Miten oikea elämä löytyy, kun kaikki tuntuu väärältä?

Koko elämäni oli ollut täynnä pettymyksiä ja väärinkäsityksiä. Halusin elää erilaista elämää kuin se, joka minulle oli annettu. Meidän, Kostyan ja minun, suurin virhe oli, että olimme valinneet väärät olennot elääksemme niiden elämää, joita pidimme ihanteellisina. Muistimme sen hetken, kun istuimme kotipihan penkillä ja haaveilimme elämästämme – elämästämme, joka oli kaukana kaikesta, mitä todellisuudessa elimme. Yksinkertaisuus ja vapaus olivat houkutelleet meitä. Mutta siitä ei tullut mitään.

Meidän virheemme oli muuntautuminen perhosiksi ja varpusiksi, joiden elämä oli todellisuudessa täysin sietämätöntä. Ei se, miten ne näyttivät ulospäin, vaan se, mitä niiden elämään kuului – jatkuvaa kiihkeyttä, levottomuutta ja turhaa tavoittelua. Me olimme väärässä. Elämä, jota me olimme kuvitelleet itsellemme, ei ollut olemassa tässä maailmassa, ainakaan siinä muodossa, josta me unelmoimme. Mutta miksi? Miksi me sitten edes uskalsimme kuvitella, että elämä voisi olla näin vääristynyttä? Miksi valitsimme elämän, joka oli itse asiassa kaikkea muuta kuin se, mitä olimme kuvitelleet?

Vastaus löytyi hetkestä, jolloin muistin, mitä olin nähnyt maahan kulkevan muurahaisen. Se ei ollut ihminen, se ei ollut eläin eikä se ollut mikään muukaan, vaan yksinkertainen työmyyrä, joka teki jatkuvasti jotain hyödyllistä. Muurahaiset eivät koskaan olleet paikoillaan, ne olivat aina liikkeessä – joko raahasivat ruokaa, rakennusmateriaaleja tai korjasivat kolhojaan. Meidän haaveemme elämästä ilman huolia oli jo tuomittu epäonnistumaan. Ei ollut olemassa sellaista elämää, jossa ei olisi velvollisuuksia, joka ei vaatisi jatkuvaa vaivannäköä.

Silloin muistimme Alik Novikovin sanan "drone". Miksi emme olleet kuunnelleet sitä tarkemmin? Se oli oikeastaan aivan loogista. Drone, tai siitinmehiläinen, oli olento, joka ei tehnyt mitään, mutta elämänsä oli täydellistä juuri siksi, ettei se tehnyt mitään. Se ei ollut orja työmäärälle kuten muurahaiset, mutta ei myöskään vapaudessa kuin perhoset, jotka jatkuvasti pakenivat vaaroja ja seikkailuja. Dronet olivat jollain tavalla täydellisiä – ne vain elivät ja nauttivat elämästään ilman taakkoja.

Muutoksen halu oli ollut oikea, mutta kohde oli väärä. Kostya ja minä olimme haaveilleet täydellisestä elämästä – elämästä, jossa ei olisi huolia eikä tehtäviä, mutta se elämä oli olemassa vain droneissa. Nyt me olimme kulkeneet pitkän matkan, mutta lopulta huomasimme, ettei meidän pitänyt lentää pois huolet pois, vaan meidän oli ollut tarkoitus piiloutua. Piiloutua kuin drone, joka elää vain omassa maailmassaan, ilman ulkopuolisia paineita.

Miksi me emme olleet tajunneet tätä aiemmin? Miksi me olimme valinneet perhosen ja varpusen, kun drone oli ollut vastauksena alusta asti? Mutta tässä tilanteessa oli ilmiselvää, että meidän oli tehtävä vielä yksi muutos – tämä ei ollut vielä loppu. Miksi ei, jos kerran oli mahdollista muuntautua droneiksi? Mutta sitten tuli todellinen ongelma: kumpikaan meistä ei ollut oikeastaan varma, mitä drone oli. Kaiken tämän jälkeen me emme edes tienneet, millainen tuo täydellinen elämä oli.

Elämä on kuin labyrintti. Ei ole helppoa löytää oikeaa polkua. Me kuljemme harhapolkuja, teemme virheitä, mutta lopulta päädymme ymmärtämään, että saattaa olla, että oikea paikka ei olekaan se, jota olemme kuvitelleet. Dronekään ei ole mitään erityistä, mutta se on juuri se, mitä me etsimme.

Mikä on oikeasti arkea muurahaisille?

Zina Fokina tuijotti ympärilleen suurilla, kyynelillä täytetyillä silmillä ja jupisi: "Ei voi olla, ettei mitään jäänyt!" Hän kääntyi jälleen pensaaseen päin, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Tämä oli se hetki, joka sai Kostya Malininin, sinisilmäisen muurahaisen, riemuitsemaan ja huutamaan: "Zina Fokina kiroilee—voitko kuvitella!" Kostya oli tietysti huipulla, sillä hän oli päässyt tilanteesta hengissä, ja ilmeisesti juuri tämä tunsi hänet elävän elämänsä huipulta.

Muutamaksi hetkeksi Zina Fokina ja minä, Barankin, olimme jääneet yksin puun oksalle, kun oksat sulkeutuivat, ja Kostya riemuitsi ääneen. Hän oli kuin ihminen, joka oli juuri paennut kuolemaa ohuella hiuksenhienolla erolla. Varmasti minäkin olin kokenut samanlaista pelkoa, mutta toisin kuin Kostya, en ollut yhtä iloinen tästä eloonjäämisestä. Me olimme saaneet itsellemme muurahaisen ruumiin, ja siitä ei ollut paljon iloa. Jos me voisimme olla muurahaisia, voisimme aivan yhtä hyvin olla droneja, ja se ei olisi muuttanut mitään.

"Voi Malinin, mitä olet tehnyt!" sanoin synkkänä.

"En ymmärrä, miksi huolehdit", Kostya vastasi iloisesti. "Ei tämä ollut oma valintani, se on luonnon laki." Mutta minulle tämä ei ollut kysymys luonnon laista. Me olimme muuttuneet muurahaisiksi sen takia, että emme voineet valita, mitä olimme, ja tämä ajatus sai minut vihastumaan entisestään. Muurahaiset olivat kuulemma kovia työntekijöitä, ja heidän elämänsä oli kovaa. Mutta mikäli olisin saanut valita, en olisi halunnut elää samanlaista elämää kuin he.

Kostya jatkoi varovaisesti: "Mielestäni 'vaisto' ei ole edes olemassa." Hänen sanansa saivat minut epäilemään, mutta samalla ajatus alkoi tuntua loogiselta. Eihän eläimilläkään tarvitsisi olla 'vaistoa', jos ne voivat valita, mitä tekevät.

"Ajattelehan Barankin", Kostya sanoi, "jos meillä olisi ollut valinta, olisimme saattaneet muuttaa itsemme droneiksi." Tämä ajatus tuntui houkuttelevalta, mutta samalla epämiellyttävältä. En tiennyt, oliko drone-ruumiissa elämisellä parempi tulevaisuus kuin muurahaisena elämisellä. Ja kuitenkin, tässä hetkessä, olin päätynyt elämään muurahaisena.

Etsimme Kostyan kanssa muurahaispesää, miettien, josko siellä olisi tilaa, jossa voisimme elää rauhassa ilman pelkoa. Meillä oli oma huone siellä, oma tila, jonne olisimme voineet vetäytyä ja olla omia itsejämme, kaukana muista. Elämä tuntui sen ajatuksen myötä hieman paremmalta, ja juoksimme kohti pesää miettien, millaista elämä voisi olla siellä. Mutta kun pääsimme lähemmäs, huomasimme, että muurahaiset eivät olleetkaan niin rauhallisia kuin olimme kuvitelleet. He olivat täynnä kiirettä, rahtasivat maata, oksia ja jopa kuolleita hyönteisiä. He tekivät ilmeisesti työtä.

"Malinin, hehän eivät ole kävelyllä, he työskentelevät!" sanoin epäuskoisena.

"Ei, eivät he työskentele sunnuntaina", Kostya vastasi. "Tämä on vain heidän tapaansa kävellä näin." Mutta minulle tämä ei näyttänyt ihan siltä. Muurahaiset raahasivat maata ja oksia harteillaan, ja se ei voinut olla pelkkää kävelyä.

Pysähdyimme hetkeksi ja katselimme muurahaisten työtä. Tunsin sydämessäni pienen huolen aiheen. "Barankin", Kostya sanoi, "ei meidän tarvitse mennä pesälle, mennään ennemmin sinne, minne ei ole niin kiire." Kostya viittasi muualle, ja olin itse asiassa juuri aikonut ehdottaa samaa. Me molemmat halusimme paeta kiireen ja työn maailmaa, mutta oli epäselvää, minne oikein menisimme, sillä kaikkialla tuntui olevan liikettä ja työtä.

Kun katselin ympärilläni työskenteleviä muurahaisia, mieleeni tuli ajatus, joka sai minut todella mietteliäksi. Muurahaiset eivät tehneet tätä siksi, että he nauttisivat siitä, vaan koska heillä ei ollut valinnanvapautta. Heidän elämänsä oli täynnä jatkuvaa liikettä, ja jokainen heistä oli ohjelmoitu tekemään työtä. Vaikka he eivät itse tiedostaneet sitä, heidän elämänsä oli orjuuttavaa. Tässä oli suurin ero heidän ja meidän maailmamme välillä.

Kuinka ihmismieli voi muuttaa kehon, ja mitä silloin tapahtuu?

Kostya katsoi minua hämmästyneenä, kun ehdotin, että meistä tulisi varpusia, aivan oikeita, eläväisiä lintuja. Emme olisi vain ihmisiä, jotka kaipaavat vapaata sunnuntaita, vaan oikeita, huolettomia lintuja, jotka elävät vaivattomasti ja lentävät taivaan halki. Miten se voisi olla mahdollista? Miksi varpusia? Eikö olisikin helpompaa muuttaa itsensä joksikin muuksi, kuten perhoseksi? Mutta ei, varpunen oli se, johon minun ajatukseni kiinnittyivät – ja tämän muodonmuutoksen olisi oltava suuri, ellei uskomaton tehtävä.

Ajatus muuttua varpuseksi oli aluksi yhtä naurettava kuin mahdoton, mutta mieli, joka on täynnä unelmia ja epätavallisia toiveita, ei aina ole järjen ohjaama. Se on enemmänkin tahdonvoiman ja mielikuvituksen leikkikenttä. Ei ollut kyse vain sanaleikeistä tai fantasian kerronnasta – oli kyse siitä, miten vahva halu ja todellinen keskittyminen voivat luoda muutoksen, joka ei perustu pelkästään fysiikkaan tai tieteeseen, vaan syvään, perimmäiseen haluun päästä irti kaikesta.

Kun Kostya epäili, kuinka tämä taika toimisi, ehdotin, että kokeilisimme itse. Tietenkin olimme tietoisia siitä, että tämä oli todennäköisesti vain tyhjä ajatusleikki, mutta meistä kummastakin tuntui, että jospa voisimme yhdistää toivomme niin voimakkaasti, että se riittäisi muodonmuutokseen. Pääsimme nopeasti siihen, että magia ei ollut vain sanoja – se oli enemmänkin syvässä mielenkiinnossa ja keskittymisessä oleva kokemus.

Kuvittelin mielessäni itseni varpuseksi – keveäksi, iloiseksi ja huolettomaksi. Unelmoin siitä, miltä lentäminen tuntuisi. Tuntui kuin koko keho voisi muuttua johonkin aivan toiseen tilaan. Se oli kuin unelma, jossa kaikki oli mahdollista, jos vain todella keskittyisit ja haluaisit tarpeeksi. Mutta tietenkin, tämä kaikki oli täynnä epäilyksiä. Oliko minulla tarpeeksi tahtoa? Oliko tämä vain pakoa todellisuudesta?

Tärkeää ei ollut vain muodonmuutoksen yritys itsessään, vaan se, kuinka ihmismieli ja toiveet voivat vaikuttaa siihen, miten me näemme itsemme ja ympäristömme. Mikä voima piilee ajatuksissamme, jotka voivat muuttaa meidän käsitystämme todellisuudesta? Mikä tahdonvoiman määrä tarvitaan, jotta tämä ajatus ei jäisi pelkäksi leikiksi? Tässä on kysymys: millä tavoin mielen voima voi muuttaa meitä, vaikka emme ehkä koskaan saavuta täyttä muutosta?

Mielenkiintoinen ajatus, jonka voimme ottaa tästä pohdinnasta, on ajatus siitä, että muodonmuutoksemme ei ole vain ulkoinen, vaan sisäinen kokemus, joka voi tapahtua, kun meidän ajatuksemme, toiveemme ja tekokykymme yhdistyvät niin voimakkaasti, että ne muuttavat itsestään koko kokemuksen. Tämä muutos ei ole pelkästään fysiologinen; se on syvempi ja laajempi kokemus. Eikä kyse ole vain siitä, että voimme "muuttua", vaan siitä, kuinka paljon pystymme taipumaan omien ajatustemme mukaisiksi.

On tärkeää muistaa, että tällainen pohdinta ei ole vain leikkiä, vaan se koskee syvää inhimillistä halua ja elämän merkityksellisyyttä. Me emme ole vain kehoja ja ajatuksia, vaan olemme voimakkaita olentoja, jotka pystyvät tekemään muutoksia maailmankuvassaan. Tätä voimaa ei tulisi aliarvioida, koska se voi tarjota meille avaimet aivan uudenlaisiin kokemuksiin ja mahdollisuuksiin.