Fleming suhtautui tilanteeseensa hillityn optimistisesti, vaikka hänen sisällään kyti epävarmuus. Hän tiesi lähtevänsä enintään vuorokaudeksi, mutta matkan suunta oli selvä. Skotlannin luoteisrannikon tuulet ja virtaukset kuljettaisivat hänet Loch Harportin suulle, missä majakat ohjaisivat kulkijaa kuin hiljaiset oppaat. Siellä, syrjäisen kylän laidalla, oli pieni sekatavarakauppa ja siitä kymmenen mailin päässä, kukkuloiden takana, Portree. Fleming valitsi kävelyn, sillä hänen taskulamppunsa valo riitti vielä viemään hänet perille ennen aamunkoittoa.

Saavuttuaan pikkukaupungin laitamille hän odotti kärsivällisesti, kunnes ihmiset alkoivat liikkua. Vasta silloin oli turvallista suunnata lentokentälle huomiota herättämättä. Hän tarkasti aikataulut, söi pienen välipalan ja etsi puhelinkoppia. Soitto Thomessiin oli riskialtis teko, sillä hän tiesi puheluja kuunneltavan. Tässä kriisissä valvonta oli varmasti kaksinkertaistettu. Silti hän otti riskin, toivoen ettei langoilla olisi reaaliaikaista kuuntelijaa.

Yllättävän nopeasti hän sai yhteyden professori Madeleine Dawnayhin. Hänen äänensä oli yhtä aikaa asiallinen ja tunteita peittävä. Lyhyen ja koodatun sanailun jälkeen selvisi, että heidän tapaamisensa olisi Obanissa. Dawnay oli hänestä huolissaan, mutta tuli silti – ”minä tein hänet”, hän sanoi Andromedasta, olennosta jonka henki riippui heidän salaisesta yhteistyöstään. He kohtasivat lentokentän syrjäisessä nurkassa, teeskennellen tavallisia matkustajia. Fleming sai pienen valkoisen laatikon, jossa oli alkuperäinen entsyymiseos, joka kykeni pysäyttämään infektiot ja uudistamaan hermokudosta muutamassa päivässä.

Dawnayn ura Thornessissa oli päättymässä, ja uusi työ odotti häntä Lähi-idässä, ”paikassa, jossa on vain hiekkaa ja öljyä”. Fleming ei kysellyt enempää, sillä hänen mielensä oli jo paluussa. Hän ei myöskään tajunnut, että varjostus saattoi olla lähempänä kuin hän arvasikaan – hillityn näköinen mies mustassa hatussa seurasi hänen liikkeitään, paperi kätensä suojana.

Takaisin matkalla Fleming ei enää säästellyt voimiaan. Pieni vene lensi sateen piiskaamalla vedellä kuin pakeneva ajatus. Hän ei välittänyt, kuulisivatko etsijät moottorin melun. Kun hän syöksyi mökkiin, häntä vastassa oli Andre, jonka kasvot olivat lamppujen valossa harmaat, kädet turvonneet. Hän kuiskasi lempeästi, että nyt heillä oli ”korjaussarja” – tämä oli se yksi hyvä asia, jonka heidän galaktinen opetuksensa oli jättänyt jälkeensä. Preen katseli heitä rauhoittuneena, kysyen varovasti, oliko kyse voiteesta. Fleming myönsi, että voisi sitä niinkin kutsua, mutta se oli aivan erityislaatuista. Hän tiesi, ettei Preenin olisi hyvä tietää liikaa, sillä rehellinen mieli voi joutua koetukselle vallanpitäjien edessä.

Tämän tarinan ydin on siinä, kuinka yksittäiset päätökset – riskinotto, uskollisuus ja salaisuuksien kantaminen – rakentavat ja paljastavat ihmisen todellisen luonteen. Fleming ja Dawnay ovat esimerkkejä henkilöistä, joiden moraali ei ole mustavalkoinen. Heidän toimintansa on sekoitus henkilökohtaista velvollisuutta, tiedettä ja empatiaa. Samalla heidän tarinansa näyttää, miten tiede voi muuttua vallan välineeksi ja kuinka se voi toisaalta pelastaa yksittäisiä elämiä.

Lukijan on tärkeää ymmärtää, että jokainen tällainen valinta tapahtuu paineen alla, epävarmuuden keskellä. Salaisuudet eivät ole vain tiedon säilyttämistä, vaan myös jatkuvaa riskiä ja psykologista kuormaa. On myös olennaista nähdä, että suurten tieteellisten keksintöjen varjossa liikkuvat aina ihmiset, joiden motiivit eivät ole puhtaita mutta eivät myöskään yksiselitteisen pahoja. Juuri tämä tekee heidän teoistaan ja kohtaloistaan inhimillisiä ja uskottavia.

Miten hallita maailman kohtaloa ja säilyttää se elinkelpoisena?

Dawnay katsoi Gamboulia, joka oli muutoksensa jälkeen niin erinäköinen, että hän melkein ei tunnistanut häntä. Gamboulin kasvoilta oli hävinnyt se aistillisuus, joka oli aiemmin ollut niin hallitseva, ja sen tilalle oli tullut jotain synkkää ja fanatismiin taipuvaista. Hänen silmänsä hehkuivat kirkkaan tummina, ja hänen olemuksensa oli kireä ja itsensä hallitseva, mutta samalla henkinen uupumus tuntui aistittavan hänen ilmeistään.

Hän oli edelleen ystävällinen, kysyen, mitä hän voisi tehdä, mutta hänen ilmaisunsa takaa paistoi epätoivo. "Meillä ei ole paljon aikaa, eikä ole varmuutta siitä, että tämä todella toimii", hän sanoi väsähtäneenä, mutta päättäväisesti. Hänen mielessään oli kuvia tulevaisuudesta, joka oli kuin hiekkaan piirretty viiva, joka uhkasi pyyhkiytyä pois. "Tiedätkö, John, kuinka paljon minä jaksan? Meitä on miljoonia, ja elämämme on vaakalaudalla. En tiedä, toimiiko tämä. Ja vaikka se toimisi, kuinka nopeasti saamme sitä tarpeeksi?" Hän oli väsynyt, mutta ei voinut olla miettimättä, voisiko hän pelastaa edes osan maailmasta.

Gamboulin sanomattomat sanat tuntuivat olevan kaikkea muuta kuin vain todellisuus; ne olivat pelkkiä haaveita, jotka eivät kuitenkaan saaneet hänen sydäntään sykkimään. Hän oli ollut mukana luomassa järjestelmää, joka oli johtanut tähän. "Koko prosessi oli niin järkkymätön, mutta nyt kaikki näyttää olevan hajoamassa. Meidän täytyy hallita tämä kaos, mutta me emme ole valmiita", hän jatkoi epätoivoisena. Hän ei pystynyt uskomaan, että he olivat ajautuneet tällaiseen tilanteeseen.

Gamboul oli valmis uhramaan lähes kaiken, mutta ei ollut valmis hyväksymään, että se ei ollut osa alkuperäistä suunnitelmaa. "Olen saanut avun aivoilta sieltä, jostain ulkopuolelta. Mutta se tarkoittaa uhrauksia, ja meidän täytyy hyväksyä se", hän puhui ääneen, aivan kuin hänen ajatuksensa olivat jollekin muulle tasolle. Tämä ei ollut enää vain tiedettä ja tekniikkaa – tämä oli elämää ja kuolemaa.

"Kuinka paljon voimaa meillä on?" Dawnay kysyi varovasti, yrittäen palauttaa keskustelun järkeen. "Meillä on tarpeeksi täällä, mutta tämä oli vasta alkua", Gamboul vastasi, silmiensä loistaessa pelosta ja odotuksesta. Se oli utopiaa, mutta se oli myös heidän ainut mahdollisuus. "Jos löydämme tavan pelastaa ilmakehä, voimme vielä pelastaa maailmaa", Dawnay sanoi. "Se ei ole todennäköistä, mutta se on mahdollisuus." Hän ehdotti, että he saisivat apua tietokoneelta, joka oli luonut kaivattua kaavaa, joka saattaisi olla antibakteerinen liuos. Jos se onnistui, he voisivat valmistaa sitä ja pumpata sen valtamereen maailmanlaajuisesti.

Gamboul ei epäillyt vaan alkoi nauraa, mutta nauru ei ollut iloista, vaan voittajalle kuuluvaa. "Me teemme sen", hän sanoi, ääni täynnä itsevarmuutta. "Mutta me emme anna muiden valtioiden osallistua. Intel tulee rakentamaan kaiken tarvittavan laitteen. He tarjoavat liuoksen omalla hinnallaan." Se ei ollut enää tieteellistä päättelyä, se oli vallanhalu, joka siivitti Gamboulin ajatuksia. "Tämä tulee olemaan maailman omistaminen, ja me hallitsemme sen."

Dawnay nousi, silmät laajentuen hämmästyksestä. "Se ei ole tarkoitettu sinulle!" hän huusi, täysin järkyttyneenä Gamboulin kieroutuneesta ajattelusta. "Olet hullu! Tämä ei ole osa alkuperäistä suunnitelmaa!" Mutta Gamboul ei reagoinut. Hän vain tuijotti takaisin ja puhui aivan kuin se olisi ollut hänen velvollisuutensa. "Tilaile kaikki tarvittavat laitteet, professori. Voin vakuuttaa, että ei tule olemaan mitään rajoituksia."

Koko keskustelu oli tullut täysin käsittämättömäksi. Ymmärtämättömyys ja pelko hallitsivat maailmaa, mutta kuinka kauan se voisi kestää, ennen kuin kaikki romahtaisi? Tämä oli pelin alku – mutta sen loppu oli jo kirjoitettu.

Lukijan on tärkeä huomata, että vaikka tieteellisessä maailmassa ratkaisut saattavat tuntua loogisilta ja mahdollisilta, ne ovat aina osittain henkisesti ja eettisesti kuormittavia. Tähän liittyy ajatus siitä, kuinka ihmiset ovat valmiita uhraamaan, mikä saattaa tulla liian kalliiksi ja hajottaa koko yhteiskunnan. Tieteelliset saavutukset ja päätökset eivät ole koskaan vain teknisiä kysymyksiä, vaan niihin liittyy syvällisiä kysymyksiä vallasta, moraalista ja elämän arvoista. Tällä hetkellä ihmiset elävät jatkuvassa pelossa ja toivossa – mutta mikään ei ole varmaa, ja tämä epävarmuus saattaa olla ainoa asia, joka on pysyvää.

Kuinka presidentin vallan rajoittaminen ja uudistaminen voi varmistaa vahvemman ja vastuullisemman hallinnon?
Miten suurten kielimallien aktiivinen oppiminen ja siirto-oppiminen tehostavat luokittelua vähäisessä datassa?
Miten kieli rakentaa ja heijastaa rotu- ja etnisiä identiteettejä?