Hänen vastustajansa olivat jo läsnä, kaksi kummallakin sivulla; alapuolelta riippuvat oksat tekivät lasson mahdottomaksi — taistella oli pakko. Partio-osaston mies pidätti vasemman terän kilvellään, paljastaen oikean kylkiluun heitetyksi. Käskyttäjät olivat määränneet: ei tappamista. Oikean käden mies leikkasi alas Everardin nilkkoihin; Everard hypähti ilmaan ja terä sihisi jalkojensa alla. Vasemman käden isku löi laveasti ja Everard tunsi samean piston, näki teräksen ruhjovan pohjelihasta. Hän väänsi itsensä irti. Auringonlaskun säde tunkeutui neulasrivin välistä ja kosketti verta — mahdottoman kirkkaan punainen.

„Niinpä niin,“ Harpagus huudahti, leijuen kymmenen kyynärän päässä. „Paljasta häntä!“ Everard murahti kilvenrajan yli: „Teidän sakaalipäälliköllänne ei ole rohkeutta tehdä sitä, minkä minä tein — ajettiin hän häpeä pilkallaan pois!“ Laskelmoitu ivanisku; hyökkäys Everardia vastaan pysähtyi vain hetkeksi. Hän horjahti eteenpäin ja hyökkääjä, Median miekka kohoten ja putoillen, osui kilpeen, kimposi, leikkasi uudelleen. Valkoinen tunika lepatti hänen edessään; Everard köyristi olkapäät ja tunki miekan sisään. Vetäen sen takaisin hän huomasi ammottavan haavan, joka lupasi kuolettavaa vahinkoa; pyörähdys oikealla kantapäällä ja vastaanotto kilvellä. Hetken ajan hän ja yksi persialainen vaihtelivat iskuja, sivusilmällä Everard näki toisen kierrellä saadakseen selustaan. Hän ajatteli vieraalla välinpitämättömyydellä: hän oli tappanut sen miehen, joka uhkasi Cynthian henkeä.

Sitten ääni: „Pidä! Seis!“ Heikohko silkka ilmassa, mutta soturit vetäytyivät ja laskivat miekkansa. Kuoleva Persialainen käänsi katseensa taivaasta. Harpagus yritti nousta, verilammikossa, iho harmaantuneena. „Ei... odota. Tässä on tarkoitus. Mithras ei olisi iskenyt minua, ellei...“ Hän viittasi ylhäisenä, vaikka voimat hylkäsivät. Everard laski miekkansa, laahusti polvilleen ja Harpagus vajosi hänen syliinsä. „Sinä olet kuninkaan kotimaasta,“ hän röyhkäisi karheassa parrassaan. „Älä kieltäydy. Mutta tiedä... Aurvagaush, Khshaya-varshan poika... ei ole pettäjä.“

Harpagus taivutti vielä viimeisen arvokkuuden eleen: hän oli käyttänyt voimia, joita hän ei täysin ymmärtänyt, toimien vanhan uskollisuutensa mukaan, uhraten omatuntonsa kansan ja valtakunnan vuoksi. Hän tunnusti, että lapsen jättämisestä kuolemaan vuorille — teko, jonka hän oli tehnyt vanhan kuninkaan käskystä — oli repinyt maata; mutta hän oli löytänyt uuden toivon, uuden Kyroksen, joka oli pelastanut Median haaksirikkoutumasta. „Olen sovittanut?“ hän kuiskasi, ääni ohut ja levoton. „Olet,“ vastasi Everard — ja mietti, kuinka paljon anteeksiantoa hänen valtuuksiinsa kuului. Harpaguksen silmät sulkeutuivat rauhaan; hän käski viimeisen kerran ja vaipui.

Everard sitoi haavansa kömpelösti viittansa repaleella. Jalan viilto vaatisi ammattiajan. Hänet täytti ajatus: päästä skootterille, käyttää ajan teknologiaa, viedä kuningas kotiin. Protestit ylätasolta, kiellot — kaikki voitiin ohittaa, jos suoritus onnistui. Asia koperti hänen tietoisuudessaan kuin väsynyt oivallus: riski, tehtävä, mahdollinen pakokeino. Kolme persialaista nosti kuolleen päällikkönsä ja kantoi haavoittuneen metsään; pimeys sakeutui.

Sitten huoneessa, jossa suuri kuningas heräsi, hiljaisuus murentui ääneen: antigrav-alus laskeutui kuin varjo. Denison astui esiin, Everardin nimi huokaisun lailla; kumpikin tunsi pelon ja mahdollisuuden samassa. Everard puristi käsiään koneen ohjauspaneelissa, tarjoten suunnitelman, joka saattoi palauttaa kuninkaan kotimaan — tai sitoa Denisonin elämään, jonka hän ehkä suurella kauhulla hyväksyisi. „Olen vahvempi,“ Everard sanoi karusti. „Tarvitsen sinua, ja vain minä kantaisin aseet. Jos epäonnistumme, sinun on palattava tähän yöhön ja elettävä Kyroksen elämää.“ Denison vavahti, mutta nyökkäsi. He alkoivat pukeutua hiljaisuuteen, toivoon ja petokseen, joka oli yhtä lähellä pelastusta kuin tuomitsemista.

Tämän tekstin täydentämiseksi lukijan tulee huomioida seuraavat seikat: historiallinen asetelma ja eteläisen Persian sekä Median arvomaailman kasvojen säilyttäminen selittävät hahmojen kunnian ja häpeän liikkeet; taistelukuvauksen fyysinen realismi vaatii tarkkaa ase- ja liiketekniikan ymmärrystä sekä vammojen seurauksia, jotta toipuminen ja juonen seuraavat valinnat ovat uskottavia; Harpaguksen katumus ja motivaatiot ovat moniulotteisia — syyllisyyden, lojaaliuden ja poliittisen välttämättömyyden leikkauspiste — ja niiden psykologinen käsittely syventää kertomusta; teknologian, kuten antigrav-laitteen ja aikakautensa lääkintätieteen, käyttö juonen selkärankana täytyy kuvata riittävän konkreettisesti, että lukija ymmärtää riskit ja keinot; lopuksi identiteetinvaihdon eettiset seuraukset — yksilön vapaus vastaan kollektiivinen pelastus — ovat teema, jota kannattaa painottaa ja jäsentää tekstiin annettujen valintojen kautta.

Miten aikamatkustus voi muuttaa historian kulun: Kertomus ja sen salaiset ulottuvuudet

Everard istui hiljaisessa huoneessa miettien juuri lukemaansa. Tarina, jonka hän oli saanut, ei antanut kaikkea irti. Se oli kuitenkin hyvin viitteellinen ja herätti monia kysymyksiä. Miksi viktoriaaninen aikakauden tutkintatoimisto ei ollut tutkinut tätä tapausta? Vai oliko se tutkinut? Luultavasti, mutta he eivät tietenkään ilmoittaisi tuloksistaan julkisesti. Joka tapauksessa Everardin täytyi lähettää muistio. Hän otti käyttöönsä pienen viestilähettimen, joka oli hänen käytettävissään, laittoi raportin sisään ja asetti ohjauspainikkeet Lontoon toimistolle, 25. kesäkuuta 1894. Kun hän painoi viimeisen napin, laatikko katosi pienen tuulenpyörähdyksen myötä. Se palasi muutaman minuutin kuluttua, ja Everard avasi sen ottaen esiin arkin, joka oli täynnä siistiä kirjoitusta – kirjoituskone oli jo keksitty tuolloin.

"Herran tähden, miten tämä voi liittyä tähän?" Everard mietti ja luki edelleen. Aikalaisilta tuleva viesti oli suoraan sanottuna outo, mutta siinä oli ilmeisiä vihjeitä aikamatkustuksen saloista ja mahdollisuuksista. Se oli kirjoitettu Englannin 1950-luvun tyyliin ja sisälsi ajankohtaisia ongelmia, kuten opiumikaupan ja Bysantin kysymyksen. Kaiken sen keskellä mainittiin myös salainen aikamatkustustapaus, joka vaati erityistä huomiota ja toimia.

Kun Everard oli saanut viestin ja lukenut sen, hän ei voinut olla ihmettelemättä, miksi tämä tapaus oli jäänyt huomiotta aikaisemmin. Miksi näin tärkeä asia oli jäänyt käsittelemättömäksi pitkään ja miksi jotkut yksityiset tahot olivat niin syvällä tällaisessa salatieteessä? Tämä vei Everardin mielen aikamatkustuksen ja ajan hallinnan saloihin, jotka olivat olleet tiedossa jo pitkään, mutta joita oli käsitelty varovaisesti.

Aikamatkustus ei ollut vain tieteellistä spekulaatiota, vaan sillä oli syvällisiä seurauksia. Se, että historiallinen tapahtuma voitaisiin muuttaa, oli käsittämättömän monimutkainen ja vaarallinen asia. Aikamatkustus ei ollut vain matka menneisyyteen tai tulevaisuuteen, vaan siihen liittyi potentiaalinen historian muuttaminen, joka voisi vaikuttaa koko maailman nykyisyyteen. Jos historiaa muutettaisiin, niin voisi olla, että matkaajat itse eivät enää muistaisi tapahtuneita muutoksia. Jos esimerkiksi aikamatkustajat epäonnistuisivat tehtävässään ja muuttaisivat menneisyyttä – ehkä estäisivät tietyn tapahtuman – voisi olla, että he itse eivät koskaan olisi syntyneet tai että maailmankuva, joka oli heidän aikakaudellaan ollut, ei olisi enää sama.

Tässä kertomuksessa viitattiin tapaukseen, jossa aikamatkustajat olivat yrittäneet muuttaa historian kulkua. He menivät aikaan, jolloin oli vielä savusumua Lontoossa, eivätkä he olisi voineet kuvitella, että heidän tekemänsä muutokset voisivat aiheuttaa niin suuria seurauksia. Siinä missä aikamatkustaminen oli ollut tieteellisesti mahdollinen ilmiö, oli aikamatkustajien vastuulla varmistaa, että heidän toimillaan ei olisi tuhoisia vaikutuksia tulevaisuudessa.

Mutta aikamatkustuksessa ei ollut kyse pelkästään historian muuttamisesta. Vaikka se oli mahdollista, oli tärkeää ymmärtää, että jokainen aika on osa suurempaa kudelmaa, ja yhden langan vetäminen voi vaikuttaa koko verkkoon. Jos yksi pieni hetki menneisyydessä muuttui, niin siitä seuraisi aivan uudenlainen todellisuus, jolle ei voinut antaa ennustettavissa olevaa loppua.

Aikamatkustaminen on aina kiinteästi sidoksissa siihen, kuinka käsitämme ajan ja sen lineaarisuuden. Jos aikamatkustaminen on mahdollista, se murentaa perusolettamuksen siitä, että aika kulkee vain yhteen suuntaan. Se tuo esiin kysymyksen ajasta itse, sen luonteesta ja siitä, kuinka aikahistorian taipumus muuttaa itseään voisi tuoda mukanaan sellaista kaaosta, joka on vaikeasti ymmärrettävissä.

Lisäksi aikamatkustajat eivät olleet vain matkaajia ajassa, vaan he olivat myös tekijöitä, jotka voisivat vaikuttaa suurempiin kehityskulkuihin. Heidän matkojensa aikana tapahtuvat pienet virheet voisivat aiheuttaa maailmanlaajuisia seurauksia. Koko universumin ymmärtäminen vaatii syvällistä pohdintaa aikamatkustuksen perusperiaatteista ja siitä, kuinka jokainen aikamatka voi vaikuttaa suurempiin kaariviin. Kysymys ei ole pelkästään siitä, kuinka matkustaa ajassa, vaan myös siitä, kuinka nämä matkat voivat vaikuttaa kunkin aikakauden alkuperäisiin tapahtumiin ja siten muuttaa historian kulkua.

Mikä oli merimiehen matka ja sen muisto?

Gisgon muisto oli tuonut hänet takaisin nuoruuden aikaisiin seikkailuihin, jotka olivat yhtä aikaa vaarallisia ja maagisia. Koko matka oli kuin huimaava uni, jonka aikana meri ja taivas olivat yhtä armottomia kuin ne voimat, joita he eivät ymmärtäneet. Sinimien, joiden alkuperästä ei ollut tietoa, seuraan liittyminen oli seikkailu, joka merkitsi enemmän kuin rahaa tai kunniaa – se oli kohtaaminen tuntemattoman kanssa, jossa pelko ja rohkeus kulkivat käsikädessä.

"Me olimme nuoria, koko miehistö, kapteenia myöten," Gisgo kertoi. "Tavoitteena oli talvehtia Kyproksella, missä viinit olivat vahvoja ja naiset makeita. Sinimit olivat valmiita maksamaan hyvin. Tämänkaltaista metallia varten olimme valmiita antamaan henkiämme. En sano, että olisin nyt iloisempi, mutta viisaampi kyllä. Vanhenevan ruumiin tunne on kiristänyt jokaista niveltä, mutta oli parempi olla nuori."

Kokemus ei ollut vain meren voimaa, vaan se oli myös ihmismielen rajojen testaamista. Matka Kyprokselle oli vaikea, eikä mikään ollut varmaa. Ei ollut väliä, kuinka kauan olisi merenkäynnissä, kuinka paljon myrsky olisikaan, koska meren voimat olivat liian suuret. Gisgo kuvaili meren raivoa: "Se oli mustaa kuin sian suolisto, kuinka tuuli ulvoi ja aallot nostivat aluksen kuin se olisi lelu. Ei ollut mitään, mitä me olisimme voineet tehdä, paitsi purjehtia kohti tuulta, raivokkaasti ja päättäväisesti."

Tämä oli vain alkua. Merimiehen muistissa oli se hetki, jolloin valtava salama iski heidän alukseensa, jättäen jälkeensä kipinöivän maston ja murtuneen rungon. Gisgo tunsi sen läsnäolon koko kehossaan, kuin maa ja taivas olisivat yhtäkkiä repeytyneet. Meri oli nielaissut kaiken ja jättänyt vain pirstaleita – vain ne, jotka pitivät kiinni jäänteistä, selviytyivät. "Se oli ensimmäinen salama. Ja sitten tuli toinen. En kuullut ukkosta, mutta merituulen ja aaltojen meteli peitti sen." Salaman välke oli sokaissut, ja juuri silloin hän oli melkein menettänyt elämästään kiinni pitämisen.

Mutta Gisgo ei ollut ainoa, joka oli ollut hengenvaarassa. Hurum-abi, hänen lapsuudenkaverinsa, sai osuman salaman iskiessä, ja miehen elämä sammui heti. Gisgo, kuten muutkin, hengitti henkeään veden alla, peläten, että se oli hänen loppunsa. "Kun viimein sain pään pinnalle, ei ollut enää ketään ympärilläni – vain taivasta halkovat olennot, jotka eivät olleet enää tästä maailmasta."

Vieläkin, vuosia myöhemmin, Gisgo ajatteli sitä hetkeä, mutta muistot eivät olleet vain menneisyyttä. Hän oli oppinut tunnistamaan ajan kulun tavalla, jonka oli omaksunut varhain merimiehenä. Hän oli aloittanut muistiinpanojen tekemisen erikoisista hetkistä – sellaisista, jotka eivät jääneet kirjoihin, mutta olivat elintärkeitä muistamiseen ja ajankulkuun liittyvissä kysymyksissä.

Se oli juuri tämä hetki, se päivä, jolloin hän päätti merkitä muistiin joka vuosi tapahtuvat erityiset hetket, joka nousi esiin Sinimien saapumisen jälkeen. Vaikka hän ei osannut lukea tai kirjoittaa, hän oli oppinut seuraamaan merien nousuja ja laskuja, aivan kuten egyptiläiset tekivät vuosittain tulvivan Niilin kanssa.

Merimiehen elämän suurin opetus oli kuitenkin yksinkertainen, mutta syvällinen: "Maksakaa velkanne ja olkaa ystävillenne uskollisia. Vain näin saatte jumalten avun."

Tätä kaikkia pohtiessaan Gisgo oli edelleen elossa, ja vaikka maailma oli muuttunut, sen myrskyt ja raivo olivat jääneet elämään muistoina – yhtä voimakkaina kuin silloin, kun hän oli nuori. Joskus on kuitenkin parempi olla nuori, sillä silloin pystyy kohdistamaan kaiken voimansa selviytymiseen, ilman pelkoa siitä, että aika riistää nuoruuden voiman.

Lopulta Gisgo päätti, että on tärkeää arvostaa jokaista elämän hetkeä, sillä merimies, joka ei muista menneisyyttään, ei koskaan elä kauan. Hän oli elänyt, mutta jokainen muistettu hetki oli hänen ainutlaatuinen suojeluksensa meren armottomilta voimilta.

Mikä tekee historian kertomisesta enemmän kuin vain tarinankerrontaa?

Historian kirjoittaminen ja sen kertominen on aina ollut enemmän kuin pelkkä kertomus menneistä tapahtumista. Tämä on erityisen ilmeistä silloin, kun historia liittyy kansoihin ja kulttuureihin, joiden elämää ja kohtaloita tarkastellaan nykypäivän valossa. Esimerkiksi, kun tarkastellaan gotteja ja heidän vaiheitaan, on tärkeää ymmärtää, että menneisyys ei ole vain aikojen kulumista, vaan se on elävää ja jatkuvasti kehittyvää tarinaa, joka jäsentää kansan identiteettiä ja kulttuuria.

Erityisesti Tharasmundin ja hänen perheensä kohtaloa käsittelevä kertomus nostaa esiin sen, kuinka historia ei ole vain tapahtumien toistumista, vaan myös symbolisten arvojen ja kulttuuristen yhteyksien rakentamista. Tharasmund, joka nousee johtoon ja ottaa vastuulleen heimonsa, ei ole pelkästään soturi tai hallitsija. Hän on osa suurempaa kertomusta, jossa kansojen välinen vuorovaikutus, avioliitot ja perhesiteet toimivat ikään kuin historiallisin sitein, jotka pitävät menneisyyttä ja nykyisyyttä yhdessä.

Hänen avioliittonsa Ulrican kanssa, ja erityisesti heidän poikansa nimeäminen, ovat hyviä esimerkkejä tästä syvemmälle menevästä merkityksestä. Nimeämistilaisuus, jossa Wanderer – vaeltaja, kansojen kertojan arkkityyppi – antaa pojalle nimen Hathawulf, on täynnä kulttuurisia kerrostumia. Se ei ole vain nimenantomeno, vaan se on myös rituaali, joka liittää perheen ja sen jäsenet laajempaan historiallis-uskonnolliseen kontekstiin. Tällaiset hetket ovat enemmän kuin vain muistoja menneistä tapahtumista – ne ovat aktivoituneita muistoja, jotka muodostavat kulttuurisen siteen nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

On tärkeää huomata, että historian kertominen ei ole vain faktojen esittämistä. Historiaa tehdään ja se elää silloin, kun tarinat yhdistävät menneisyyden ja nykyisyyden, ja kun ne antavat merkityksen ja muodon yhteisön kollektiiviselle muistille. Tämä ilmenee erityisesti silloin, kun katsomme Tharasmundin elämää ja hänen perheensä vaiheita. Ne eivät ole vain yksittäisten ihmisten kohtaloita; ne ovat symboleja siitä, mitä kansa on ollut ja mitä se tulee olemaan. Nämä kertomukset eivät ole vain henkilökohtaisia, vaan ne sisältävät myös kansallisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia, jotka antavat niille syvemmän merkityksen.

Jotkut saattavat nähdä historian tutkimisen vain matkana menneisyyteen, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Historia ei ole vain muinaisten tapahtumien luettelo, vaan se on jatkuvasti elävä osa yhteisön kulttuuria. Vaikka emme aina tiedä tarkalleen, mitä on tapahtunut tai mitä tulee tapahtumaan, historian tutkiminen antaa meille mahdollisuuden nähdä ihmisten elämän ja toiminnan merkityksellisyyden ajassa ja tilassa. Erityisesti tarinat, kuten Tharasmundin ja hänen jälkeläistensä, voivat opettaa meille, kuinka menneisyys elää edelleen meidän valinnoissamme, teoissamme ja tarinoissamme.

On myös tärkeää muistaa, että historian kertominen ei ole vain tutkimusmatka siihen, mitä on ollut. Se on myös matka siihen, mitä voimme tehdä nykyhetkessä. Voimme muuttaa sitä, miten katsomme itseämme ja kulttuurimme juuria. Emme vain tutki menneisyyttä, vaan elämme sitä – jokaisella askeleella, joka vie meitä kohti tulevaisuutta.

Kuinka menneisyyden varjot määrittelevät tulevaisuuden suuntia?

Everard oli nähtävästi saanut aikaan muutamia käänteitä meidän hyväksemme. Hän ei maininnut siitä mitään vierailunsa aikana, joka tapahtui matkamme loppuvaiheessa. Hän oli vain miellyttävä seurassa, nautti meidän kanssamme piknikistä ja surffauksesta, ja sen jälkeen hän uppoutui Laurien illalliselle nauttien sen maittavuudesta. Vasta myöhemmin hän puhui siitä, mitä oli tapahtunut takanamme ja edessämme aikarajoissamme. Istuskelimme rakennusta vasten sijaitsevalla terassilla. Hämärä kerääntyi viileänä ja sinisenä puutarhaan, joka levisi kukkivien metsien yli. Itään maasto laski jyrkästi, jossa meri hohti kuin elävä hopea; lännessä iltatähti väreili Mauna Kean yllä. Puro soi. Tässä oli rauha, joka parantaa.

"Joten tunnetko itsesi valmiiksi palata?" Everard kysyi.

"Kylla," vastasin. "Ja se tulee olemaan paljon helpompaa. Perustyö on tehty, perusinformaatio kerätty ja omaksuttu. Täytyy vain kirjata laulut ja tarinat, kun ne syntyvät ja kehittyvät."

"Vain!" Laurie huomautti, ja hänen pilkallinen sävynsä oli lempeä, mutta muuttui lohdutukseksi, kun hän laski kätensä päälle. "No, ainakin olet vapaa surustasi."

Everardin ääni vaimeni. "Oletko varma siitä, Carl?"

Voin olla rauhallinen vastauksessani: "Kyllä. Tulee aina olemaan muistoja, jotka satuttavat, mutta eikö se ole ihmiskunnan yhteinen kohtalo? On olemassa enemmän hyviä muistoja, ja pystyn taas turvautumaan niihin."

"Ymmärrät varmaankin, että sinun ei pidä jäädä jumiin samalla tavalla kuin aiemmin? Se on vaara, joka vie monet meistä—" Voiko hänen äänensä olla hieman katkennut? Sitten se tiukkeni. "Kun se tapahtuu, uhrin täytyy päästä siitä yli ja toipua."

"Tiedän," sanoin ja naurahdin hieman. "Eikö sinulla ole aavistustakaan, että tiedän?"

Everard poltteli piippuaan. "Ei aivan. Koska näyttäisi siltä, että muu urasi on vapaa kaikista epäkohdista, jotka ovat normaaleja kenttävirkamiehelle, en voisi oikeuttaa elinaikani ja Patrollin resurssien käyttämistä lisätutkimuksiin. Tämä ei ole virallinen asia. Olen täällä ystävänä, joka haluaisi vain tietää, kuinka voit. Älä kerro mitään, mitä et halua."

"Oletpas sinä ihana vanha karhu," Laurie sanoi hänelle.

En voinut täysin olla rentoutunut, mutta ryyppy rommi-collinsi auttoi. "No, tottakai, olet tervetullut saamaan tiedot," aloitin. "Varmistin itselleni, että Alawinilla on kaikki hyvin."

Everard heräsi kiinnostuneena. "Miten?" hän kysyi.

"Älä huoli, Manse. Edistin asioita varovasti, lähinnä epäsuorasti. Eri henkilöllisyyksillä eri tilaisuuksissa. Harvoin hän minua kohtasi, eikä tunnistanut mitään." Sormeni liukuivat sileäksi ajellun leukani yli—roomalaisittain, kuten lyhytleikatut hiukseni; ja kun tarve vaatii, Patrollilla on edistyneitä naamiointitekniikoita käytettävissään. "Aivan, olen saanut Wandererin levätä."

"Hyvä!" Everard rentoutui tuolissaan. "Miten hänelle sitten kävi?"

"Alawinille, tarkoitatko? Hän johti suurta ryhmää, mukaan lukien äitinsä Erelievan ja tämän talouden, ja vei heidät länteen liittyäkseen Frithigemiin." (Hän johti heitä kolmesataa vuotta myöhemmin. Mutta puhuimme äidinkielellämme englanniksi, ja ajassa on sopivat aikamuodot.) "Hän sai suosiota siellä, erityisesti kastettuaan itsensä. Se itsessään oli syy siihen, että Wanderer sai kadota, ymmärrätkö? Kuinka kristitty voisi pysyä lähekkäin pakanallisen jumalan kanssa?"

"Hmm. Mitä hän ajatteli noista kokemuksista myöhemmin?"

"Saamani käsityksen mukaan hän piti suunsa kiinni. Luonnollisesti, jos hänen jälkeläisensä—hän meni naimisiin hyvin—jos heidän jälkeläisensä säilyttivät jonkinlaista perinnettä siitä, he luulivat sen olleen jonkinlaisen kummituksen, joka oli juoksennellut entisessä kotimaassaan."

"Vanha maa? Aivan. Alawin ei koskaan palannut Ukrainaan, eihän?"

"Ei, tuskinpa. Haluaisitko, että hahmotan historiaa hieman tarkemmin?"

"Olisin kiitollinen. Tutkin sitä hieman liittyen tapaustasi, mutta en paljon jälkiseurauksista. Lisäksi siitä on jo aikaa minun aikalinjassani."

Ja paljonhan on tapahtunut sinulle sen jälkeen, ajattelin. Ääneen: "No, vuonna 374 Frithigemin kansa ylitti Tonavan, luvalla, ja asettui Thrakeen. Athanaricin väki seurasi pian, tosin Transilvaniaan. Hunnejen paine oli käynyt liian kovaksi.

Rooman virkamiehet alistivat ja riistivät gootteja—toisin sanoen olivat hallitus—useita vuosia. Lopulta gootit päättivät, että riittävästi oli riittävästi ja nousivat kapinaan. Hunneilta oli tullut idea ja tekniikka kehittää ratsuväkeä, jonka he tekivät raskasaseiseksi; Adrianopolin taistelussa vuonna 378 se murskasi roomalaiset. Alawin erottui siellä, muuten, mikä aloitti hänen nousunsa huomattavaksi. Uusi keisari, Theodosius, teki rauhan goottien kanssa vuonna 381, ja suurin osa heidän sotureistaan liittyi Rooman palvelukseen foederateina: liittolaisina, kuten me sanoisimme."

Sen jälkeen seurasi uusia konflikteja, taisteluita ja muuttoja—Volkerwanderung oli käynnissä. Yhteenvetona Alawinin elämästä: elämänsä aikana, joka oli ollut myrskyinen mutta perusluonteeltaan onnellinen, hän kuoli hyvissä ajoin vanhana etelään Ranskassa, alueelle, jonka visigootit olivat itselleen vallanneet. Hänen jälkeläisensä ottivat merkittävän osan Espanjan kansakunnan perustamisesta.

"Näetkö, kuinka voin päästää tuon perheen irti ja jatkaa työtäni?"

Laurien käsi puristi tiukasti omaani. Hämärästä tuli yö. Tähdet alkoivat vilkkua. Everardin piipun hehku antoi oman punaista välkettä. Hän oli itse tumma hahmo, kuten vuori, joka kohosi lännen horisontissa.

"Joo," hän mutisi. "Se alkaa tulla mieleeni. Mutta olet puhunut visigooteista. Ostrogootit, Alawinin alkuperäiset kansalaiset—eivätkö he ottaneet vallan Italiassa?"

"Vähitellen," sanoin. "Ensin heidän oli käydä läpi hirvittäviä kokemuksia."

Pysähdyin. Se, mitä olin juuri sanomassa, koskettaisi haavoja, jotka eivät olleet täysin parantuneet.

"Wanderer puhui totta. Oliko kostoa Swanhildille."