Yksi keskeisistä talouden ja julkisen talouden kysymyksistä on se, kuinka talouskasvu liittyy julkisten menojen kasvuun. Tämä on monivaiheinen ilmiö, joka voidaan selittää useilla teorioilla ja havaituilla mekanismeilla. Yksi tärkeimmistä tekijöistä on väestönkasvu, joka luonnollisesti lisää julkisia menoja. Väestön kasvaessa myös kulutustarpeet kasvavat, mikä puolestaan tuo mukanaan vaatimuksen suuremmista julkisista menoista peruspalveluiden ja infrastruktuurin turvaamiseksi. Väestön kasvu, joka ilmenee lisääntyneenä kysyntänä tavaroille ja palveluille, aiheuttaa myös julkisten menojen kasvua, vaikkakin kasvuvauhti saattaa vaihdella talouden yleisten olosuhteiden mukaan.

Toinen merkittävä syy julkisten menojen kasvuun on inflaatio, eli yleisen hintatason nousu. Vaikka väestö ei kasvaisi, inflaatio lisää julkisten menojen tarvetta, sillä palveluiden ja infrastruktuurin ylläpitäminen vaatii yhä suurempia summia rahaa vastaamaan nousseita kustannuksia. Kolmanneksi, talouden taantuman tai kriisien aikana, kuten sodan tai luonnonkatastrofien aikana, hallitukset joutuvat usein lisäämään menojaan nopeasti. Vaikka kriisitilanteet voivat vaatia merkittäviä menoeriä, kriisien jälkeen tilanne ei aina palaa alkuperäiselle tasolle. Tämän takia joillakin asiantuntijoilla on käsitys "polkujen riippuvuudesta" (path dependence), joka tarkoittaa sitä, että kerran käynnistetyt sosiaaliset tai taloudelliset ohjelmat vaikeuttavat niiden lopettamista, vaikka ne olisivat aikanaan kriisin tai erityistarpeen myötä syntyneet.

Neljäntenä syynä on poliittinen paine, joka kasvaa talouden kehittyessä, erityisesti demokraattisessa yhteiskunnassa. Talouden kasvaessa kansalaiset vaativat yhä enemmän sosiaalisia palveluja, kuten koulutusta, terveydenhuoltoa, työttömyystukia ja eläkeetuuksia. Tässä yhteydessä talouden kehittyessä myös hallituksen rooli kasvaa suhteellisesti.

Adolf Wagnerin, saksalaisen taloustieteilijän, mukaan on olemassa suora yhteys talouden kasvun ja hallituksen menojen kasvun välillä, joka tunnetaan Wagnerin lakina. Tämä laki toteaa, että talouden kasvaessa myös julkisten menojen osuus nousee. Alun perin Wagner havaitsi tämän yhteyden Bismarckin aikakaudella, jolloin oli pyritty selittämään talouskasvun ja sosiaalisten menojen kasvun välinen suhde. Wagnerin laki ehdottaa, että talouskasvu johtaa julkisten menojen kasvuun erityisesti sosiaalisten hyödykkeiden, kuten terveydenhuollon ja koulutuksen, osalta. Vaikka teorian perusidea on saanut laajaa huomiota ja vaikuttaa järkevältä, empiirinen tuki tälle laille on ollut vaihtelevaa. Esimerkiksi Peacockin ja Wisemanin tutkimus (1961) havaitsi, että kun talous kasvaa, julkiset menot nousevat suhteellisesti enemmän valtioiden tasolla kuin paikallistasolla. Tämän he kutsuivat "keskittymisvaikutukseksi". Samassa tutkimuksessa huomattiin, että kriisitilanteet, kuten sota tai luonnonkatastrofi, voivat pakottaa hallituksen kasvattamaan menojaan ja veroja, mikä aiheuttaa niin sanotun "korvausvaikutuksen", jossa vanhat verorakenteet ja -menot siirtyvät uusiin. Kriisien jälkeen verot ja menot eivät kuitenkaan aina palanneet alkuperäiselle tasolle, mikä tunnetaan "psykologisena vaikutuksena".

Vaikka Wagnerin lain tuki on ollut osittain epävakaata, monet tutkimukset ovat havainneet samanlaisia suuntauksia, erityisesti kehittyneissä maissa. Tämä herättää kysymyksen siitä, voiko hallituksen menojen kasvu puolestaan johtaa talouskasvuun, erityisesti pitkällä aikavälillä. Taloustieteilijöiden keskuudessa vallitsee yleinen käsitys, että kulutusmenot, kuten verovaroin rahoitetut uudelleenjakosohjelmat, voivat pitkällä aikavälillä hidastaa talouskasvua, kun taas investointimenot, kuten infrastruktuuriin kohdistuvat kulut, voivat tukea talouden kasvua. Kulutusmenot voivat aiheuttaa "vuotoja" talousprosessissa, jotka eivät suoraan tue yksityistä tuotantoa, kun taas investointimenot lisäävät talouden tuottavuutta ja kasvua.

Esimerkiksi Yhdysvaltain julkisten menojen kasvu viime vuosisadalla heijastaa näitä neljää keskeistä tekijää. Suuren laman aikana 1930-luvulla toteutettu New Deal -politiikka lisäsi valtion roolia ja laajensi julkisia menoja. Vastaavasti toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltojen julkiset menot nousivat merkittävästi, saavuttaen jopa 45 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta laskivat sodan jälkeen. Veroprosentit nousivat myös huomattavasti tuona aikana ja pysyivät korkealla pitkään. Tämä tuki Wagnerin lain "psykologista vaikutusta", jossa verojen ja menojen nousu ei palannut alkuperäiselle tasolle edes kriisin jälkeen.

Lopulta on huomattava, että talouskasvun ja julkisten menojen kasvun välinen suhde ei ole yksinkertainen eikä aina suoraviivainen. Vaikka monilla alueilla talouskasvu tuo mukanaan julkisten menojen kasvua, tietyt tekijät, kuten poliittiset päätökset, väestönrakenteen muutokset ja globaalit kriisit, voivat luoda poikkeuksia ja muokata tätä peruskaavaa. Talouskasvun ja hallituksen menojen kasvun välinen suhde on moniulotteinen ja vaatii tarkempaa analyysiä kussakin taloudellisessa kontekstissa.

Miten julkisen talouden budjetin valvonta ja poliittinen prosessi toimivat?

Katsotaan yksinkertaista esimerkkiä julkisen sektorin budjetin hallinnasta. Oletetaan, että julkisten töiden osastolla on käytettävissä 50 miljoonaa dollaria määrärahoina, jotka jakautuvat seuraavasti: 35 miljoonaa palkkoihin, 2 miljoonaa materiaaleihin ja tarvikkeisiin, 5 miljoonaa ammatti- ja sopimupalveluihin, 3 miljoonaa muihin toimintakuluihin, 5 miljoonaa pääomamenoihin ja 2 miljoonaa sitoumuksiin. Ensimmäisellä vuosineljänneksellä osasto saa käyttölupia: 10 miljoonaa palkkoihin, 0,5 miljoonaa materiaaleihin, 1 miljoona ammatti- ja sopimuspalkkioihin, 0,5 miljoonaa muihin kuluihin ja 2 miljoonaa pääomamenoihin. Näin ollen käyttämätön määrä eli vapaa saldo on 34 miljoonaa dollaria. Tämä vapaa saldo lasketaan vähentämällä määrärahoista sitoumukset ja käyttölupien summa. Kun käyttölupia myönnetään vuosineljänneksittäin ja määrärahoja säädetään niiden mukaisesti, vuoden lopussa käyttämätön saldo on yleensä nolla tai positiivinen. Tämä prosessi tarjoaa yksinkertaisen mutta tehokkaan keinon seurata ja hallita julkisia menoja siten, että ne pysyvät asetetuissa rajoissa. Tämän mekanismin avulla julkinen talous voidaan pitää tasapainossa, eikä menojen ylitys pääse tapahtumaan ilman asianmukaista valvontaa.

Budjettiprosessin päättyessä suoritetaan usein tarkastus ja arviointi. Taloudellinen tarkastus, joka perustuu yleisesti hyväksyttyihin kirjanpitoperiaatteisiin (GAAP), selvittää, onko hallinto noudattanut määrättyjä menorajauksia ja raportoitu taloudellinen tilanne asianmukaisesti. Suorituskykyarviointi puolestaan keskittyy siihen, kuinka hyvin ohjelmat ovat saavuttaneet asetetut tavoitteensa ja kuinka tehokkaasti resurssit on hyödynnetty. Toisin kuin taloudellinen tarkastus, suorituskykyarvioinnilla ei ole yhtä selkeitä standardeja, mutta se tarjoaa laajemman näkökulman julkisen hallinnon tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden arviointiin. Näin voidaan mitata organisaation kokonaissuoriutumista suhteessa sen päämääriin.

Tarkastukset ovat vaativaa asiantuntijatyötä, ja siksi niitä suorittavat usein lisensoidut tilintarkastajat. Liittovaltion tasolla tarkastus tehdään yleensä kahdessa vaiheessa: ensin sisäisesti osaston tai viraston tarkastajien toimesta ja toiseksi itsenäisesti yleisen vastuullisuusviraston (GAO) toimesta. Alueellisella ja paikallisella tasolla tarkastuksia tekee usein omat tarkastusviranomaiset tai ulkopuoliset tarkastajat. Suorituskykyarvioinnit voidaan toteuttaa myös sisäisesti tai ulkopuolisten asiantuntijoiden avulla.

Budjetointi on laaja-alainen ja monimutkainen prosessi, johon osallistuu kaikki hallinnon haarat, erityisesti toimeenpanovalta ja lainsäädäntöelin. Prosessi ei ole koskaan täysin selkeä tai kitkaton, vaan siihen liittyy jatkuvaa kamppailua siitä, kuka saa mitä ja kuinka paljon. Lopulliset ratkaisut syntyvät kompromisseista, ja resurssit on jaettava poliittisten neuvottelujen kautta. Budjettiprosessia ohjaa usein poliittinen taustavoima, joka vaikuttaa lopputuloksiin. Aaron Wildavsky kuvasi tätä ilmiötä klassisessa teoksessaan The Politics of the Budgetary Process (1964). Hän hahmotti budjettiprosessin poliittiseksi peliksi, jossa on kolme keskeistä osatekijää: pelaajat, strategiat ja lopputulos.

Budjetin pelaajaryhmiä ovat virastot eli "kuluttajat", jotka ajavat omia etujaan pyrkien maksimoimaan rahoituksensa; pääjohtaja ja keskusbudjetin johtaja eli "arvioijat", jotka varmistavat, että budjettivaatimukset vastaavat hallinnon tavoitteita ja prioriteetteja; sekä määrärahojen käsittelijät eli "leikkaajat", jotka toimivat julkisen edun valvojina ja ovat vastuussa julkisten varojen säästeliäästä käytöstä. Julkisuus ja asiakkaat muodostavat pelin neljännen osan, vaikka he eivät suoraan osallistu päätöksentekoon, heidän etunsa ovat aina mukana poliittisissa neuvotteluissa.

Roolit vaihtelevat budjettiprosessin eri vaiheissa: arvioijat saattavat muuttua puolustajiksi määrärahojen käsittelyn aikana, ja leikkaajat voivat ajoittain toimia puolestapuhujina. Näin budjettiprosessi on dynaaminen peli, jossa osapuolet käyttävät erilaisia strategioita saavuttaakseen tavoitteensa. Budjetointiprosessin poliittinen luonne korostaa, että julkisen talouden hallinta ei ole pelkkää teknistä laskentaa, vaan yhtä lailla neuvotteluja, kompromisseja ja valtaa.

Budjetointiprosessin ymmärtäminen edellyttää tietoisuutta siitä, että budjetti on enemmän kuin pelkkä taloudellinen suunnitelma. Se on poliittinen väline, jonka kautta valta ja resurssit jakautuvat yhteiskunnassa. Tämä tarkoittaa, että taloudelliset päätökset heijastavat aina myös laajempia yhteiskunnallisia ja poliittisia intressejä. Budjetin laadinnassa ja toteutuksessa on tärkeää tarkastella sekä taloudellista tehokkuutta että poliittista kontekstia, jotta voidaan ymmärtää kokonaiskuvaa ja hallita julkisia varoja vastuullisesti ja tarkoituksenmukaisesti.

Miten erilaiset budjetointijärjestelmät vaikuttavat julkisen sektorin hallintoon ja tehokkuuteen?

PPBS-järjestelmä (Planning, Programming, Budgeting, and Execution), joka kehittyi Yhdysvaltain puolustusministeriössä ja jonka nimi myöhemmin laajennettiin kattamaan myös ohjelmien toteutusvaihe, on ollut varsin menestyksekäs puolustusministeriön käyttöön, mutta vähemmän suositeltu muilla julkishallinnon sektoreilla. Tämä johtuu osittain sen liian analyyttisestä ja byrokraattisesta luonteesta, joka oli ristiriidassa perinteisen hallinnon toimintatapojen kanssa sen käyttöönoton aikaan. PPBS:ssä korostuvat kustannus-hyötyanalyysi ja järjestelmäajattelu, jotka olivat liian jäykkiä ja ylhäältä alas -ohjattuja menetelmiä etenkin alemmille hallinnon tasoille, jotka ovat vastuussa palveluiden tuottamisesta. Tämä ylhäältä alas -lähestymistapa ei antanut riittävästi tilaa alaisten yksiköiden palautteelle, mikä rajoitti järjestelmän soveltuvuutta hajautetumpaan julkishallintoon. Lisäksi PPBS:n jäykkä rakenne vaikeutti eri toimijoiden välistä koordinointia, mikä on julkisen byrokratian luonteessa usein tarpeen.

Positiivisena puolena PPBS korostaa tehokkuutta ja tavoitteiden saavuttamista ohjelmoinnin ja resurssien kohdentamisen kautta, mikä on keskeistä julkisen talouden suunnittelussa. Tämä näkökulma on erityisen merkityksellinen puolustusministeriössä, jossa toiminnan selkeät tavoitteet ja suuret resurssit tekevät järjestelmän soveltamisesta mielekästä.

Management by Objectives (MBO) -menetelmä eroaa perinteisistä budjetointijärjestelmistä siten, että sen painopiste on organisaation hallinnassa tavoitteiden kautta eikä niinkään muodollisessa budjetin laadinnassa. Tavoitteiden tulee olla selkeitä, mitattavia ja saavutettavissa, jotta ne toimivat motivaattorina työntekijöille ja ohjaavat toimintaa organisaation laajempien päämäärien suuntaan. Järjestelmä edellyttää tavoitteiden säännöllistä tarkastelua ja tarvittaessa niiden muokkaamista, mikä edistää vuorovaikutusta johdon ja henkilöstön välillä ja auttaa ratkaisemaan esiin nousevia ongelmia. Kuitenkin MBO:n heikkous on siinä, että organisaatio voi suosia helposti saavutettavia tavoitteita ja jättää haastavat päämäärät huomioimatta, mikä voi rajoittaa innovaatioita ja kehitystä.

Target-Based Budgeting (TBB) syntyi vastauksena taloudellisiin vaikeuksiin erityisesti 1970-luvun paikallishallinnossa. Järjestelmässä ylimmän johdon asettamat kulutustavoitteet lukitaan melko tiukasti, jolloin toimintayksiköillä on vähän liikkumavaraa poiketa niistä. Tämä jäykkyys voi kuitenkin olla perusteltua vakaan talouden ylläpitämiseksi. TBB jakaa budjetin ei-vapaasti käytettävään (ei-discretionary) osaan ja vapaasti käytettävään (discretionary) osaan. Ei-discretionary-menot perustuvat etukäteen asetettuihin tavoitteisiin ja niihin ei voida vaikuttaa operatiivisella tasolla, kun taas discretionary-menot ovat joustavampia. TBB:n onnistuminen edellyttää kuitenkin luotettavia tulon ennusteita; ennusteiden virheellisyys voi heikentää järjestelmän toimivuutta ja edellyttää joustavuutta poikkeustilanteissa. Lisäksi budjetin laatimisessa korostuu priorisointi, mikä tekee järjestelmästä läheistä nollapohjaisen budjetoinnin (ZBB) kanssa.

Outcome-Based Budgeting (OBB) laajentaa suoritusperusteista budjetointia keskittymällä budjettipäätösten julkiseen vaikutukseen eli lopputuloksiin. Se pyrkii arvioimaan, miten budjetin allokointi vaikuttaa tavoitteiden saavuttamiseen, kuten esimerkiksi liikenneturvallisuusviraston tavoitteeseen vähentää liikennesääntöjen rikkomisia. Tämä lähestymistapa painottaa odotettuja vaikutuksia, koska ei-toivottujen seurausten ennustaminen on haastavaa.

Näiden eri budjetointijärjestelmien tuntemus auttaa ymmärtämään julkisen hallinnon monimutkaisuutta ja valintoja, joita tehdään budjettiprosessissa. On tärkeää hahmottaa, että mikään järjestelmä ei ole universaali ratkaisu: tehokas budjetointi vaatii aina sopeutumista organisaation rakenteeseen, kulttuuriin ja ympäristöön. Lisäksi budjetointiprosessin analyysipainotteisuus, johdon ja alaisten välinen vuorovaikutus, joustavuus sekä tavoitteiden realistisuus ja haastavuus muodostavat yhdessä keskeisen perustan julkisen sektorin toiminnan menestykselle. Ymmärtämällä nämä periaatteet lukija saa laajemman kuvan siitä, miksi budjetointijärjestelmät toimivat eri tavoin eri organisaatioissa ja miten ne voivat vaikuttaa hallinnon läpinäkyvyyteen, vastuullisuuteen ja tehokkuuteen.

Miten minä иn seikkaillessani tunnen toisten elävän elämäni puolestani?
Miten Snowflake muuttaa nykyaikaista pilvianalytiikkaa ja mitä tulisi ymmärtää sen tehokkaasta käytöstä?
Miten kehon eri elimet osallistuvat erittämiseen ja niiden rooli aineenvaihdunnassa?
Miten presidentit reagoivat skandaaleihin ja mitä tämä kertoo vallasta Yhdysvalloissa?
Miten laskea etäisyyksiä ja tunnistaa törmäyksiä murtuvan padon simulaatiossa?