonnistumisia, vaan ne myös jäsensivät uudelleen sotaa koskevan virallisen kertomuksen. Hänen reaktionsa, joka sisälsi oikeudellisia toimia New York Timesia vastaan, paljasti hänen pelkonsa ja epäluottamuksensa siihen, että vapaalla medialla oli valta kyseenalaistaa hänen valtansa.

Tämä epäluottamus ei rajoittunut pelkästään lehdistöön, vaan se laajeni myös valtion instituutioihin. Nixonin valta-asenteet ilmenivät esimerkiksi hänen toimissaan suhteessa FBI:n johtajaan J. Edgar Hooveriin. Nixonin epäilykset siitä, että Hoover ei hoitanut tutkintaa tarpeeksi nopeasti, johtivat siihen, että Nixon oli valmis hyväksymään lainvastaisia toimia. Hän ei pelkästään yrittänyt peitellä tiettyjä tietovuotoja, vaan pyrki aktiivisesti manipuloimaan poliittisia institutionaalisia toimijoita, jotta ne tukisivat hänen valtansa säilymistä.

Tämänlaisen strategian seurauksena Nixonin ympärille rakentui salaisia toimia, jotka myöhemmin muodostivat perustan Watergate-skandaalille. Vedenportti ei ollut vain sattuman tulos, vaan eräänlainen looginen jatkumo hänen aikaisemmille teilleen, joissa hän ei epäröinyt käyttää laittomuuksia tai manipulointia edistääkseen omia poliittisia tavoitteitaan. Nixon ei ollut pelkästään presidentti, joka reagoi kriiseihin, vaan hän oli myös presidentti, joka mielellään käytti valtaansa luodakseen uusia tilanteita, joissa hän voisi itse määrittää pelin säännöt.

Tämä ajattelutapa ei jäänyt vain Watergateen, vaan se ilmenee myös hänen toimenpiteistään, kuten niin sanotussa Moorer-Radfordin tapauksessa, jossa Nixon käytti tiedusteluvirheiden paljastamista poliittiseen hyötyynsä. Tällainen ajattelu paljastaa Nixonin kyvyn käyttää jopa haitallisia tai kansallisesti vaarallisia tilanteita oman poliittisen aseman vahvistamiseksi.

Vaikka Nixonin voittokulku presidenttikampanjassa vuonna 1972 oli valtava, hänen myöhemmät toimet, jotka liittyivät Watergateen, ovat murtaneet tuon voiton varjoon. Nixonin maanlaajuinen kannatus oli korkeimmillaan hänen toisen kauden alkuvaiheessa, mutta hänen omat valta-asenteensa ja halukkuutensa käyttää kyseenalaisia keinoja puolustaa itseään johtivat poliittiseen tuhoon. Watergate oli käännekohta, joka paljasti Nixonin epäluottamuksen perinteisiin valtasuhteisiin ja vahvisti sen, että hänen presidenttikautensa oli rakentunut osittain valheiden, salailun ja manipulaation varaan.

Tämä tilanne heijastaa laajemmin sitä, kuinka yksilön käsitys vallasta ja sen hallinnasta voi johtaa suuriin poliittisiin katastrofeihin. Nixonin poliittiset toimet eivät olleet vain seurausta hänen puolustuksistaan omia saavutuksiaan vastaan, vaan myös hänen uskomuksistaan siitä, että häntä ympäröivä instituutiot ja julkinen narratiivi tulisi alistaa hänen henkilökohtaiselle näkemykselleen. Watergate osoitti, kuinka voimakas valta voi kääntyä itseään vastaan, ja kuinka poliittisen maineen puolustaminen voi lopulta romuttaa sen, mitä oli kerran saavutettu.

Miten polarisaatio ja skandaalit liittyvät toisiinsa presidentin politiikassa?

Richard Nixonin tapaus on yksi rohkeimmista esimerkeistä siitä, kuinka presidentin valta voi olla rajoitettua, vaikka hänellä on käytössään laaja toimivaltuus. Nixonin päätös luovuttaa äänitykset, jotka sinetöivät hänen poliittisen kohtalonsa, ei ollut pelkästään poliittinen valinta, vaan myös perustuslaillinen liike, joka oli enemmän sidottu perinteiseen "pelisääntöön" kuin lakiin sinänsä. Näin ollen voidaan sanoa, että Nixon ei halunnut rikkoa perustuslain viimeistä, epävirallista sääntöä, joka koskee presidentin vallan rajoituksia. Tämä teko on myöhemmin kuvattu myytiksi, joka kertoo siitä, kuinka perustuslaillinen kriisi saatiin vältettyä. Totuus voi kuitenkin olla, että Nixon ei halunnut haastaa presidentin valtaa koskevia ei-kirjallisia sääntöjä, jotka määrittävät viran toiminnan äärirajoja.

Tällainen toiminta, jossa valtaa käytetään tarkoituksellisesti vääristämään todellisuutta, voidaan luonnehtia "backfireksi". Tämä tarkoittaa tilanteita, joissa valtaapitävä taho käyttää harhaanjohtamista tai valvonnan vääristämistä toisten virheiden peittämiseksi. Backfire-tilanteet voivat olla myös moraalisesti epärehellisiä tai epäoikeudenmukaisia, mutta ne eivät aina ole lainvastaisia. Itse asiassa, vaikka nämä toimet voivat olla eettisesti kyseenalaisia, ne saattavat silti jäädä lain rajoihin. Presidentille, joka on valmis astumaan lainsäädännön harmaalle alueelle, ei ole paljoa, mikä estäisi häntä turvautumasta tällaiseen taktiikkaan.

Backfiret liittyvät läheisesti presidenttien toimintaan ja heidän kykyynsä muokata poliittista ympäristöään omaksi edukseen. Edwardsin (2009) mukaan presidentin rooli ei ole pelkästään johtaminen, vaan myös mahdollisuuksien luominen ja niiden hyödyntäminen. Tämä ajatus keskittyy enemmän ympäristön ja olosuhteiden muokkaamiseen kuin yksittäisen presidentin toimintaan itsessään. Donald Trumpin tapaus on erinomainen esimerkki siitä, kuinka presidentti voi käyttää backfire-taktiikkaa osana skandaalien hallintaa, vaikka muut presidentit eivät ole yhtä aktiivisesti turvautuneet tällaisiin menetelmiin. Trumpin käytös ei ole sattumaa, vaan seurausta poliittisesta ympäristöstä, joka on erityisen polarisoitunut ja jakautunut.

Polarisaation aikakaudet, joissa puolueiden välinen jännite on erityisen voimakas, lisäävät skandaalien esiintymistä ja tekevät niiden hallinnasta entistä monimutkaisempaa. Vaikka polarisaation ja skandaalien välillä ei ole aina selkeää syy-seuraus-suhdetta, on ilmeistä, että voimakas puoluejako ruokkii poliittisten konfliktien ja skandaalien intensiteettiä. Kun presidentin asema on epävarma ja häntä uhkaavat poliittiset hyökkäykset, on luonnollista, että hän saattaa turvautua äärimmäisiin keinoihin selviytyäkseen. Backfiret voivat tällöin toimia viimeisenä puolustusmekanismina, jolla pyritään kääntämään huomio pois virheistä tai väärinkäytöksistä.

Polarisaatiokysymys on saanut erityistä huomiota Mannin ja Ornsteinin (2012) teoksessa, jossa käsitellään asynkronista polarisaatiota. Heidän mukaansa republikaaneilla on ollut suurempi taipumus radikalisoitua ja hylätä perinteisiä poliittisia käytäntöjä verrattuna demokraatteihin. Tämä kehitys on muovannut poliittista ilmapiiriä ja lisännyt taipumusta "negatiiviseen puoluepolitiikkaan", jossa puolueet eivät enää kilpaile ideologisista kysymyksistä, vaan lähinnä vastustavat toisiaan henkilökohtaisella tasolla. Tällainen vastakkainasettelu tekee politiikasta entistä voimakkaampaa ja vaikeammin ennakoitavaa, mikä puolestaan antaa presidentille enemmän tilaa käyttää backfire-strategioita puolustaakseen omaa asemaansa.

Vaikka Yhdysvalloissa on kiistetty, kuinka polarisoitunut kansa oikeasti on, tämän polarisaation tunne on syvällä julkisessa mielipiteessä. Pew Research Centerin tutkimukset ovat osoittaneet, että puolueiden välinen vihamielisyys on lisääntynyt, ja että kansalaiset arvostelevat vastapuolen moraalia ja patrioottisuutta. Tämä heijastuu myös presidenttien ja politiikan vastustajien toimintaan: polarisaatio ei ole vain käsite, vaan myös käytännön ilmiö, joka vaikuttaa politiikan kenttään syvällisesti. Kun perinteiset puolueet ovat jakautuneet yhä enemmän ääripäihin, presidentit saattavat käyttää äärimmäisiä keinoja, kuten backfire-strategioita, suojellakseen omaa valtaansa.

Erityisesti Trumpin aikakaudella on tullut selväksi, kuinka polarisaatio on vaikuttanut hänen toimintaansa skandaalien käsittelyssä. Taustalla on laajempi ilmiö, jossa politiikka ei enää ole vain ideologisten erojen tasapainottamista, vaan se on tullut henkilökohtaiseksi taisteluksi vallasta ja vaikutusvallasta. Tällaisessa ympäristössä skandaalit eivät ole vain poliittisia epäonnistumisia, vaan ne ovat osa laajempaa taistelua eloonjäämisestä poliittisessa kentässä.