Konstantin tiesi, että hänen oli kohdattava tilanne etukäteen varautuneena ja luovasti. "Olen tietenkin käytettävissä", hän sanoi, "mutta nyt haluaisin olla hetken yksin suruni kanssa." "Mikä suru?" kysyi poliisi. "Ai, tarkoitatte kai veljenpoikaanne. Mutta hän on vain toisen asteen sukulainen, ja suru tuntuu vain ensimmäisen asteen sukulaisista. Vai onko tämä jotenkin ranskalaismaista?" Konstantin poistui kuolleen huoneesta, jonka kasvot olivat vähemmän syvät kuin hänen omansa, mutta muuten hän näytti samalta kuin Konstantin itse. Hän astui ulos ja meni Joe Primaveran viinibaariin. Hän tunsi itsensä seuraavaksi, joten hän meni sinne. Hän oli päättänyt juoda ja päästää ajatuksensa vapaaksi, mutta ohjaaja astui sisään (hän oli se, joka oli seurannut häntä). Ajatukset eivät olleet enää yhtä kirkkaat, ja keskustelu jatkui. Ohjaaja piti puhua äänellään, joka oli kuin soiva messinki. Kello oli vain kahdeksantoista minuuttia yli kaksi iltapäivällä.

"On mahdollisuus, että 'Kolmionhuone' aiheuttaa ongelmia sen vuoksi, että se on liian totta", ohjaaja sanoi viinin tilauksen jälkeen. "Tiedätkö, uskon, että tässä kaupungissa on todella olemassa kolmiulotteinen huone, vankilassa, jonka nimi on hyvin lähellä 'Tertullianin vankiluolia'. Olen törmännyt tähän kaikkialla Sandaliotiksessa, että asiat, joita luulen luovani päässäni, ovat olleet piilossa maassa, juuri tässä maassa, asioina, jotka ovat odottaneet täällä juurissa. Tertullianin vankiluolat, jotka olen vuokrannut lyhytaikaiselle sopimukselle, olivat osa kompleksia nimeltä 'Huvi-keskus', pieni huvipuisto kaupungin keskellä. Mietin, voiko olla niin, että nämä leikkivankilat, joita rakennettiin viihdyttämään lapsia, voisivat olla jollain tavalla alkuperältään todellisia. Lähestyn työtäni elokuvan parissa ja tiedän, että nämä alkuperät ovat todella täällä."

Sandaliotiksessa asuvat ihmiset ovat tunnettuja siitä, että heidän tavassaan ei ole julmuutta. Se on erikoinen piirre, sillä heidän tarinansa vankiloista ja kidutushuoneista saavat aikaan erityisen kylmän tunnelman. Se on kuin vankilat olisivat luonnollisia, kuten luolat, eikä niitä olisi rakennettu lainkaan. Samoin kidutuksen näyttäminen elokuvissa ei liity yhtä läheisesti tekijöihin kuin luontoon itsensä. Sandaliotis on paikka, jossa kaikki luovan ajattelun ei-todelliset ajatukset ovat piilossa maassa, ja jossain vaiheessa ne nousevat ylös pinnalle. Taiteen luominen siellä ei ole pelkästään ajatusprosessi, vaan se on ikään kuin maasta nouseva elävä, hengittävä olento.

Tässä yhteydessä on tärkeää

Mitä tapahtuu, kun maailmat kohtaavat?

On olemassa eräänlainen ajatus siitä, että maailmat, joissa liikumme, ovat kuin erillisiä todellisuuksia, jotka vain ohimenevästi hipaisevat toisiaan. Tässä kohtaa esitetään ajatus, jonka mukaan nämä todellisuudet eivät ole koskaan täydellisesti erillään vaan niiden rajat ovat hauraat. Tämä voi ilmetä erilaisten fysiikan lakien, kuten antiaineen ja ei-aineen, käsitteiden kautta. Esimerkiksi antiaine, joka on maailmalle vieraampi käsite, kykenee tuhoamaan kaikkea sen tielle tulevaa, mutta ei aineessa itsessään ole mitään, mikä uhkaisi sen olemassaoloa. Se on olemassa vain niin kauan kuin maailmat eivät törmää siihen.

Tässä maailmassa, jossa antiaine on keskeinen elementti, on myös luonteeltaan tietyntyyppinen huijaus ja manipulaatio. Eräs tilanne, jossa käsitellään "koirataisteluja" – termi, joka viittaa mahdollisesti viattomiin ja silti turmiollisiin kamppailuihin – tulee esille ohjelman esityksessä. Tämä ilmentyy eräänlaisen huijausohjelman muodossa, jossa äänet ja kuvat sekoittuvat todellisiin ja epärealistisiin tilanteisiin. Tällaisessa esityksessä ei pelkästään vaaranneta koko järjestelmää, vaan myös horjutetaan sen perusperiaatteita. Esityksessä, jossa tieteelliset väitteet pyritään todistamaan matemaattisesti, tulee kuitenkin esille häiriötekijöitä – "koirabombeja", jotka keskeyttävät esityksen ja saavat sen ajautumaan sekasortoon. Onko tällaisilla häiriöillä oikeasti merkitystä, kun perusmatematiikka pysyy vakiona, vai tekevätkö ne esityksestä jopa uskottavamman, kun sen saadaan vaikuttamaan spontaanilta ja vähemmän kontrolloidulta?

Tämä on tärkeää ymmärtää: vaikka mikään ei voi estää tieteellisiä kaavoja olemasta paikkansa pitäviä, maailmassa, jossa asioiden todellisuus on jatkuvassa muutoksessa, myös vaikutelman ja esityksen rooli on suuri. Ihmiset saattavat alkaa uskoa, että matematiikka ei olekaan ainoa ratkaisu – että jopa hallitsemattomat äänet ja häiriöt voivat vaikuttaa siihen, kuinka he kokevat totuuden.

Samaan aikaan, vaikka esityksessä tapahtuu häiriöitä ja tuntemattomia ääniä, jotka puhkeavat esiin kuin "koirabommit", todellisuus ei kuitenkaan saavuta täydellistä romahtamista. Ohjelma etenee, mutta se ei ole enää niin vakuuttava kuin se oli alun perin. Yksi asia on kuitenkin selvä: vaikka esitys rikkoo ja särkee käsityksiä, se ei estä voittajia saamasta sen lopullista päätöstä. Niin sanotut Torpedokansan kannattajat voittavat, koska heidän argumenttinsa ovat vankkoja ja niitä ei voida helposti horjuttaa. Vaikka häiriöt saattavat vaikuttaa esityksen luonteeseen, voitto on silti selkeä.

Tässä kohdin tulee esille mielenkiintoinen kysymys siitä, miten hallinta ja valta jakautuvat. Torpedokansan voitto ei ole vain tieteellistä voimaa, vaan se on myös merkki siitä, kuinka todellisuus voi kääntyä ja muuttaa luonteenpiirteitään hetkellisten ja epätoivottujen tapahtumien kautta. Koko maailma voi mennä nurin, mutta matematiikka ja tieteellinen järjestys pysyvät. Voimakkaimmat eivät ole niitä, jotka hallitsevat kaikkea, vaan niitä, jotka osaavat manipuloida todellisuutta ja hallita häiriöitä, jotka tekevät muutoksista mahdollisia.

On myös mielenkiintoista pohtia, miksi ihmiset alkavat epäröidä, vaikka he tietävät voittajansa. Torpedokansan voitto ei ole täysin puhdas. Heidän ei tarvitse maksaa mitään omista teoistaan, eikä heidän tarvitse huolehtia siitä, että he saavat maailman hallintaan samalla tavalla kuin toiset. Itse asiassa, maailman epäonnistuminen – kuten tämän tilanteen kohdalla – saattaa olla parempi kuin täydellinen menestys. Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, se ei olisi ollut niin järkevää tai arvokasta. Mutta nyt se on jotain muuta. Ilman häiriöitä ja virheitä koko maailmankauppa olisi mennyt täysin päin metsää. Sen sijaan, että se olisi ollut naurettavaa, se on nykyään vain eräänlainen omalaatuinen virhe, jonka osa on tullut niiden, jotka hallitsevat.

Tämä tilanne on synnyttänyt myös niitä, jotka eivät kykene olemaan mukana voittajissa. Monaco, joka on viety ja myyty, ei ole enää vain rikkauden symboli. Se on pelkkä kauppatavarana toiminut alue, jonka omaa identiteettiä on vaikea enää tunnistaa. Ihmiset, jotka hallitsivat tätä maata, ovat kuin hajonneet ja sekavat olennot, jotka yrittävät vain selviytyä. Tämä on tilanne, jossa ei ole enää oikeita voittajia, vaan vain niitä, jotka hallitsevat pelin sääntöjä.

Se, mikä tässä tilanteessa on todella tärkeää, on ymmärtää, että kaikki ei ole niin yksinkertaista, kuin matematiikka ja tieteelliset todisteet antavat olettaa. Vaikka voimme laskea ja suunnitella, kaikki muu ympärillämme, kuten ihmisten toiminta ja virheet, voivat yhtä lailla muuttaa koko pelin kulkua. Mutta tämä on vain osa todellisuutta – se, että mikään ei ole varmaa, ja että kaikki voi aina muuttua sekunnin murto-osassa.

Mikä tekee hiljaisista vuosista kultakauden sydämen?

Minä piilotan vasaroita. Minulla on useita piilotettuja vasaroita. Vasara on etu, johon voi turvautua, kun on ahdettu viimeistä edeltävään nurkkaan. Vasara on eräänlaista vakuutusta. Teen fiktiota, kuten minulle on määrätty, ja monet muutkin tekevät samanaikaisia ja yhtä outoja fiktioita. Mutta toiset eivät näytä pelaavan niin monia temppuja kuin minä; he eivät näytä piilottavan niin monta vasaraa esteisiinsä. Pyrin varmistamaan, että fiktiot, jotka minulle on määrätty, pysyvät fiktioina. Rakennan temppuja niihin alusta alkaen. On käynyt niin, että katastrofit eivät voi todella tapahtua, ellei tiettyjä muita asioita, jotka on kudottu jatkuvuuksien kankaisiin, saateta myös tapahtumaan. Eivätkä ne voi tapahtua, ellei toisia asioita saada peruuntumaan. Niin kauan kuin Hiram Johnson valittiin Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1912, esimerkiksi, katastrofit eivät voi tapahtua. Ja kuinka hänet voidaan nyt “valitsemattomaksi” tehdä neljä vuotta myöhemmin tai seitsemänkymmentäkaksi vuotta myöhemmin?

Nämä ovat hyviä vuosia, tämä on kultainen vuosisata, nämä ovat timanttiset vuosikymmenet. Miksi emme siis juhli koko ajan, vaan vain silloin tällöin? Onko meillä yltäkylläisyys hyvyyttä? Tarvitaan tietty etäisyys, jotta voi nähdä ja arvostaa syvimmin jotakin todella erinomaista. Olemme liian lähellä sitä, sillä elämme sen keskellä. Elinikä sen päässä ja olisimme silti liian lähellä täydellistä arvostusta. Ja elinikä tästä hetkestä eteenpäin, toivon, että timanttiset vuosikymmenet yhä jatkuvat. Ei ole harhaoppia uskoa kultaisiin vuosisatoihin. Ei ole mitään väärää utopismissa tai millenarismissa. On itse asiassa jotain väärää siinä, että ihmiset elävät keskellä vuosituhatta eivätkä tunnista sitä. Se on tullut meille, ja toivomme ja luotamme, että se pysyy kanssamme melkein ikuisesti.

Aikamme ovat liian runsaita ja armon täyttämiä ollakseen sidottuja ehdottomasti faktaan. Näiden vuosien taidemuoto on korkea fiktio, kehysten ylittäminen, moniraiteisten tapahtumien joustavuus ja moninaisuus. ”Elämme useampia elämiä kuin yhden, kun elämme armossa.” Ja nämä ovat ne ajat, jolloin maailma itse elää armossa. Muistakaamme, fiktiivisellä tekniikalla jos ei muuten, nämä siunausten vuodet, kun olemme yhä niiden keskellä. Ihmiset, nämä ovat korkeiden aikojen vuodet! Nämä kymmen- ja kaksikymmenluvut ovat erityisesti tähtipölyn ja kultapölyn nuoria hetkiä loistossa. Totta kai se on ylenpalttista kirjoittaa siitä näin. Mutta se on ylenpalttista elämää, eikä sitä voi ymmärtää muulla tavalla. Se ei ole niinkään sitä, että nämä ovat vuodet, jolloin me itse olemme nuoria. Nämä ovat vuodet ja vuosikymmenet, jolloin jokainen on nuori, riippumatta vuosistaan.

On olemassa taikalyhtyjen tähtikuvioita, ja yksi kaikkein herättävimmistä ja tyypillisimmistä magioista on juuri taikalyhty. Kuinka paljon sisäänrakennettua nostalgiaa onkaan siinä nimessä! Muut nimet annettiin sille, Biograph, Kinemascope, Elokuvat, Mykät (niitä kutsuttiin ”mykiksi” alusta alkaen varhaisessa tiedostuksessa siitä, että ne eivät aina olisi mykkiä, että äänen turmelus tulisi niihin); mutta suosituin nimi, joka kesti aivan tähän päivään (1924), on Taikalyhty. Kävimme Taikalyhdyssä lauantai-iltaisin koko lapsuuteni ajan, ja jos olimme rikkaita (ja kaikki olivat silloin aika rikkaita), kävimme useita kertoja viikossa.

On olemassa lumoava rinnakkaisuus Taikalyhdylle, Mykille Elokuville, ja se on Mykkä Radio. Tiesimme aina, etteivät Mykät Elokuvat olisi aina mykkiä: ja tiesimme myös, että Radio puhuisi jonain päivänä. Voi, Mykän Radion päiviä! Ne jatkuvat yhä joillekin meistä. Niiden kiihkeä kulkue soi sisäkorvassa vain. Niiden päivissä on aurinkoa ja savua. Mykän Radion Päivät muistetaan aina, sillä ne eivät tietoisesti tapahdu todellisessa ajassa, vain sen kultaisen ajan heijastuksessa, jonka läpi kuljemme. Tämä on aina vastaus kysymykseen “Oliko se todella sellaista?” Kyllä, se todella oli sellaista, ja runsain ylijäämin. Mykkä Radio, sisäinen moninaisuusnäytelmä, oli aina säestys, aina osa, joka jäi yli, bonuksena. On olemassa paikka, jossa meidän ei tarvitse päättää, tapahtuiko kokonaisia rykelmiä asioita todella vai kuvittelimmeko vain niiden tapahtuneen. Ne tapahtuivat ainakin Mykällä Radiolla. Se on ikuisten sisäisten draamojen maaginen säteily ja lähetys.

Sanotaan, että suuren taiteen täytyy aina olla pahuuden ja tuskan kuvausta, ja että meidän onnellisina aikoina ei siksi olisi suurta taidetta. Tämä ei ehkä ole aivan oikein. Katastrofeista, joita ei tule, kimalluksesta ja terveydestä käsin, voimme sanoa: “Meidän on täytynyt tehdä jotain oikein.” Jotain oikein tekeminen on suurta taidetta. “Meidän on täytynyt tehdä jotain oikein” on aikamme komedian nimi, ja se on täyttä ja intohimoista taidetta. ”Suuri taide” on vain termi, jonka joku keksi. Se ei ole määrittävä.

Näissä kultaisissa vuosissa on myös jotakin muuta, mitä on syytä ymmärtää. Ne eivät ole vain yksilön sisäisen tai ulkoisen onnen vuosia, vaan yhteisöllisen kokeilun ja yhteensulautumisen aikakausi. Ne ovat vuosia, jolloin yhdessäolosta tulee normi, jolloin sosiaaliset kokoontumiset – olivatpa ne jäätelöjuhlia, katutansseja, kirjallisia iltoja tai maalaiskylän juhlia – muodostavat eräänlaisen näkymättömän verkoston. Tämä verkosto on samalla näkymätön vakuutus: se estää hajoamisen ja tekee mahdolliseksi sen, että yhteisö pysyy yhtenäisenä ja lujana. Näiden aikojen kulta ja timantit eivät ole vain yksilön omistuksessa. Ne ovat yhteisiä.

Miten Utopia syntyy ja miksi sen epätäydellisyys on osa sen olemusta?

On monia tapoja kuvitella ja rakentaa utopiaa, mutta useimmiten, kun ihmiset yrittävät luoda täydellistä yhteiskuntaa, he epäonnistuvat yksityiskohdissa tai saavat jopa koko päämäärän väärin. Yksi tärkeä oivallus on se, että utopia ei koskaan ole täydellinen, mutta se voi silti olla meille oikea paikka. Se on paikka, johon olemme päässeet, vaikka emme aina ole kulkeneet oikeaa tietä. Olemme saaneet epäoikeudenmukaista onnea ja joskus saavutamme paremman elämän kuin olisimme voineet kuvitella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi täydellistä tai pysyvää.

Utopian elementtejä, joita usein pidämme ihanteellisina, kuten vihreät niityt, eivät ole yksinkertaisia ja staattisia. Ne kuhisevat elämää. Meidän ei pidä jäädä makaamaan niille liian pitkäksi aikaa. Siellä ei ole vain rauhaa ja harmoniaa, vaan myös liikettä, elämää, joka tuo mukanaan kaikenlaista. Elämä utopiassa on enemmän kuin vain lepoa – se on jatkuvaa liikkeellelähtöä, joka vaatii aktiivista osallistumista. Se on kuin tasapainoilua, jossa tuodaan esiin kaikki se kauneus ja röyhkeys, mitä voimme saada aikaan.

Kun katsomme ympärillemme, me näemme kaupungit ja maaseudut täynnä elämää. Tämä on elävä, hengittävä utopia, jossa ei ole tilaa täydelliselle harmonialle. Utopian on oltava täynnä elämää, ei vain kauniisti hoidettuja maisemia. Kuten sanotaan, täydellinen utopia ei ole paikoillaan lepäävä, vaan se on elävä ja muuttuva. Jos pyrimme täydelliseen tasapainoon, päädymme järjestelmään, jossa kaikki on valmiiksi valmiiksi mietittyä ja tasapainoista – ja se ei ole enää elämää.

Vaikka maaseudulla tai kaupungeissa voi olla kaaosta, se kaaos tuo itse asiassa lisää elämänvoimaa ja itseilmaisua. Tämän kaaoksen ei tarvitse olla rumaa, mutta sen täytyy olla aitoa ja elävää. Yksi hyvä esimerkki on teollisuus, jonka nähdään usein negatiivisessa valossa – mutta juuri teollisuus ja sen myötä syntyvä "mustahöyry" voivat olla osa utopian rakennetta. Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi hyväksyä saastetta tai ympäristön tuhoutumista, vaan pikemminkin, että elämä ei ole yksinkertaista ja kauniisti pyöristettyä. Se on elämää, jossa on säröjä ja epäjärjestystä, mutta joka silti täyttää paikkansa maailmassa.

Kun mietimme utopian luonteenpiirteitä, tulee esiin ajatus siitä, että kaikki ei voi olla täydellistä. Jatkuva muutos ja kehitys ovat sen ydintä. Utopian ei tarvitse olla vain kauneutta ja harmoniaa, vaan siihen kuuluu myös epäjärjestys ja rosoisuus, jotka tekevät siitä elävän. Vaikka pyrimme luomaan kauniita ja täydellisiä ympäristöjä, me emme voi koskaan päästä eroon kaaoksesta, joka on elämän perusluonne. Kaaos on elämän sellaista osaa, joka pitää asiat liikkeessä ja mielen virkeänä.

Mikä siis on utopian syvin olemus? Se ei ole vain unelma täydellisyydestä, vaan se on jatkuvaa liikkumista, kasvua ja muodonmuutosta. Utopia on paikka, jossa on tarpeeksi virikkeitä, jossa elämä ei koskaan pysähdy, mutta jossa on myös tilaa elämän rikkaille sävyille ja rosoille. Tämä on paikka, jossa saamme kasvaa ja kehittyä, mutta emme koskaan unohda, että virheiden ja epäonnistumisten kautta löytyy oikea suunta.

Zeno ja Kuoleman Paradoksit: Maailman Loppu ja Sen Pako

Sweeny esittää itsensä eläväksi esimerkiksi siitä, miten Zeno ja maailmanlopun paradoksit kietoutuvat toisiinsa. Hän ei ole pelkästään henkilö, vaan symboli: jänis, joka juoksee pakoon Achilleen, joka puolestaan edustaa kuolemaa. Tämä paradoksi, jossa Achilleus ei koskaan saavuta jänistä, koska aina kun hän lähestyy sen viimeistä sijaintia, jänis on jo siirtynyt eteenpäin, toimii kuin universumin kierteinen ja loputon luonne. Kuolema, kuten Zeno totesi, ei ole saavuttamattomissa; se vain näyttää siltä, koska matka kohti sitä ei koskaan lopu.

Zeno itse, esittäessään ajatuksensa 'Achilles ja jänis' -paradoksissa, kuvasi tilannetta, jossa vaikka Achilleus juoksee kaksi kertaa nopeammin kuin jänis, jänis ei koskaan jää kiinni. Tämä ei ole vain filosofinen pohdinta, vaan myös vertauskuva ihmisen jatkuvalle pyrkimykselle hallita elämäänsä, kun taas kuolema ja muu maailma pysyvät alati edellä. Zeno omalta osaltaan viittaa siihen, että aika on illuusio, joka ei salli minkään osan maailmasta koskaan olla pysyvässä tilassa. Aivan kuten nuolen lentäminen ilmassa ei saavuta koskaan täydellistä hetkeä, ei maailmakaan koskaan pysähdy, vaikka pyrkisimme sitä kovasti tavoittelemaan.

Sweeny itse sanoo, että hän kuolee juuri silloin, kun Zeno'n paradoksi täyttyy — vuoden 1984 ensimmäisen sekunnin aikana. Hän korjaa sitä, että jänis on oikeasti jänis, ei kilpikonna, kuten tavallisesti väitetään. Tämä pieni, mutta tärkeä korjaus heijastaa sitä, kuinka meillä on tapana nähdä asiat väärin, vaikka ne ovat ilmiselvästi toisin. Zeno’n paradoksi on väärin ymmärretty ja sen muutos — jänis, ei kilpikonna — on symbolinen muutos, joka osoittaa, että maailmassa ei ole mitään, mikä pysyisi täysin kiinni alkuperäisessä muodossaan.

Tästä ajattelutavasta nousee esiin toinen tärkeä ajatus: ajankulun ja valinnan välinen yhteys. Zeno’n paradoksi toimii jatkuvana jakamisena, jakaminen puolittaa kunkin hetken, mutta se ei estä matkaa jatkumasta. Tämä jakaminen ei vie meitä kohti loppua, mutta se tuottaa vaihtoehtoisia reittejä ja mahdollisuuksia, jotka vain kerääntyvät ajan myötä. Aivan kuten vuonna 1983, joka näyttää olevan täysin kulunut, mutta samalla jättää jäljelle vuodesta pienen osan, niin myös maailmassa jää aina jäljelle pieni osa. Tämä osa on se, mikä ei koskaan saavuta täydellisyyttään, ja se on se sama osa, joka luo uuden mahdollisuuden.

Vuosi 1983 itse oli merkittävä, sillä sen viimeiset tapahtumat eivät käyneet odotetusti. Tämän jälkeen oli kuin jotain olisi rikkoutunut, vaikka se ei ollutkaan odotettua loppua. Tämä symboloi Zeno’n paradoksia, jossa et koskaan saavuta loppua, vaikka olisit kuinka lähellä sitä. Sweeny, joka on yhtä lailla kuin maailmankuva, jonka edessä aika ja kuolema kiertävät, ei koskaan saavuta itseään. Hänen roolinsa "kaikkimiehenä" ja "maailman rottana" onkin enemmän kuin vain henkilökohtainen kokemus; se on vertauskuva ajalle, joka kulkee eteenpäin, mutta ei koskaan etene loppuun.

Tässä Sweenyn ja maailmanloppu-operaatio "Armageddon III" on symboli maailmasta, joka on menettänyt merkityksensä. Se esitettiin ensimmäistä kertaa juuri vuoden 1983 käännekohdassa, ja vaikka se oli yksityinen esitys, sen katsojat, jotka olivat myös piilossa, tulivat käsittämään sen merkityksen: maailmasta ei koskaan päästä eroon, koska sen ongelmat jakautuvat ja kasaantuvat. Tämä kasaantuminen on se, mikä tuo mukanaan paradoksin — niin kuin kiinni saamatta jäävä jänis, joka pakenee kohti loputonta aukkoa.

On myös tärkeää huomata, että tämä ei ole vain filosofinen harjoitus. Zeno’n paradoksit eivät ole vain mielenkiintoisia matemaattisia pohdintoja, vaan ne heijastavat syvempää ymmärrystä maailmasta ja sen loppumattomista prosesseista. Maailma, kuten jänis, ei pysähdy. Se ei koskaan ole siinä hetkessä, jossa voisimme sen saavuttaa. Ja silti, vaikka se aina pakenee, se on koko ajan osana itseämme.

Miten oikea elämä löytyy, kun kaikki tuntuu väärältä?
Mikä on käyttöliittymäkerroksen merkitys ohjelmistoarkkitehtuurissa ja miten se vaikuttaa käyttäjäkokemukseen?
Miten luoda ja tulkita monivaiheisia malleja monimuuttujamenetelmien avulla?
Miten autamme lintuja talvella: Ruokinta ja ruokailun haasteet